Julkaistu

Kured kotkat kajakad

Kuvassa on runoilija Reijo Roos.

Suomalais-virolainen Reijo Roos kirjoittaa runoja, on yhdistysaktiivi ja haaveilee Suomi-keskuksesta Tallinnaan.

Kirsi Bongwirnso

Tänä keväänä syttyi uusi tähti runotaivaalle, kun suomalais-virolaiselta Reijo Roosilta ilmestyi vironkielinen esikoisrunokokoelma Kured kotkad kajakad (Näo Kirik). viro.nyt haastatteli Roosia runoista ja niiden kirjoittamisesta sekä hänen aktiivisesta otteestaan virolaisella kirjallisuuskentällä.

Kuinka kauan olet kirjoittanut runoja ja mistä kaikki alkoi?

”Olen kirjoittanut runoja vuoden 2019 lopulta lähtien eli vasta pari vuotta. Vuoden 2020 keväällä, kun korona ja etäopetus alkoi, aloin kirjoittaa tosi paljon, parikin runoa päivässä, kun aikaa oli yhtäkkiä niin paljon. Siinä mielessä ensimmäinen koronavuosi oli minulle yksi parhaimmista vuosista. Kirjoittaminen alkoi eron takia, sillä huomasin, että kirjoittaminen on minulle tosi hyvä ilmaisuväline.”

Mistä aiheesi kumpuavat?

”Kaikkein eniten olen kai kirjoittanut rakkaudesta, vaikka viime aikoina olenkin kirjoittanut enemmän hetkirunoutta ja kokeillut uusia tyylejä, esimerkiksi kännirunoilua. Pitää kuvitella, että on humalassa, ja miten sitten kirjottaisi. Kokeiluista olen saanut tosi hyviäkin tekstejä. Niiden lisäksi olen kirjoittanut myös aika paljon vironvenäläisistä ja heidän kulttuuristaan, koska olin pari viikkoa vaihto-oppilaana Narvassa venäjänkielisessä koulussa.”

Mistä tuore kokoelma Kured kotkad kajakad kertoo? Ja kuinka se syntyi?

Kured kotkad kajakad kertoo juuri niistä uljaista ja hiipuvista rakkauksista, joista olen viime vuosina paljon kirjoittanut. Kirjassa on myös yksi Viro- ja yksi Suomi-teemainen luku, jossa kerron kaksikielisyydestäni ja -maalaisuudestani. Minulla oli kirjan idea jo pitkään, jo silloin, kun olin vasta kirjoittamassa ensimmäisiä runojani. Kunnon kokoelman koostaminen vie kuitenkin aikaa ja alussa kirjoittamistaito edistyi niin huimaa vauhtia, että kaikki kirjoitettu muuttui huonoksi nopeasti.”

Onko Virossa tavallista, että nuori alkaa kirjoittaa runoja?

”Se on aika tavallista. Syy siihen voi olla mikä vaan, mutta epäilen, että asia voi olla siinä, että nuorilla ajatukset eivät ole vielä kehittyneet niin syvällisiksi, että pystyisi kirjoittamaan sivukaupalla. Itsekin olen alkanut kirjoittaa aina pidempiä ja pidempiä tekstejä.

Tästä ilmiöstä minulla on jopa tuore kokemus: me nimittäin koostamme Viron kirjailijaliiton nuortenosaston kanssa omaa almanakkaa, jonka nimi on Grafomaania, ja siihen tulee 30 nuoren kirjailijan tuotantoa. Keräsimme tekstejä somen avulla ja yllätyimme siitä, että suurin osa saaduista teksteistä on runoja, vaikka rajoitteita genrelle ei ollut.”

Luetko itse paljon runoja? Kuka tai ketkä ovat esikuviasi runoudessa?

”Enpä oikeastaan mitenkään hirveän paljon lue runoutta. Olen kuullut, että muusikoilla on jaksoja, jolloin he eivät kuuntele yhtään musiikkia. Ja samalla tavoin myös toisilla taiteilijoilla. Minullakin taitaa olla se jakso nyt. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet ja minuun vaikuttaneet esimerkiksi Jaan Kaplinski, Lawrence Ferlinghetti, William Carlos William, rgen Rooste (joka on myös kirjani toimittaja!), Tõnis Vilu ja Sveta Grigorjeva.”

Olet ollut perustamassa Viron kirjailijaliiton nuortenosastoa, kerro siitä vähän! Mitä teette? Pitääkö olla kirjailija, että voi olla jäsen?

”Viime vuosina olen tajunnut, ettei nuorilla kirjallisuuden harrastajilla ole Virossa (tai ainakaan Tallinnassa) konkreettista paikkaa, jossa kokoontua ja tutustua. Niinpä perustin kirjailijaliiton puheenjohtajan Tiit Aleksejevin avulla kirjailijaliitolle nuoriso-osaston. Meidän tavoitteenamme on tarjota 15-30-vuotiaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta ja lukemisesta, paikka, jossa olla yhdessä, tutustua toisiinsa ja kirjoittaa.

Kun kirjailijaliitto järjestää Kirjailijen talossa ”kirjallisia keskiviikkoja”, niin me pidämme ”nuorten torstaita”. Niitä olemme puolessa vuodessa järjestäneet yli 30. Olimme myös ehdokkaana Tallinnan vuoden 2021 parhaaksi nuoriso-organisaatioksi!

Nuortenosastoon ja nuorten torstaihin voivat tulla ketkä tahansa nuoret, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta. Mitään muita odotuksia meillä ei ole, sillä nuorilla harrastajilla ei usein vielä ole omaa tuotantoa.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen ja opiskelujen suhteen?

”Aion tänä vuonna lukion lopettamisen jälkeen pitää välivuoden ja mennä ehkä Helsinkiin asumaan. Tai seikkailemaan maailmalle. Tai johtamaan nuortenosastoa vielä vuodeksi. Kaikki on tällä hetkellä vielä auki. Välivuoden jälkeen haluaisin mennä ulkomaille opiskelemaan antropologiaa tai jotain muuta kiinnostavaa.

Sydäntäni lähellä on myös yksi projekti, jonka toteuttamisesta olen paljon haaveillut: haluaisin perustaa Tallinnan keskustaan tai sataman läheisyyteen Suomi-keskuksen (Soome Maja). Jotain sellaista Helsingin Viro-keskuksen ja Oodi-kirjaston tapaista.”

Reijo Roosin kirjaa Kured kotkad kajakad voi ostaa täältä.

Julkaistu

Härkäpapuja, hautanauriita ja hernemuussia – Virolla ja Suomella on paljon yhteisiä perinneruokia

Hernesosetta

Virossa asuva kirjailija-kääntäjä Anniina Ljokkoi kirjoittaa Itämeren alueen rikkaasta kasvisruokaperinteestä. Suomessa SKS:n viime vuonna julkaisema tietokirja Perinnevegeä ilmestyy tänä vuonna myös Virossa.

Anniina Ljokkoi

“Tuleeko mämmin tilalle jotain muuta?” kysyi tuttuni, kun juttelimme Perinnevegeä-kirjan vironkielisestä versiosta. Mämmi tunnetaan suomalaisena pääsiäisherkkuna, josta muiden ei uskota juuri innostuvan. 

Mämmi on kuitenkin vanha viljaruoka koko Itämeren alueella. Sitä on imelletty siitä lähtien, kun täällä opittiin rakentamaan umpinaisia uuneja, joissa ruisjauhoja ja maltaita voitiin hauduttaa pitkään matalahkolla lämmöllä. Se on ollut oikea makea herkku ennen kuin talonpoikaiskodeissa päästiin sokerin makuun. Myös Pohjois- ja Itä-Virosta on tietoja mämmin valmistuksesta, ja Kuusalussa on kerrottu mähk-nimisen ruismaltaista imelletyn puuron olleen samaa kuin ruotsalaisten memm. 

Mämmi onkin siis meidän yhteistä vanhaa ruokaperintöämme ja kuuluu myös virolaisten viljaruokien historiaan. Nykyvirolaisille tutumpi on kuitenkin mämmiä hieman muistuttava leivasupp eli leipäkeitto, joka keitetään jauhojen ja maltaiden sijaan leivänpaloista.

Liharuokien runsaus on myytti

Perinnevegeä-teoksen idea syntyi muutama vuosi sitten, kun satuin juttelemaan karjalanpiirakoiden leipomisesta folkloristi Liisa Kasken kanssa. Tuli ilmi, että meillä molemmilla oli karjalaisia sukujuuria ja olimme kiinnostuneita itämerensuomalaisesta perinteestä. Lisäksi olimme molemmat olleet jo suurimman osan elämästämme kasvissyöjiä ja jääneet monessa perinnepöydässä nuolemaan näppejämme.

Päätimme koota teoksen, joka nostaisi esiin vanhoja paikallisia kasvisruokia. Koska Liisa Kaski asui Helsingissä ja minä tuolloin Tallinnassa, aloimme kartoittaa ruokaperinnettä Suomenlahden molemmilta rannoilta käsin. Oletimme löytävämme muutaman vanhan kasvisruoan ja ajattelimme, että voisimme luoda itse lisää reseptejä paikallisista kasvisruoka-aineksista.

Yllätyimme sitten itsekin, kun vanhoja kasviruokia alkoi löytyä runsaasti. Täällä pohjoisessakin on ennen huhkittu härkäpavun voimin ja selvitty talven yli vilja- ja juuresvaraston turvin. Monien vanhojen kasvisruokien jäljille pääsimme etelävirolaisten ruokien avulla. Perinneruokien runsas liha- ja maitopitoisuus osoittautui myytiksi, jota täällä on rakennettu viimeiset sata vuotta. 

Linssikeittoa
Perinneruokien runsas liha- ja maitopitoisuus osoittautui myytiksi. Kuvassa linssikeittoa. Kuva: Tuuli Mathisen

Todellisuudessa liha ja kerma olivat entisaikaan luksustuotteita, joita tavallinen rahvas saattoi suoda itselleen vain tiettyinä aikoina vuodesta. Esimerkiksi maalaisidyllin symboleiksi korotetut maitolaiturit kuuluvatkin vanhemman ajan sijaan jo teollistumisen aikakauteen, jolloin lehmäkarjaa tietoisesti lisättiin ja maidonjalostukseen luotiin meijeriverkosto. 

Kovin perinteisenä pidetty peruna on puolestaan uusi tulokas, joka yleistyessään 150 vuotta sitten syrjäytti pohjoisen ihmisen ruokapöydästä monia vanhoja ja arvokkaita perinnekasveja.

Musta leipä on oikeaa leipää

Kun suomalaiset ja virolaiset muuttavat ulkomaille, kotimaasta aletaan yleensä kaivata ruisleipää. Hapatettuun taikinajuureen leivottu ruisleipä onkin vanha ruoka, jota täällä Itämeren rannoilla on valmistettu ja syöty niin arjessa kuin juhlassa melko samanlaisena useita vuosisatoja. 

Virolaiset kutsuvat ruisleipää mustaksi leiväksi. Leivän arvonimeä ei sen sijaan ansaitse vaalea leipä, jolle on varattu sana sai. Vaikka ruisleipä on tärkeä niin suomalaisille kuin virolaisille, käsitys juuri oikeanlaisesta leivästä on herkkä kysymys. Länsi- ja itäsuomalaiset syövät keskenään erilaista ruisleipää, samoin eroavat suomalaisten ja virolaisten makumieltymykset toisistaan.

Ruisleipää vanhempi ja ruokakulttuureissamme vieläkin tärkeämpi vilja on ohra. Uunissa haudutettu ohraryynipuuro on yksi vanhimpia viljaruokiamme. Ennen myllyjen yleistymistä viljanjyvät kuorittiin ja jauhettiin joka taloon kuuluvilla käsikivillä. Suurimoiden valmistus vaati erityistä kärsivällisyyttä, sillä jyvästä oli käsikivien välissä saatava murretuksi sen uloin, syötäväksi kelpaamaton kuori niin, että jyvä jäi muuten ehjäksi. 

Kokonaisista suurimoista haudutettu puuro onkin vanhaa ylellisyyttä. Ylivoimaisesti parasta uuniohrapuuroa olen saanut hauduttamalla sitä hamppumaitoon etelävirolaisen perinneohjeen mukaan. Virolaiset käyttävät ohrasuurimoita ruoissaan nykyisin suomalaisia monipuolisemmin. Ne kuuluvat myös keittoihin aina hernekeittoa myöten.

Tattarikin on vanha perinnekasvi

Yksi yllättävä kasvi vanhojen kasken kasvattien joukossa on tattari, jota viljeltiin täällä pohjoisessakin aiemmin paljon nykyistä enemmän. Virolaiset rekilaulut paljastavat tattarin olleen aikoinaan arvostettu herkku: nuorta neitoa houkutellaan lauluissa miehelään lupaamalla tälle tattaripuuroa läpi talven. Nykyisin tattari tuo monille virolaisille mieleen neuvostoajat eikä tattarin syönti läpi talven houkuttele. Yhtä kaikki se kuuluu niin kotien kuin joukkoruokaloidenkin listalle arkisena vatsantäytteenä.

Yksi tärkeä kaskimaiden juureksemme oli nauris. Nauriita säilöttiin talveksi nauriskuoppiin, joista niitä joskus katosi varkaiden suihin. Sekä Virossa että Suomessa tunnetaan lukuisia versioita laululeikistä, jossa jaetaan roolit nauriiden, naurisvahtien ja varkaiden kesken.

Nauriita ei nykyisin saa joka kaupasta. Jos niitä onnistuu löytämään torilta tai turulta, kannattaa nauttia tuota ammoisten aikojen herkkua vanhan naurishaudan reseptin mukaan hauduttamalla nauriit pehmeiksi vaikka folioon käärittynä takan tai saunanuunin kuumassa tuhkassa.

Härkäpapu on tärkeimpiä perinnekasvejamme

Suomalaisesta ja virolaisesta ruokaperinteestä ei voi puhua mainitsematta härkäpapua – vaatimattoman näköistä mutta ravintoarvoiltaan verratonta ruokaa. Suomessa härkäpapu on nyt taas kansan huulilla, sillä se on esimerkiksi Nyhtökauran ja Härkiksen ainesosa.

Virossa härkäpapua ei ole välillä unohdettukaan. Härkäpavun eli peltopavun muhkeat palot kasvavat edelleen maalaispihoilla eli maal, kuten virolaiset sanovat. Suolalla maustettuja papuja saa myös kaupasta esimerkiksi olutpapujen nimellä. 

Ennen perunan ja maitotuotteiden yleistymistä härkäpapu oli kansan tärkein proteiinin lähde viljan ohella. Härkäpapua uudempia palkokasveja olivat herne ja linssi. Hernerokkaa syödään edelleen, mutta harva tietää, että linssikin kuului talonpoikien ruokapöytään ja siitä keitettiin Virossa myös laskiaissoppaa.

Härkäpavun, hampunsiementen ja monien muiden ruokakasvien merkityksen talonpoikaiskeittiössä on tallentanut kansien väliin virolainen etnografi Aliise Moora. Hänen tiiliskiven paksuinen teoksensa Eesti talurahva vanem toit (Valgus 1980) oli yksi Perinnevegeä-teoksen tärkeimpiä lähteitä. Vuosina 1900–1996 elänyt Aliise Moora teki mittavan työn tallentaessaan kansan ruokakulttuuria.

Hampunsiemeniä
Hampunsiemenet olivat tärkeitä virolaisessa talonpoikaiskeittiössä. Kuva: Tuuli Mathisen

Tallinnalaisen tehdastyöläisen lapsena Aliise Moora osasi arvostaa tavallisen rahvaan tapoja. Naisena hän kiinnitti erityistä huomiota naisten työvaiheisiin ravinnonhankinnassa, säilömisessä ja valmistamisessa. Ne ovatkin monissa ruokahistoriikeissa jääneet miesten urotöiden, kuten kalastuksen ja metsästyksen, varjoon.

Vironkielinen versio saa muutaman uuden reseptin

Virossa Perinnevegeä-teoksen julkaisee keittokirjojen suurkustantaja Varrak. Kustantajan toivomuksesta muokkasin käsikirjoitusta hieman virolaisia lukijoita silmällä pitäen, ja myös pari ruokalajia päätettiin vaihtaa virolaisille tutumpiin. Niinpä vironkieliseen versioon tulevat muun muassa vanhemmista ruoista härkäpapupihvit sekä uudemmista leivonnaisista kanelipullat ja kaurapikkuleivät.

Nokkonen
Virolaiset ovat villikasvien tuntijoina mestareita. Kuvassa nokkonen. Kuva: Tuuli Mathisen

Perinnevegeä-teoksen vironkielisen käännöksen tekee Piret Kooli. Sekä suomen- että vironkielisen painoksen kuvat on ottanut virolainen valokuvaaja Tuuli Mathisen. Tallinnan naapurikunnassa Peetrissä asuva ja Pärnussa kesät viettävät Mathisen on kuvannut teokseen ruokien lisäksi myös joitakin villikasveja. Virolaiset ovat villikasvien tuntijoina mestareita, eikä kuvaajalle tuottanut vaikeuksia löytää kameran eteen esimerkiksi Viron rannikolla viihtyvää vanhaa ruokakasvia, merikaalia.

Anniina Ljokkoin ja Liisa Kasken Perinnevegeä-kirjaa voi tilata täältä.

Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 2-2022.

Julkaistu

Urheilu on kulttuuria!

Heikki Roiko-Jokelan kirjan Urheilu yhdistää kansoja kansi

Heikki Roiko-Jokela:

Urheilu yhdistää kansoja. Suomen ja Viron urheilusuhteista kansallisen identiteetin vahvistajana, veljeskansojen sillan rakentajana, ideologisena koetinkivenä

Suomen urheiluhistoriallinen seura 2020, 267 s.

Kulle Raig

Urheilu on kulttuuria! Tämä tuli voimakkaasti esille Suomen ja Viron välisen rautaesiripun raottajan, entisen urheilijan Urho Kekkosen Tarton yliopiston juhlasalissa 12.3.1964 pitämässä puheessa. Hän oli vakuuttunut siitä, että urheilun avulla on mahdollista rakentaa kansakuntaa ja kansallista identiteettiä, samoin siitä, että urheilu yhdistää kansoja. Tämä lukeekin hiljattain Tartossa viroksi ilmestyneen, Suomen ja Viron urheilusuhteista kertovan kirjan kannessa.

Kirjan tekijä Heikki Roiko-Jokela tunnetaan myös muista suomalais-virolaisia aiheita käsittelevistä kirjoistaan. Tällä kertaa ovat esillä veljesmaiden urheilusuhteet, urheilu sillanrakentajana ja ideologisena koetinkivenä. Kuten tekijä itse toteaa, lajien ja tulosten kirjaus ei ole teoksen pääteema, vaan urheilua käsitellään osana yleistä aate-, kulttuuri- ja poliittista historiaa. Suomen ja Viron kohdalla tässä laajassa kokonaisuudessa yksilön eli Kekkosen toiminnalla näyttää olleen urheiluyhteistyön ohella myös poliittisia ja yhteiskunnallisia tavoitteita, toteaa kirjoittaja. Niin varmasti olikin.

Lajeja ja tuloksia ei silti unohdeta – niitä on pitkin kirjaa mukana ylioppilaskisoista yleisurheilun maaotteluihin 1920-luvulta aina 1990-luvulle. Minua virontajana kiinnosti erityisesti aika, jolloin sotienjälkeisestä hiljaiselosta siirryttiin varovaisen kontrolloituun kanssakäymiseen. Se oli tavallaan minun aikaani. Muistan hyvin vuoden 1963 juhannuksena Tartossa järjestetyn Viro–Suomi-yleisurheilumaaottelun. Ja yhdyn täysin edesmenneen kiekonheittäjän Kaupo Metsurin tunnelmointiin:

”Koko Tartto riemuitsi, kaikki suomalaiset olivat sankareita, sillä mahdollisuus kuulla tuohon aikaan puhuttavan suomea Tarton kaduilla sai aikaan todella suuren kansanjuhlan.”

Suomi voitti, mutta se ei haitannut: juhlan aiheeksi riitti, että suomalaiset olivat paikalla ja läsnä. Tämä kuvaus kertoo, miten tärkeänä ja meidän, virolaisten identiteettiä vahvistavana tapahtuma koettiin. Urheilu oli osoittautunut taas kerran itseään suuremmaksi.

Paljon huomiota saa teoksessa urheiluviranomaisten ja toimihenkilöiden yhteistyö, jossa Neuvosto-Viron aikaan vaadittiin melkoista varovaisuutta ja tavanomaisesta poikkeaviakin toimintatapoja. Kirja sisältää myös kiinnostavia valokuvia kummankin maan arkistoista: muun muassa Martin Klein ja Alfred Asikainen maailman pisimmässä painiottelussa vuonna 1912, Niilo Tarvajärvi pesäpallomaaottelukuvassa vuonna 1934, maiden painikuuluisuudet Johannes Kotkas ja Harry Nyström vuonna 1939, Paul Keres ja Kaarle Ojanen pelaavat shakkia vuonna 1959 ym.

Urheilu yhdistää kansoja -kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista hintaan 20 € + postimaksu.

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 4/2021.

Julkaistu

SVYL-Verkkopuodin joulu

SVYL-Verkkopuodista löydät laajan valikoiman virolaista ja Viro-aiheista kirjallisuutta.

Joululahjatilaukset tulee tehdä 16.12. mennessä, jotta lahjat ehtivät jouluun mennessä perille!

Ajalla 23.12.2021-9.1.2022 Verkkopuodin toimituksissa saattaa olla viiveitä.

Rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Julkaistu

Viro Tampereen Kirjafestareilla

Viro Tampereen Kirjafestareilla

Tampereen Kirjafestareilla Tampere-talossa (Yliopistonkatu 55) on lauantaina 4. joulukuuta Viro-päivä!

Luvassa on mielenkiintoisia keskusteluja Virosta, virolaisesta kirjallisuudesta, kulttuurista ja yhteiskunnasta, runoudesta, lastenkirjoista jne.

Lue päivän Viro-ohjelma tästä:

Sorsapuistosali:

15.00 Tapakulttuuri Suomessa ja lähinaapurissa
Raija Tervomaa: Suomi – Opas historiaan, kieleen, kulttuuriin ja tapoihin
Tapio Mäkeläinen: Peipsimaa ja Jõgevamaa

15.30 Valdur Mikita: Lingvistinen metsä
(suomennos Anniina Ljokkoi)

16.00 Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi
(suomennos Jouko Vanhanen)

16.30 Saarenmaa suomalaisessa nykykirjallisuudessa
Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet
Paula Havaste: Saarelaislaulu

17.00 Mart Kivastik: Taivaan portaat
(suomennos Anna Kyrö)

17.30 Millaista on kaksi- tai sekakielinen runous?
Heidi Iivari: Tartu sariarmastaja. Tarton sarjarakastaja
Ville Hytönen: Thule. Pieniä runoja armastuksesta

18.00 Ville Hytönen: Viro maailmanvallaksi
Tapio Mäkeläinen: Peipsimaa ja Jõgevamaa

Duetto 1-sali:

14.30 Mika Keränen: Aavepyöräilijä
(suomennos Kaisu Lahikainen)

Sopraano-sali:

17.30 Antto Terras: Tallinnan tappajat 2&3

HUOM! Sorsapuistosalin Viro-ohjelma streamataan osoitteessa: https://www.tuglas.fi/stream

Viron maaosasto löytyy Tampere-talon ala-aulasta. Siellä kirjoja myy SVYL-Verkkopuoti.

Messut ovat avoinna

la 4.12. klo 9-19

su 5.12. klo 9-17

Tampereen Kirjafestarit

Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viro-instituutti ja Viron Helsingin suurlähetystö yhteistyössä Arktisen Banaanin, Atrain&Nordin, Enostonen, Gummeruksen, Into Kustannuksen, Kustannusosakeyhtiö Sammakon, Lector Kustannuksen ja WSOY:n kanssa.

Julkaistu

Epätavallinen runoilijaklassikko Jaan Kaplinski

Kuvassa on kirjailija Jaan Kaplinski.

Jaan Kaplinski esiintyi vuonna 2010 Anikin Runofestivaalilla Tampereella. Kuva: Simo Ollila

Jaan Kaplinskin 80. syntymäpäivää vietettiin tammikuussa pandemiaolosuhteissa, mutta silti suuresti ja juhlallisesti. Kaplinski on klassikko, jonka yllätyksellinenkin tuotanto on ollut jatkuvassa muutoksessa.

Mart Velsker

Jaan Kaplinski (22.1.1941–8.8.2021) oli tunnetuin virolainen nykykirjailija Viron ulkopuolella. Hänen tekstejään on käännetty monille kielille, niitä on luettu ja arvostettu, näin myös Suomessa. Siitä voidaan keskustella, oliko Kaplinski tunnetuin kirjailija myös Virossa, mutta tunnetuimpien joukossa hän kyllä oli. Rooli klassikkona on Kaplinskin kohdalla epätavallinen, sillä häntä on usein pidetty jonkinlaisena vaihtoehtokirjailijana, mikä voisi tarkoittaa juuri päinvastaista kuin klassikko. Kaplinski on klassikko, joka ei arvokkaassa asemassaan pysynyt jähmettyneenä paikallaan, joka oli valmis tekemään koko ajan asioita toisin, ja joka vielä vanhemmalla iällä pystyi yllättämään lukijansa. Tämä ei tarkoita välttämättä kirjallisia kokeiluja, vaikka on niitäkin joskus tullut vastaan. Yksi suurista yllätyksistä oli esimerkiksi se, että kymmenkunta vuotta sitten Kaplinski alkoi kirjoittaa runoja venäjäksi ja kykeni herättämään niillä myös viime aikoina huomiota venäjänkielisen lukijakunnan joukossa. Selityksen tuolle kielenvaihdolle voi löytää, kun tietää, että hän on aiemminkin kirjoittanut eri kielillä (esimerkiksi suomeksi, võruksi ja englanniksi), ja että hän ajautui nuoruudessaan runouden pariin juuri venäjän kielen kautta.

Runouden keskeinen asema

Eniten Kaplinskin tuotannossa on kuitenkin vironkielisiä tekstejä – runoutta, proosaa, esseitä, hiukan myös näytelmiä. Mikä siis olisi erityisen tärkeää? Vaikea kysymys, sillä tärkeää on itse asiassa kaikki, mutta jos jotain pitäisi korostaa, olisi se runous. Ei vain siksi, että runoja on eniten, vaan myös siksi, että runoudessa ilmenevät poeettiset tunnukset näyttävät olevan juuri Kaplinskille ominaisia.

Jos aletaan etsiä, mitä Kaplinskin poeettiset tunnukset tarkemmin ovat, niin saattaa huomata, että niiden löytäminen on vaikeaa. Kaplinski kun on kirjoittanut yli 60 vuoden aikana hyvin erilaisia runoja: on lyhytsanaista lyriikkaa ja kerronnallista, pidempää runoutta, on voimakkaan rytmistä, klassista tyyliä, ja on myös proosaa muistuttavaa vapaamittaista runoa, on lempeitä luontorunoja, mutta myös teräviä, poliittisia kannanottoja. Kaplinskin runous on todella monipuolista, mutta siihen syventyessä alkaa kuitenkin tuntua, että hänen tuotannossaan on vuosikymmenten ajan ollut jokin ydin, joka ei muutu. Tuo ydin voisi olla myös jotain yleisinhimillistä, muuttumatonta, ja joka kykenee luomaan sillan kirjailijan ja lukijoiden välille. Tätä pohtiessa tulee tahtomattakin mieleen Jaan Kaplinskin ensimmäisen suomenkielisen runokokoelman nimi Sama meri kaikissa meissä (Otava 1984). Kirjan käänsi Anja Salokannel, joka on jatkanut Kaplinskin tuotannon suomentamista myös tällä vuosituhannella. Nimi tuli tuolloin Kaplinskin samannimisestä runosta. Syntyy halua sanoa, että jokaisessa ihmisessä on meri, ja kiitos tuon meren, me kaikki myös kohtaamme. Tällainen ajatuskulku on mahdollinen, mutta jää silti epäselväksi, sillä ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, mitä merellä tarkoitetaan.

Yksiselitteistä vastausta ei olekaan, mutta lähemmäksi mahdollisia vastauksia voi päästä, kun pohtii Kaplinskin runouden tärkeimpiä puolia, joita on eri aikoina korostettu. Luulen, että noissa korostetuissa puolissa on ollut neljä erityisen tärkeää: vaihtoehtoisuus, luonnonläheisyys, arkipäiväisyys ja mystisyys.

Neljä keskeistä pääpiirrettä

Jaan Kaplinski alkoi saada suurempaa huomiota toisesta vironkielisestä runokokoelmastaan Tolmust ja värvidest (Perioodika 1967) lähtien. Jotkut tuon kirjan tekstit (esim. Vercingetorix ütles) toivat Kaplinskissa esille kansallisen toisinajattelijan, joka osasi näyttää neuvostovastaisuutensa myös ”rivien välissä” luomalla yhteyksiä historian ja nykyajan välille. Tämä oli yksipuolinen tulkinta, jonka Kaplinski itse on myöhemmin kiistänyt, mutta jos asiaa katsotaan laajemmassa kontekstissa, niin jotain oleellista kaplinskimaisuutta tuossa kuitenkin piilee. Sitä on olla pienten ja suojattomien puolella suuria ja mahtavia järjestelmiä vastaan. Järjestelmät muuttuvat ajassa, mutta ne periaatteelliset valinnat, joita yksittäinen ihminen joutuu suhteessa järjestelmiin ja hallitsijoihin tekemään, ovat samanlaisia. Kaplinskin asema on tässä todella vaihtoehtoinen ja Neuvosto-Viron kontekstissa myös toisinajattelijan, hän on jossain mielessä aina ja ikuisesti toisinajattelija. Totta – hänen mieltämisensä pelkästään kansalliseksi ajattelijaksi olisi liikaa, mutta kun jokin kansa joutuu paineen alle tai muuten yhteiskunnassa marginaaliseen asemaan, niin on ymmärrettävästi mahdollista myös Kaplinskin pitää sen puolia, joka on hankalaan tilanteeseen joutunut.

Poliittisen vaihtoehtoisuuden rinnalla on toisena tunnuspiirteenä korostettu Kaplinskin luonnonläheisyyttä ja puhuttu myös hänen runoudessaan vallitsevasta ekologisesta ajattelutavasta. Tämä tulkinta näyttää olevan tahtomattaankin totta – Kaplinski on kirjoittanut luonnosta monin tavoin erityisen paljon ja kaikkina aikoina. Juuri Kaplinskin runoudessa yhdistyvät luontokeskeisyyden eri merkitykset: toisaalta runoudessa näyttäytyy kirjoittajan henkilökohtainen luontokokemus, toisaalta näkyy halu filosofoida luontoon liittyviä ongelmia, halu löytää (tai palauttaa) ihmisen ja luonnon suhteeseen tasapaino. Näihin taipumuksiin liittyy myös Kaplinskin sympatia suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin holistista filosofiaa kohtaan, mutta myös tietty kiinnostus Pentti Linkolan luontokeskeiseen radikalismiin.

Kaplinskin runouden arkisuudesta alettiin puhua erityisesti runokokoelman Õhtu toob tagasi kõik (Eesti Raamat 1985) kohdalla. Siinä on monia tekstejä, jotka kuvaavat yksinkertaisesti jokapäiväistä elämää, eikä missään näytäkään – ainakaan ensi silmäyksellä – olevan mitään muuta tärkeämpää päämäärää. Totta kyllä, että salattuja tarkoitusperiä voi kuitenkin pohtia ja olettaa, että tässä kuvattu arkinen elämä on osa jotain suurempaa kuviota, miksipä ei luonnollistakin olemista, jossa jokin on aina ja ikuisesti se ”sama” ”meissä kaikissa”. Itse asiassa Kaplinski on kirjoittanut arkista runoutta aikaisemminkin, mutta 1980-luvulla hän saavutti kuvailevilla pyrkimyksillään tietyn äärimmäisyyden, joka tuntui tuon ajan Virossa tuoreelta ja josta tuli omanlaisensa johdanto kumoukselliselle kirjallisuusjaksolle, joka alkoi Virossa 1980-luvun jälkipuoliskolla.

Runouden mystistä puolta on tuonut esille muun muassa Kaplinski itse. Runous ei ole siis vain jokapäiväisten poliittisten, luonnon tai arkielämän kokemusten peilaamisen väline, ei myöskään vain filosofisten pohdintojen väline, vaan runoudesta löytyy myös tietty uskonnollinen kerrostuma, pyrkimys jotain kohti, jota materiaalinen maailma arkipäiväisyydessään ei näytä. Tuota uskonnollisuutta ei Kaplinskin kohdalla pidä liian tarkasti mihinkään kiinnittää, hän on ollut kiinnostunut monista eri uskonnoista. Samoin hänen etsintänsä tuntuvat tapahtuneen henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta – tuonpuoleisen kosketus ei näytä olevan jotenkin opittua, vaan nuo kosketukset näyttävät ohjaavan kirjoittajaa kaikesta riippumatta.

Hasso Krull on runsaan runokokoelman Kirjutatud (Varrak 2000) jälkisanoissa todennut Kaplinskin tuotannosta: ”Yksi toistuvia aiheita, joka seuraa kaikessa hänen kirjoittamassaan runoista esseisiin ja matkakertomuksista romaaneihin, on ajatus alkuperäisestä puhtaudesta.”

Tuntuu, että etsinnät hengellisissä ja jumalaisissa maastoissa, arkielämässä ja luonnossa ovat jossain mielessä olleet koko ajan tie tuohon alkuperäiseen puhtauteen. Nimitetäänkö tuota puhtautta jumalaksi, luonnolliseksi tasapainoksi, sanattomaksi kokemukseksi vai ihmisenä olemisen perusperiaatteeksi – se riippuu tekstistä ja myös lukijasta. Lopuksi voisi tuoda esille senkin, että tuossa kuvitellussa kaikkien asioiden alussa alkavat Kaplinskilla myös ihmisten henkilökohtaiset rajaviivat ja nimet hajota, hänen runoutensa on jollakin tavalla vapautumista ”minuudesta” ja ”minuuden” materiaalisesta kuoresta. Se on pyrkimys, joka ei voi koskaan lopullisesti onnistua, mutta jota kohti on mahdollista liikkua.

Ilta tuo takaisin kaiken

Suomessa ilmestyy tänä syksynä laaja Jaan Kaplinskin runokirja Ilta tuo takaisin kaiken (Kustannusliike Parkko), jonka kääntäjät ovat Anja Salokannel ja Pauli Tapio. On syytä iloita, että virolaisen kirjallisuuden esikuva elää muun muassa runokirjoissa, hänen tärkeimmän kirjallisen panoksensa läsnäolo suomalaisessa kulttuurissa jatkuu. Jos haluaa löytää taustamateriaalia Kaplinskin kirjassa oleville runoille, niin siitä löytää varmasti sekä viroksi että suomeksi. Esimerkiksi suomenkielisestä materiaalista voisi suositella Juhani Salokanteleen ja Jaan Kaplinskin keskustelua, joka ilmestyi Tuglas-seuran Lahden takaa -videosarjassa, joka on katsottavissa YouTubessa. Videolla Kaplinski kertoo muun muassa siitä, millainen merkitys suomalaisella runoudella oli hänen kirjailijaksi kasvamiseensa.

Kuten voi arvata, on pian ilmestyvän kirjan nimi otettu vuonna 1985 ilmestyneen vironkielisen kirjan nimestä. On syytä uskoa, että uusi kirja ei avaa ainoastaan Kaplinskin tuotannon arkista puolta, joka oli vironkielisessä kokoelmassa erityisesti esillä, vaan aivan niitä kaikkia puolia, joita tässä jo käsiteltiin. Ja vieläkin enemmän – kirja valottaa myös niitä puolia, joista ei ollut puhetta, ja jotka lukija saa itse löytää.

Suru-uutinen Jaan Kaplinskin kuolemasta saapui tätä artikkelia toimitettaessa, eikä Kaplinski siis ehtinyt nähdä tuoretta suomennoskokoelmaa. Tuota tärkeää ihmistä ei enää ole, mutta kirjailijaklassikko Jaan Kaplinski on meillä edelleen. Tunnemme suurta surua ja haluamme ilmaista osanottomme Kaplinskin omaisille.

Artikkelin kirjoittaja on virolaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Tarton yliopistossa.

Runokokoelman Ilta tuo takaisin kaiken voi tilata tästä.

Julkaistu

Nippernaati ja kaverit – Nykykirjallisuutta Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Tänä vuonna Nippernaati, tuo veijari ja kulkija, tekee matkaansa ystävien seurassa, sillä vuonna 2021 antologiassa nähdään ensimmäistä kertaa myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta.

Jenni Kallionsivu

Suomennetun latvialaisen kirjallisuuden määrä on viime vuosina ollut Suomessa ennen näkemättömässä nousussa: vuodesta 2016 vuoteen 2021 suomennettujen nimikkeiden määrä on noussut 40 prosenttia! Vuonna 2016 latvialaisia kirjoja nimittäin suomennettiin kaksi, kansallisrunoilija Rainiksen kokoelma Se pysyy, joka muuttuu (Rozentāls-seura, suom. Mirja Hovila ja Marja Leinonen) ja Juris Zvirgzdiņšin ja Evija Stukle-Zuitiņan Ensimmäinen joulukuusi (Paperiporo, suom. Mirja Hovila). Tänä vuonna niitä tulee, Nippernaati mukaan lukien, kokonaista viisi kappaletta. Mutta numerot eivät toki valehtele, ainakaan tahallaan. Onhan viisi aivan valtavan paljon enemmän kuin kaksi.

Liettualainen kirjallisuus ei toistaiseksi ole yltänyt aivan näin päätähuimaaviin käännöslukuihin, sillä viime vuosien aikana on suomennettu vain yksi liettualainen teos, vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja.

Muihin Baltian maihin verrattuna virolaista kirjallisuutta on siis suomennettu varsin paljon ja suunta näyttää olleen nousujohteinen. Eräs monista tähän johtaneista syistä on varmasti ollut Nippernaati, joka on ollut monien virolaiskirjailijoiden ensiesiintyminen Suomessa ja suomeksi. Nippernaati on alun perin August Gailitin romaanin päähenkilö, joka on antanut nimensä myös tälle virolaisen kirjallisuuden antologialle. Nippernaati-kokoelmien ajatuksena on ollut nimenomaan suomentaa aikaisemmin suomeksi julkaisemattomia kirjailijoita.

Nippernaati syntyy monien ammattilaisten yhteistyönä

Tällä kertaa Nippernaatin tekstien valinnasta ovat vastanneet päätoimittajat Anniina Ljokkoi (Viro), Annika Suna (Latvia) ja Reeta Tuoresmäki (Liettua). Nippernaatin kääntäjinä ovat toimineet Mirja Hovila, Sini Katainen, Hilkka Koskela, Kaisu Lahikainen, Alexandra Lahti-Nuuttila, Katja Meriluoto, Annika Suna, Akira Takaki, Annamari Typpö ja Jouko Vanhanen sekä joukko Helsingin yliopiston latvian ja liettuan kielen opiskelijoita.

Nippernaatilla on kolme eri tavoitetta. Sen kautta halutaan rohkaista kustantajia julkaisemaan uutta suomennettua kirjallisuutta, ja tässä tavoitteessa onkin vuosien saatossa onnistuttu erinomaisesti. Toinen tärkeä tavoite on pitää suomentajien ammattitaitoa yllä. Käytön puutteessa kaikki taidot rapistuvat tai pahimmassa tapauksessa eivät pääse kehittymään lainkaan. Ilman suomentajia ei ole suomennettua kirjallisuuttakaan, joten mielekkäiden työtilaisuuksien tarjoaminen kääntäjille on ensiarvoisen tärkeää. Lisäksi pyrkimyksenä on tietysti tarjota lukijoille uusia lukuelämyksiä.

Kaikista kolmesta maasta on mukana neljä kirjailijaa, ja mukana on tasapuolisesti eri sukupuolten edustajia. Latviasta mukaan valikoituivat Jānis Joņevs, Anna Auziņa, Andra Neiburga ja Māris Bērziņš, Liettuasta Jaroslavas Melnikas, Danutė Kalinauskaitė, Undinė Radzevičiūtė ja Sigitas Parulskis. Virosta mukana ovat Susan Luitsalu, Eia Uus, Martin Algus ja Tõnis Vilu.

Kääntäjien ja päätoimittajien lisäksi käännösantologian valmiiksi saattamiseen on tarvittu useita muitakin osaajia. Tekstien parissa ovat työskennelleet myös toimittajat ja oikolukija. Kirja on sisältönsä lisäksi myös esine, josta graafikko ja painotalon ammattilaiset tekevät parhaimmillaan sekä houkuttelevan että sujuvasti luettavan. Kirja on myös hanke, jossa tehdään budjetteja, maksetaan laskuja ja tietysti ennen kaikkea pyritään saamaan rahat riittämään. Ammattilaiset todellakin ansaitsevat palkkion työstään: vaikka kukaan ei odottaisikaan rikastuvansa kaunokirjallisuudella, pelkät kiitospuheet eivät elätä ketään. Pelkästään latviasta käännettyä osuutta koskevia rahoitushakemuksia on kirjoitettu – ilman hakemusten pakollisia liitteitä – 26 172 merkkiä, mikä on noin viisi kertaa tämän artikkelin pituus.

Kaikkein tärkeintä on tietysti se, että tekstit löytäisivät lukijansa. Ehkäpä tämäkin Nippernaati toimii ponnahduslautana kokonaisten romaanien sekä novelli- tai runokokoelmien julkaisemiselle. Toivottavasti antologia tuo myös uusia ajatuksia, elämyksiä ja lukemisen iloa lukijoilleen.

Kirjoittaja on Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja, joka tekee töitä myös virolaisen kulttuurin parissa.

Tilaa Nippernaati tästä

Julkaistu

Viro Turun Kirjamessuilla 1.-3.10.

Turun Kirjamessuilla 1.-3.10.2021 nähdään jälleen laaja kattaus virolaista kirjallisuutta!

Viro-aiheita messuilla tänä vuonna ovat muun muassa kaksikielinen runous, lastendekkarit, klassikoiden kääntäminen sekä suomalaisten ihastus Viroon ja etenkin Saarenmaahan. Huippuvieraaksi saadaan Viron eturivin kirjailijoista Valdur Mikita, jonka suosittu teos Lingvistinen metsä (Sammakko, suom. Anniina Ljokkoi) ilmestyy nyt suomeksi.

Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Suomen Viro-yhdistysten liitto, Tuglas-seura, Viro-instituutti ja Viron Helsingin suurlähetystö. Viron maaosastolla messujen A-hallissa voi tavata myös Turun Tuglas-seuran sekä Varsinais-Suomen Viro-keskuksen.

Viro-keskusteluja ja -ohjelmaa messuilla:

PERJANTAI 1.10.

klo 16.25–16.50 Jukola
Millaista on kaksikielinen runous? Entä sekakielinen? Vironsuomalaiset runoilijat Heidi Iivari ja Ville Hytönen lausuvat runojaan ja kertovat motiiveista ja rakkauksista niiden takaa. Yhteistyössä Enostone Kustannus

LAUANTAI 2.10.

klo 13.40–14.15 Agricola
Viro ja Viron luonto eilen, tänään ja huomenna. Runoilija Heli Laaksosen johdolla keskustelevat kirjailijat Ville Hytönen, jonka uudessa teoksessa Viro Maailmanvallaksi! pohditaan Viron vahvuuksia ja heikkouksia sekä Valdur Mikita, joka käy läpi suomalais-ugrilaista mielenmaisemaa. Yhteistyössä Sammakko

klo 16.50–17.15 Lastenalue
Suomalais-tarttolaisen kirjailijan Mika Keräsen lastendekkari Aavepyöräilijä on vauhdikasta ja lämminhenkistä luettavaa niin pienille kuin suurille. Keränen lukee tarinoitaan ja avaa niiden maailmaa Tarton Soppalinnassa.

SUNNUNTAI 3.10.

klo 10.30–11.00 Fiore
Parhaita paloja Baltian nykykirjallisuudesta. Virolaisen kirjallisuuden antologia Nippernaati laajentuu viidennessä numerossaan Latviaan ja Liettuaan tuoden esille Baltian maiden nykykirjallisuutta. Teemoiksi nousevat muun muassa naiskuva ja feminismi, mutta myös menneisyydestä kumpuavat muistot. Keskustelua johtaa toimittaja Anna Laine. Keskustelemassa Nippernaati 5:n kääntäjät Annamari Typpö, Annika Suna ja Sini Katainen. Yhteistyössä Rozentals-seura ja Donelaitis-seura

klo 11.10–11.30 Fiore
Kansainvälisesti tunnetuin virolainen runoilija ja ajattelija Jaan Kaplinski poistui keskuudestamme kesällä. Juuri ilmestynyt runovalikoima Ilta tuo takaisin kaiken kattaa hänen mittavan uransa kuusi vuosikymmentä. Runot ovat suomentaneet Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Yhteistyössä Parkko Kustannus

klo 12.30–12.55 Kuisti
Kuinka välittää kokemukset lapsuudesta Neuvostoliitossa suomalaislukijoille?
Kirjailija Heli Laaksonen haastattelee kääntäjiä Mirja Hovilaa ja Anja Salokannelta. Latvialaisen Vizma Belševican Bille-trilogia ja virolaisen Leelo Tungalin Toveri lapsi kuvaavat molemmat toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa lapsuutta. Miltä historian murroskausi näyttää lapsen näkökulmasta? Yhteistyössä Arktinen Banaani, Paperiporo ja Rozentals-seura

klo 13.05–13.30 Kuisti
Miksi Saarenmaa ja Viro sopivat suomalaisten kirjojen tapahtumapaikoiksi ja mikä Viron lähihistoriassa kiehtoo suomalaista kirjailijaa ja lukijaa? Paula Havasteen suosittu neliosainen Saarenmaa-sarja sai tänä vuonna päätöksensä ja Sampo Terhon esikoisromaani sijoittuu niin ikään Saarenmaalle. Haastattelee Virossa asuva kirjailija Ville Hytönen, joka on myös sijoittanut teoksiaan uuteen kotimaahansa. Yhteistyössä WSOY ja Gummerus

Messujen aukioloajat:

  • Perjantaina klo 10-18
  • Lauantaina klo 10-18
  • Sunnuntaina klo 10-17

Turun Messukeskus, Messukentänkatu 9-13, 20201 Turku

Kirjamessujen koko ohjelma, mahdolliset muutokset sekä turvallisuusohjeet löytyvät osoitteesta www.kirjamessut.fi

Lippuja messuille voi ostaa tästä

Julkaistu

Lääne Kalur – yli 40 vuotta kalastuskolhoosia

Neuvostoliiton miehittäessä Viron vuonna 1945 maaomaisuus kansallistettiin ja maatalous kollektivisoitiin. Uudistus koski myös kalastuselinkeinoa. Vapaan kalastuksen aika oli ohi.

Mikael Korhonen

Neuvostoliiton miehityksen myötä Viron rannikot julistettiin raja- ja sotilasalueiksi, joita valvottiin tarkasti. Kalastuselinkeino keskitettiin kalastuskolhooseihin, joihin kalastajien oli liityttävä kyetäkseen harjoittamaan ammattiaan ja varmistaakseen toimeentulon perheilleen.

Aluksi liittyminen kolhooseihin oli vähäistä, mutta uusien kommunististen vallanpitäjien painostuksesta – varsinkin sen jälkeen, kun 20 000 virolaista oli kyyditetty Neuvostoliittoon maaliskuussa 1949 – virolaiset taipuivat väistämättömän edessä. Läänemaan kalastajien täytyi myös sopeutua uuteen neuvostojärjestelmään. He luovuttivat kaikki yksityisesti omistamansa kalastusalukset ja kalastusvälineensä kolhoosin omistukseen ja yhteiseen käyttöön, kuten myös kaikki työeläimet, maataloustyökalut ja maatalousrakennukset.

Nopeassa tahdissa perustettiin Läänemaalla keväällä ja kesällä 1949 yksitoista uutta kolhoosia: Haapsalu Kalur, Partisan, Uus Elu, Virstu Kalur, Sangar, Kajak, Vormsi Kalur, Põhjarannik, Molodaja Gvardija, Viiking ja Kiideva Kalur. Kolhoosit nimettiin yleensä kommunistisen puolueen johtohahmojen mukaan tai kuten Läänemaalla ideologisin iskusanoin.

Nopea pakkokollektivisointi synnytti aluksi monia pieniä tuotantoyksiköitä. Mutta pian huomattiin, etteivät ne olleet riittävän tehokkaita ja elinkelpoisia, ja kolhooseja ryhdyttiin yhdistämään isommiksi yksiköiksi. Sama kehitys oli myös Läänemaalla, ja erinäisten yhdistämisvaiheiden jälkeen muodostettiin lopuksi vuonna 1975 yksi koko maakunnan kattava kalastuskolhoosi, Lääne Kalur.

Työntekijät

Puolet kolhoosin työntekijöistä työskenteli perustuotannossa, kalastuksessa ja kalanjalostuksessa, kun taas toinen puoli oli sijoitettu tukitöihin, lähinnä hallintoon, korjaamoihin, rakennustöihin ja maatalouteen. Vuonna 1985 Lääne Kalurin henkilökunta oli suurimmillaan 2 114 työntekijää. Lääne Kalur oli suuri kalastuskolhoosi myös muihin vastaaviin virolaisyrityksiin verrattuna. Suurin kalastusalan työnantaja oli kuitenkin kalastuskolhoosi S. M. Kirov Tallinnassa 20 500 työntekijällään.

Kalastus avomerellä ja rannikolla oli vaativaa, fyysisesti raskasta ja pääasiassa miesten työtä. He työskentelivät vuorokausien mittaisissa vuoroissa kalastusmatkojen pituudesta riippuen. Lepopäivät olivat meren ja sään armoilla. Tehtaiden kalanjalostus oli taas naisten työtä. He suolasivat, savustivat, pakastivat, säilöivät ja purkittivat kaloja. Työpäivät olivat aluksi pitkiä, periaatteessa 8-tuntisia, mutta samalla ympärivuorokautista vuorotyötä.

Ammattitaitoisen työvoiman rekrytointi loi pohjan kolhoosin menestykselliselle toiminnalle, mutta joustavan sukupolvenvaihdoksen turvaaminen oli jatkuva haaste vanhempien työntekijöiden eläköityessä. 1980-luvulla keskusteltiin mm. siitä, miten vaikeaa nuoria oli houkutella alalle. Nuoret pitivät kalastusta raskaana työnä, työpäiviä pitkinä, ja jopa työvaatteet tuntuivat heistä raskailta. Kaikkialle läpitunkeva ja vaatteisiin tarttuva kalanhaju koettiin luotaantyöntäväksi. Nuoret eivät tyytyneet enää vain paikallisiin työpaikkoihin, vaan tähtäsivät kauemmas. Etenkin Tallinna houkutteli.

Tuotantotavoitteet

Neuvostoliitossa harjoitettiin valtiojohtoista suunnitelmataloutta. Vuosittaiset toimintasuunnitelmat ja -tilastot kertovat työstä ja tuotannosta, mutta tietoihin täytyy suhtautua tietyllä varauksella. Kolhoosin johtohenkilöt saattoivat kaunistella sekä tuotantotavoitteita että tuloksia, jotta ne vastaisivat ja mieluiten ylittäisivät kolhooseille etukäteen määrätyt suunnitelmat, normit, jotka kommunistinen puolue oli asettanut. Työtä ja tuotantoa ohjasivat pyrkimys yhä parempiin tuloksiin sekä puolueen ideologinen propaganda, jonka tavoitteena oli todistaa sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuus.

Lääne Kalurilla oli 1980-luvulla 153 kalastusalusta, joista neljä oli niin sanottuja tehdasaluksia ja 13 suurempia troolareita, jotka kalastivat valtamerillä. Vuosittainen kalansaalis oli 8 000–10 000 tonnia. Lähivesillä kalastettiin lähinnä silakkaa mutta myös kilohailia, turskaa ja kampelaa sekä haukea, kuhaa ja ahventa, kun taas Atlantilta tuotiin erityisesti silliä ja seitä mutta myös makrillia ja turskaa.

Kalastusmatka Atlantille kesti yleensä kuusi kuukautta, syyskuusta helmikuuhun. Laivat seilasivat Itämeren, Skagerakin ja Kattegatin läpi ja edelleen Pohjanmeren kautta Atlantille. Kalastus tapahtui Islannin, Färsaarten ja Skotlannin vesillä. Kalat troolattiin merestä ja suolattiin heti tynnyreihin. Takaisin palattiin joko Tallinnan tai Pärnun kautta valtamerialusten kotisatamaan Virtsuun.

Osa kalansaaliista myytiin tuoreena, mutta suurin osa purkitettiin tai savustettiin kalanjalostustehtaissa, joko maalla tai aluksella. Alus otti vastaan troolarien saaliit jo merellä ja valmisti niistä heti öljyyn tai tomaattikastikkeeseen säilöttyjä kalatuotteita. Vuoden 1985 tuotantotilaston mukaan Lääne Kalur valmisti 25 miljoona säilykepurkkia ja 862 tonnia savustettua kalaa. Tuotteita myytiin eri puolille Neuvostoliittoa, mutta niitä vietiin myös Puolaan ja Romaniaan sekä Kuubaan, Nicaraguaan, Angolaan, Sambiaan ja Tansaniaan asti.

Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.
Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.

Kolhoosielämää työssä ja vapaa-ajalla

Työ kolhoosissa oli yleensä hyvin houkuttelevaa, sillä palkat olivat hyvät. Mutta oli muitakin etuja. Kolhoosi rakensi ja ylläpiti asuntoja, kauppoja ja päiväkoteja ympäri Läänemaata, tarjosi elokuvien ja urheilutilojen kaltaisia kulttuuripalveluja sekä terveys- ja sairaanhoitopalveluja. 1980-luvun lopulla Lääne Kalurilla oli kaksi päiväkotia, kolme kulttuuriklubia ja kaksi urheilukenttää. Työntekijöillä oli käytössään myös oma lomakylä, jossa perheet saivat viettää lomiaan. Lapsille järjestettiin kesäleirejä.

Avioituessaan työntekijä sai 100 ruplaa ja muita lahjoja, esim. maton, pesukoneen tai huonekaluja uuteen kotiin. Vastanaineet saivat myös matalakorkoista, edullista lainaa. Lapsiperheet saivat rahallista tukea lapsiluvun mukaan. Kolmen tai useamman lapsen äidit saivat kaksi ylimääräistä vapaapäivää kuukaudessa. Lääne Kalur maksoi myös eläkkeitä vanhuksille ja sotaveteraaneille.

Työ kalastuskolhoosissa oli kokonaisvaltaista. Se loi yhteenkuuluvuuden tunteen myös työajan ulkopuolella. Urheileminen oli erityisen suosittua. Työntekijät harrastivat monenlaisia lajeja. Pelattiin lentopalloa ja pöytätennistä, purjehdittiin, työnnettiin kuulaa, nostettiin painoja, hiihdettiin, yleisurheiltiin ja harrastettiin ammuntaa. Shakki, tammi ja korona kiinnostivat sekä vanhoja että nuoria.

Kulttuuritoimintakin oli vilkasta. Kolhoosi rakensi Haapsaluun vuonna 1964 oman, klubitaloksi kutsutun kulttuuritalon. Siellä järjestettiin konsertteja, teatteriesityksiä ja tansseja. Vuonna 1971 kulttuuriklubi alkoi järjestää vaativampia musiikki- ja lauluesityksiä, niin kutsuttuja kabareita. Ajan myötä kabareen suosio ja maine kasvoi ja katsojia tuli kaikkialta Virosta. Yleisö kerääntyi katettujen pöytien ääreen ja nautti kolhoosinaisten valmistamista herkuista, kahvista, teestä ja alkoholijuomista. Tarjoiluhenkilökunta tuli omasta takaa, orkesteri soitti ja tanssi jatkui pitkälle yöhön.

Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.
Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.

Viimeiset ajat – Lääne Kalurin loppu

Viron tasavalta palautettiin 20. elokuuta 1991 ja maa siirtyi vapaaseen markkinatalouteen. Yksi suurimmista haasteista oli itsenäisen talouden rakentaminen Neuvostoliiton markkinoille keskittyneen suunnitelmatalouden raunioista. Viro ajoi lävitse mm. yksityistämisohjelman, jonka kautta 80 prosenttia valtion omistamista pienyrityksistä myytiin.

Yksityistäminen koski myös Lääne Kaluria, joka jaettiin kahteen pienempään osakeyhtiöön. Haapsalussa toiminta järjestettiin uuteen, West-nimiseen yhtiöön. Se jatkoi edeltäjänsä harjoittamaa kalastusta ja kalanjalostusteollisuutta. Kun talous taantui 1990-luvulla ja kalan vienti Venäjälle väheni, joutui Haapsalun kalatehdas lopulta lopettamaan toimintansa 2000-luvun puolivälissä ja sanomaan irti loput sata työntekijäänsä. Tämän jälkeen maa-alue myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle, joka suunnitteli rakentavansa alueelle asuntoja. 2000-luvun lopun taloudellisesti vaikeina aikoina suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Osa tehdasrakennuksista purettiin. Jäljelle jäi tänä päivänä hiljalleen rapistuvia ja hajoavia taloraunioita, jotka muistuttavat menneistä kalatalouden suuruuden ajoista.

FT Mikael Korhonen on eläkkeellä oleva historioitsija sekä arkistonjohtaja, joka on viettänyt paljon aikaa Haapsalussa. Artikkeli perustuu hänen julkaisemaansa teokseen Haapsalu. Lääne Kalurista graffiteihin (2020). Kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista: https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/mikael-korhonen-haapsalu-laane-kalurist-graffititeni-laane-kalurista-graffiteihin/

Julkaistu

Tunnustetun tiedetoimittajan löytöretki Viron luontoon ja sukellus maan historiaan ja kulttuuriin

Kari Valovirta

Indrek Rohtmets:
Viron luonto tutuksi
AtlasArt 2020, 223 s.
Suom. Aura Koivisto

Alkuteos kuuluu Varrak-kustantamon vuonna 2010 aloittamaan 101 Eesti -sarjaan. Siinä oman alansa asiantuntijat esittelevät suppein katsauksin 101 Viron asiaa, tapahtumaa tai ilmiötä. Kirja ei pyri siis olemaan varsinainen retkiopas eikä luontotyyppejä ja niiden kasvi- ja eläinlajeja systemaattisesti käsittelevä teos. Lyhyissä, kuvineen aukean mittaisissa kuvauksissa tulevat keskeiset asiat ja teemat tästä huolimatta hyvin selvitetyiksi. Pääpaino on niissä kohteissa, jotka ovat tekijälle merkityksellisiä tai joissa on erityisen suuria luontoarvoja. Näistä tekijä kertoo usein henkilökohtaisin muisteluksin.

Monet suomalaisille tuntemattomat kohteet

Teos vie kierrokselle ympäri Viron. Esiteltyjä kohteita on laajoista rannikkoalueista, metsistä ja soista lähteisiin, siirtolohkareisiin ja yksittäiseen tammeen saakka. Tiedeväkeä ja aktiivisia luontoharrastajia lukuun ottamatta useat niistä ovat tuntemattomia suomalaisille Viron reissaajille. Tutuimmasta päästä lienevät Saarenmaan Kaalin kraatterit ja Panga eli Mustjalan törmä sekä Koillis-Viron Ontikan törmä ja Valasten putous.

Kohteiden kuvausta taustoittavat esittelyt Viron kiviperustasta ja maan kohoamisilmiöstä. Vaikka tehostuva maankäyttö on myös Virossa laittanut luonnon yhä ahtaammalle, se on edelleen hyvin runsas niin yksilömääriltään kuin lajeiltaan. Meikäläistä kulkijaa kiinnostavat ja ihastuttavat erityisesti suomalaisista luontotyypeistä poikkeavat kohteet. Tällaisia ovat esimerkiksi kalkkipohjaiset alvarit, ennallistetut lehtoniityt, jokivarsien kivipaljastumat ja hohkaisten karstimaiden katoavat vedet. Mikäli syventyy aiheisiin enemmälti, niin taatusti puoleensavetäviä ovat graptoliittifossiilit, haisukonna ja kartiokalkkikämmekkä.

KUVA: Visit Estonia / Arne Ader.

Ei pelkkä luontokirja

Kirja ei pitäydy ainoastaan luontoon. Kohteisiin sisältyy aimo annos Viron historian tärkeitä tapahtumia, kulttuuria ja merkkihenkilöitä. Niiden kuvauksissa annetaan puheenvuoro lukuisille maan tieteessä tai taiteessa ansioituneille. Luonto on myös ehtymätön kansantarinoiden, legendojen ja uskomusten lähde. Niinpä kohteisiin liittyy jälkiä Kalevin pojan sankaritöistä, maan ja veden taruolentoja, paholaisten tekosia ja outoja sattumuksia.

Esittelykierroksen päätteeksi Indrek Rohtmets palaa kotipihalleen. Hän korostaa oman pihan merkitystä jokaiselle. Tutustuminen siellä eläviin kasveihin ja eläimiin lisää kiinnostusta luontoon, joka tulee läheiseksi. Silloin ymmärtää paremmin luonnon arvon ja sen suojelun merkityksen.

Suomalaisen laitoksen kustantaja on tehnyt hyvää ja perusteellista työtä muokatessaan teoksen lukijan käyttöön. Kuvitus on runsas ja kohteista on esitetty koordinaatit. Erityiskiitoksen ansaitsevat Viron luontoa hyvin tuntevat, suomennoksen tehnyt kirjailija ja toimittaja Aura Koivisto ja sen tarkistanut biologi ja tietokirjailija Juha Valste. Omissa saatesanoissaan Aura Koivisto kertoo Viron luonnon erityispiirteistä ja liittää niiden oheen retkeilykäytön kannalta oleellisia nettisivuja. Hänen tekstiin lisäämänsä runsaat selitykset ja huomautukset ovat hyödyllisiä ja tarpeen niille, joille asiat eivät ole tuttuja.

Kirja tuottaa mainioita yllykkeitä lähteä Viroon niin siellä ennen käyneille kuin vasta sinne aikoville. Koronapandemian johdosta se ei ole tätä kirjoitettaessa oikein mahdollista, mutta paremmat ajat tulevat vielä. Niitä odotellessa voi palata Virossa aikaisemmin koettuun ja Viron luonto tutuksi -teoksen avulla virittäytyä uusien retkien suunnitteluun.

Viron luonto tutuksi -kirjaa voi ostaa SVYL-Verkkopuodista (verkkopuoti.svyl.fi) hintaan 30 € + postimaksu. Tutustu kirjaan tästä!