Julkaistu

Heidi Iivarin runoteos on voitto itsekritiikistä ja elämän vastoinkäymisistä

Heidi Iivari tunnetaan Virossa pitkäaikaisena tartonsuomalaisena, monipuolisena kulttuuritoimijana ja runoilijana. Syksyllä ilmestyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa Tarton sarjarakastaja. Tartu sariarmastaja (Enostone), jonka syntyyn liittyy monta kohtalon oikkua.

Anniina Ljokkoi. Julkaistu alunperin viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 3/2020.

Heidi Iivari
Syntynyt 1974 Espoossa, viettänyt lapsuuden ja nuoruuden Hollolassa 
Valmistunut filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta pääaineen kotimainen kirjallisuus 
Ollut vaihto-oppilaana Quebecissä ja Tartossa
Toiminut mm. Suomen Viron-instituutin kulttuurisihteerinä, suomen kielen opettajana Tarton yliopistossa ja kansalaisopistossa  
Suomentaja, kirjallisuuskouluttaja ja runoilija
Kolme lasta 
Kaksikielinen esikoisrunokokoelma Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmamastaja julkaistiin syksyllä 2021 (Enostone) 

Heidi Iivari järjestelee kirjoja ja suunnittelee kirjallisuustapahtumia Suomen Viron-instituutin kirjastossa Tartossa. Hän on palannut vakituisen ohjelmakoordinaattorin äitiysloman sijaiseksi vanhaan työpaikkaansa, mutta moni asia on muuttunut välillä. Aiemmin Vanemuise-kadulla, boheemissa ns. kirjailijoiden talossa sijainnut kulttuuri-instituutti on nyt suuren näyteikkunan takana Ülikooli-kadulla. 

”Instituutissa on samaa innostunutta tekemisen meininkiä, vaikka lähes kaikki ihmiset ovat vaihtuneet. Meillä on hirmu hyvä ilmapiiri ja todellista suomalais-virolaista kulttuurihenkeä”, Iivari vakuuttaa. 

Iivari työskenteli instituutissa kulttuurisihteerinä vuosina 2006–2011. Tuolle ajalle sattui instituutin 20-vuotisjuhlat, ja nyt vuosikymmen myöhemmin hän pääsee mukaan järjestämään instituutin 30-vuotisjuhlia. 

Ensimmäinen runokokoelma katosi

Kirjallisuus on Heidi Iivarin vahvin laji. Hän opiskeli kotimaista kirjallisuutta sekä kieliä Tampereen yliopistossa ja debytoi kirjoittajana eräässä antologiassa jo lukioaikana. Hänellä oli myös runokokoelman käsikirjoitus tietokoneella, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt tarjota yhdellekään kustantajalle. Eron jälkeen tavaroita jaettaessa jokin meni vikaan, ja käsikirjoitus jäi tallentamatta ”korpulle” eli tuon ajan levykkeelle. 

”Käsikirjoitusta ei enää koskaan löytynyt! Tiedostokansiot olivat aivan tyhjiä. Olin siitä niin lyöty, että jätin kirjoittamisen pitkäksi aikaa”, Iivari kertoo. 

Tarvittiin toinen ero ennen kuin runo alkoi taas virrata. 

Seitsemän vuotta sitten Iivari alkoi julkaista Facebookissa tekstejä, joissa käsitteli myös vaikeaa eroaan. Iivari sanoo, että kahta nuorinta lasta koskeva huoltajuusoikeudenkäynti Virossa oli viedä hänen henkensä. 

”Kävin tuolloin läpi totaalisen identiteettikriisin ja jouduin miettimään uusiksi roolini äitinä ja naisena ja ylipäätään tehtäväni tässä maailmassa. Kirjoittaminen tarjosi terapeuttisen ilmaisukanavan. Pääsin myös eroon turhasta itsekritiikistä ja omien kykyjeni vähättelystä, joka minua oli aiemmin vaivannut oikeastaan kaikessa mitä tein. Annoin vain tulla!”, Iivari kuvailee vapautumistaan. 

Somessa jaetut tekstit alkoivat saada paljon tykkäyksiä ja Iivari huomasi avoimuutensa koskettavan ihmisiä. Varsinkin virolaisten kirjailijatuttavien kannustus lämmitti. 

”He alkoivat kysellä, milloin runokokoelma ilmestyy ja kutsuivat minua runoilijaksi ennen kuin itse kehtasin käyttää sitä nimitystä!”, Iivari nauraa.  

Iivari alkoi testata runojaan myös lavarunouskilpailujen yleisöön, ja menestyi hyvin. Hän on vuoden 2018 Viron lavarunouskilpailun finalisti ja vuosien 2019 ja 2020 Tarton lavarunouskilpailun finalisti. Sittemmin Iivari on esiintynyt kirjallisuustapahtumissa Suomessa ja Virossa. 

Ensi keväänä Enostone-kustantamolta julkaistavasta runoteoksesta Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmastaja ei löydy kuitenkaan seitsemän vuoden takaisia erorunoja. 

”Se ero on käsitelty, ja uusi kokoelma on täynnä elämäniloa. Totta kai siinäkin on varjoja ja kirveleviä hetkiä, mutta yleisvaikutelma on energinen”, Heidi valottaa kokoelman sisältöä. 

”Runokoelmani on ennen kaikkea rakkaudenosoitus Tartolle, joka on antanut minulle niin paljon. Siksi minulle oli selvää, että halusin julkaista kirjani kaksikielisenä”, sanoo Iivari, joka on itse joko suomentanut tai virontanut Tartossa syntyneet runonsa. 

14 vuotta tartonsuomalaisena

Heidi Iivari on asunut Tartossa yhtäjaksoisesti vuodesta 2006. Kaupungista on tullut hänen kotinsa, ja usein esitetty kysymys Suomeen paluusta tuntuu hassulta. Hänen kaksi nuorempaa lastaan ovat syntyneet Tartossa. 

”Lapsilla on tyypillinen maahanmuuttajataustaisten ihannoiva käsitys Suomesta. Kun Suomeen lähdetään lomalle ja tapaamaan sukulaisia, arkihuolet jäävät Tarttoon ja Suomi näyttäytyy lapsille aivan paratiisimaisena paikkana”, Iivari kuvailee. 

Iivari ei ole itsekään unohtanut suomalaisuuttaan, päinvastoin, ulkomailla asuminen ja kulttuurityö ovat vahvistaneet sitä. Suomalaisuudesta on ollut myös hyötyä Tartossa. 

”Joskus on jopa hieman vaivaannuttavaa saada myönteistä huomiota vain siksi, että olen suomalainen. Eihän se ole kenenkään ansio tai syy, missä on sattunut syntymään”, Iivari pohtii.  

”Oleellinen tekijä virolaisten myönteiseen suhtautumiseen on tietysti sekin, että puhun viroa. Lisäksi minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin, joten virolaisten sulkeutuneisuus ei ole ollut esteenä.” 

Kaupunki on muuttunut aika lailla vuodesta 1999, jolloin Iivari viipyi muutaman kuukauden Tartossa vaihto-oppilaana. Suurin osa ostoskeskuksista on rakennettu sen jälkeen, ja elintaso on noussut huimasti. Iivari tunsi itsensä tuolloin rikkaaksi eläessään suomalaisella opintotuella, kun virolaiset opiskelijakaverit pinnistelivät jokapäiväisen ateriansa eteen. 

”Jotain oleellista on kuitenkin säilynyt: virolaiset osasivat nauttia elämästä niukissa oloissa jo 20 vuotta sitten eikä leipä tule nykyisinkään helposti. Turhaa nipottamista on kuitenkin vähemmän kuin Suomessa, täällä annetaan toisten elää vapaammin. Ainut asia mitä kaipaan Suomesta on erilaisten kulttuuritaustojen moninaisuus. Onneksi Viroonkin on alkanut tulla aiempaa enemmän ihmisiä eri puolilta maailmaa”, Iivari sanoo. 

Iivari on ehtinyt Tarton vuosinaan tehdä monenlaisia töitä. Hän on toiminut vapaana kirjoittajana ja kääntäjänä, opettanut suomea, luennoinut suomalaisesta kirjallisuudesta sekä järjestänyt kulttuuritapahtumia. Muutama vuosi sitten hän osti Ülejõen kaupunginosasta talon, jota on remontoinut perheelleen.  

”Aikaisemmin olin varma, että en missään tapauksessa halua asua “siellä toisella puolella jokea”. Etsin kuumeisesti taloa Supilinnasta ja Karlovasta. Mutta sitten löysin tämän soman puutalon vuodelta 1930. Se oli säästynyt toisen maailmansodan pommituksissa, toisin kuin monet muut Ülejõen talot. Viime aikoina kaupunki on ehostanut kovasti näitä kulmia, koska Viron kansallismuseokin muutti tälle puolella jokea, Iivari kertoo Ülejõen kodissaan.

Viron runokartta antoi suomentajalle kesätöitä

Koronakevät 2020 pysäytti yhtäkkiä tapahtumien ja ihmisten täyteisen elämän. Osa keväälle sovituista runokeikoista ja luennoista peruuntui, mutta Iivarin työt lisääntyivät kesää kohti. Hän haki Taiteen edistämiskeskuksen apurahaa virolaisen runouden suomentamiseen ja sai nk. korona-apurahan. Kesän aikana syntyi 40 käännösrunoa yhteensä 11 virolaiselta runoilijalta. 

Alkuperäiset vironkieliset runot ja Iivarin runosuomennokset on julkaistu virtuaalisessa runoantologiassa nimeltään Viron runokartta. Antologia kertoo runouden kautta Viron eri paikoista, kylistä ja kaupungeista. Mukana on sekä suoraa maisemakuvausta että tekstejä, jotka on sijoitettu kartalle runoilijoiden avulla. Myös kolme Iivarin Tartosta kertovaa runoa on julkaistu sivustolla. 

”Seuraan jatkuvasti, mitä uutta virolaisessa kirjallisuudessa tapahtuu, mutta nämä eri paikkakohtaiset tekstit ovat avanneet minulle uuden näkökulman runoihin. Lisäksi olen todella kiitollinen apurahasta, jonka avulla olen saanut tehdä juuri sitä mitä olen halunnut ‒ että tässä minä nyt vain valitsen runoja oman makuni mukaan ja suomennan niitä”, Iivari kuvailee työtään Viron runokartan parissa. 

Iivarin valitsemissa runoilijoissa on monta vasta debytoinutta runoilijaa, joita ei ole aikaisemmin suomennettu. 

”Olen tarttolaisena ihastunut siihen, miten esimerkiksi nuori runoilija Joosep Vesselov käsittelee kaupunkiaan vähän koomisesti, mutta samalla valtavalla kotiseuturakkaudella. Se on ihana suuntaus virolaisrunoudessa enkä ole törmännyt vastaavaan Suomessa”, Iivari kertoo. 

Viron runokartta löytyy osoitteesta: viro-instituutti.fi/vironrunokartta.

Heidin kirjan Tarton sarjarakastaja. Tartu sariarmastaja voi ostaa täältä.

Julkaistu

Viivästyksiä toimituksissa 30.9.-4.10.

Tapahtumasyksy alkaa! Turun kirjamessut levittäytyvät Turun messukeskukseen 1.-3.10., ja SVYL-Verkkopuoti on mukana messuhumussa Viron maaosastolla A44.

Valitettavasti tämä tarkoittaa viivästyksiä Verkkopuodin toimituksiin ajalla 30.9.-4.10. Olemme pahoillamme tilanteesta, mutta toivottavasti näemme monien kanssa kirjamessuilla!

Virolla on hieno lavaohjelma Turussa, kannattaa kurkata messujen Viro-ohjelma tästä. Ja niille tiedoksi, jotka eivät messuille pääse, niin sunnuntain Viro-ohjelma striimataan Tuglas-seuran sivujen kautta!

Julkaistu

Nippernaati ja kaverit – Nykykirjallisuutta Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Tänä vuonna Nippernaati, tuo veijari ja kulkija, tekee matkaansa ystävien seurassa, sillä vuonna 2021 antologiassa nähdään ensimmäistä kertaa myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta.

Jenni Kallionsivu

Suomennetun latvialaisen kirjallisuuden määrä on viime vuosina ollut Suomessa ennen näkemättömässä nousussa: vuodesta 2016 vuoteen 2021 suomennettujen nimikkeiden määrä on noussut 400 prosenttia! Vuonna 2016 latvialaisia kirjoja nimittäin suomennettiin tasan yksi, kansallisrunoilija Rainiksen kokoelma Se pysyy, joka muuttuu. Tänä vuonna niitä tulee, Nippernaati mukaan lukien, kokonaista viisi kappaletta. Mutta numerot eivät toki valehtele, ainakaan tahallaan. Onhan viisi aivan valtavan paljon enemmän kuin yksi.

Liettualainen kirjallisuus ei toistaiseksi ole yltänyt aivan näin päätähuimaaviin käännöslukuihin, sillä viime vuosien aikana on suomennettu vain yksi liettualainen teos, vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja.

Muihin Baltian maihin verrattuna virolaista kirjallisuutta on siis suomennettu varsin paljon ja suunta näyttää olleen nousujohteinen. Eräs monista tähän johtaneista syistä on varmasti ollut Nippernaati, joka on ollut monien virolaiskirjailijoiden ensiesiintyminen Suomessa ja suomeksi. Nippernaati on alun perin August Gailitin romaanin päähenkilö, joka on antanut nimensä myös tälle virolaisen kirjallisuuden antologialle. Nippernaati-kokoelmien ajatuksena on ollut nimenomaan suomentaa aikaisemmin suomeksi julkaisemattomia kirjailijoita.

Nippernaati syntyy monien ammattilaisten yhteistyönä

Tällä kertaa Nippernaatin tekstien valinnasta ovat vastanneet päätoimittajat Anniina Ljokkoi (Viro), Annika Suna (Latvia) ja Reeta Tuoresmäki (Liettua). Nippernaatin kääntäjinä ovat toimineet Mirja Hovila, Sini Katainen, Hilkka Koskela, Kaisu Lahikainen, Alexandra Lahti-Nuuttila, Katja Meriluoto, Annika Suna, Akira Takaki, Annamari Typpö ja Jouko Vanhanen sekä joukko Helsingin yliopiston latvian ja liettuan kielen opiskelijoita.

Nippernaatilla on kolme eri tavoitetta. Sen kautta halutaan rohkaista kustantajia julkaisemaan uutta suomennettua kirjallisuutta, ja tässä tavoitteessa onkin vuosien saatossa onnistuttu erinomaisesti. Toinen tärkeä tavoite on pitää suomentajien ammattitaitoa yllä. Käytön puutteessa kaikki taidot rapistuvat tai pahimmassa tapauksessa eivät pääse kehittymään lainkaan. Ilman suomentajia ei ole suomennettua kirjallisuuttakaan, joten mielekkäiden työtilaisuuksien tarjoaminen kääntäjille on ensiarvoisen tärkeää. Lisäksi pyrkimyksenä on tietysti tarjota lukijoille uusia lukuelämyksiä.

Kaikista kolmesta maasta on mukana neljä kirjailijaa, ja mukana on tasapuolisesti eri sukupuolten edustajia. Latviasta mukaan valikoituivat Jānis Joņevs, Anna Auziņa, Andra Neiburga ja Māris Bērziņš, Liettuasta Jaroslavas Melnikas, Danutė Kalinauskaitė, Undinė Radzevičiūtė ja Sigitas Parulskis. Virosta mukana ovat Susan Luitsalu, Eia Uus, Martin Algus ja Tõnis Vilu.

Kääntäjien ja päätoimittajien lisäksi käännösantologian valmiiksi saattamiseen on tarvittu useita muitakin osaajia. Tekstien parissa ovat työskennelleet myös toimittajat ja oikolukija. Kirja on sisältönsä lisäksi myös esine, josta graafikko ja painotalon ammattilaiset tekevät parhaimmillaan sekä houkuttelevan että sujuvasti luettavan. Kirja on myös hanke, jossa tehdään budjetteja, maksetaan laskuja ja tietysti ennen kaikkea pyritään saamaan rahat riittämään. Ammattilaiset todellakin ansaitsevat palkkion työstään: vaikka kukaan ei odottaisikaan rikastuvansa kaunokirjallisuudella, pelkät kiitospuheet eivät elätä ketään. Pelkästään latviasta käännettyä osuutta koskevia rahoitushakemuksia on kirjoitettu – ilman hakemusten pakollisia liitteitä – 26 172 merkkiä, mikä on noin viisi kertaa tämän artikkelin pituus.

Kaikkein tärkeintä on tietysti se, että tekstit löytäisivät lukijansa. Ehkäpä tämäkin Nippernaati toimii ponnahduslautana kokonaisten romaanien sekä novelli- tai runokokoelmien julkaisemiselle. Toivottavasti antologia tuo myös uusia ajatuksia, elämyksiä ja lukemisen iloa lukijoilleen.

Kirjoittaja on Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja, joka tekee töitä myös virolaisen kulttuurin parissa.

Tilaa Nippernaati tästä

Julkaistu

Viro Turun Kirjamessuilla 1.-3.10.

Turun Kirjamessuilla 1.-3.10.2021 nähdään jälleen laaja kattaus virolaista kirjallisuutta!

Viro-aiheita messuilla tänä vuonna ovat muun muassa kaksikielinen runous, lastendekkarit, klassikoiden kääntäminen sekä suomalaisten ihastus Viroon ja etenkin Saarenmaahan. Huippuvieraaksi saadaan Viron eturivin kirjailijoista Valdur Mikita, jonka suosittu teos Lingvistinen metsä (Sammakko, suom. Anniina Ljokkoi) ilmestyy nyt suomeksi.

Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Suomen Viro-yhdistysten liitto, Tuglas-seura, Viro-instituutti ja Viron Helsingin suurlähetystö. Viron maaosastolla messujen A-hallissa voi tavata myös Turun Tuglas-seuran sekä Varsinais-Suomen Viro-keskuksen.

Viro-keskusteluja ja -ohjelmaa messuilla:

PERJANTAI 1.10.

klo 16.25–16.50 Jukola
Millaista on kaksikielinen runous? Entä sekakielinen? Vironsuomalaiset runoilijat Heidi Iivari ja Ville Hytönen lausuvat runojaan ja kertovat motiiveista ja rakkauksista niiden takaa. Yhteistyössä Enostone Kustannus

LAUANTAI 2.10.

klo 13.40–14.15 Agricola
Viro ja Viron luonto eilen, tänään ja huomenna. Runoilija Heli Laaksosen johdolla keskustelevat kirjailijat Ville Hytönen, jonka uudessa teoksessa Viro Maailmanvallaksi! pohditaan Viron vahvuuksia ja heikkouksia sekä Valdur Mikita, joka käy läpi suomalais-ugrilaista mielenmaisemaa. Yhteistyössä Sammakko

klo 16.50–17.15 Lastenalue
Suomalais-tarttolaisen kirjailijan Mika Keräsen lastendekkari Aavepyöräilijä on vauhdikasta ja lämminhenkistä luettavaa niin pienille kuin suurille. Keränen lukee tarinoitaan ja avaa niiden maailmaa Tarton Soppalinnassa.

SUNNUNTAI 3.10.

klo 10.30–11.00 Fiore
Parhaita paloja Baltian nykykirjallisuudesta. Virolaisen kirjallisuuden antologia Nippernaati laajentuu viidennessä numerossaan Latviaan ja Liettuaan tuoden esille Baltian maiden nykykirjallisuutta. Teemoiksi nousevat muun muassa naiskuva ja feminismi, mutta myös menneisyydestä kumpuavat muistot. Keskustelua johtaa toimittaja Anna Laine. Keskustelemassa Nippernaati 5:n kääntäjät Annamari Typpö, Annika Suna ja Sini Katainen. Yhteistyössä Rozentals-seura ja Donelaitis-seura

klo 11.10–11.30 Fiore
Kansainvälisesti tunnetuin virolainen runoilija ja ajattelija Jaan Kaplinski poistui keskuudestamme kesällä. Juuri ilmestynyt runovalikoima Ilta tuo takaisin kaiken kattaa hänen mittavan uransa kuusi vuosikymmentä. Runot ovat suomentaneet Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Yhteistyössä Parkko Kustannus

klo 12.30–12.55 Kuisti
Kuinka välittää kokemukset lapsuudesta Neuvostoliitossa suomalaislukijoille?
Kirjailija Heli Laaksonen haastattelee kääntäjiä Mirja Hovilaa ja Anja Salokannelta. Latvialaisen Vizma Belševican Bille-trilogia ja virolaisen Leelo Tungalin Toveri lapsi kuvaavat molemmat toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa lapsuutta. Miltä historian murroskausi näyttää lapsen näkökulmasta? Yhteistyössä Arktinen Banaani, Paperiporo ja Rozentals-seura

klo 13.05–13.30 Kuisti
Miksi Saarenmaa ja Viro sopivat suomalaisten kirjojen tapahtumapaikoiksi ja mikä Viron lähihistoriassa kiehtoo suomalaista kirjailijaa ja lukijaa? Paula Havasteen suosittu neliosainen Saarenmaa-sarja sai tänä vuonna päätöksensä ja Sampo Terhon esikoisromaani sijoittuu niin ikään Saarenmaalle. Haastattelee Virossa asuva kirjailija Ville Hytönen, joka on myös sijoittanut teoksiaan uuteen kotimaahansa. Yhteistyössä WSOY ja Gummerus

Messujen aukioloajat:

  • Perjantaina klo 10-18
  • Lauantaina klo 10-18
  • Sunnuntaina klo 10-17

Turun Messukeskus, Messukentänkatu 9-13, 20201 Turku

Kirjamessujen koko ohjelma, mahdolliset muutokset sekä turvallisuusohjeet löytyvät osoitteesta www.kirjamessut.fi

Lippuja messuille voi ostaa tästä

Julkaistu

Maailman lopussa on kahvila, ja Karlovan kahvilassa runoilija

Lauri-Rapp-kotikaupungissaan-Tartossa. Kuva: Ele-Adamson

viro.nyt pääsi haastattelemaan tekstien ammattilaista, kaukomatkaajaa ja ennen kaikkea tarttolaista Lauri Räppiä.

Elsa Mensalo

viro.nyt: Kuka olet?

Lauri Räpp: ”Sanoisin, että minulla on monta ammattia. Olen kirjailija, pienyrittäjä, copywriter ja maailmanmatkaaja. Koska julkaisen Instagram-tililläni tekstejä ja ajatelmia, minua kutsutaan nykyään usein myös runoilijaksi. Lisäksi tällä hetkellä olen mukana tuottamassa syksyllä Tartossa ensi-iltaan tulevaa rockooppera Johnnya.”

Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson
Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson.

Millainen on ensimmäinen kirjoittamiseen liittyvä muistosi?

”Opin hyvin varhain lukemaan ja olen aina ollut intohimoinen lukija. Lukeminen herätti myös kiinnostuksen kirjoittamiseen. Ensimmäinen konkreettinen muisto on isovanhempien luota Viljandista, kun olin noin 10-vuotias. Olin lapsi niinä aikoina, jolloin minkäänlaisia tietokonepelejä ei ollut ja piti keksiä itse tekemistä. Tuolla kertaa otin vihkon ja tein luonnoksen, josta ajattelin myöhemmin tekeväni kirjasen. Kouluaineiden kirjoittaminen oli minulle myös aina melko vaivatonta. Julkisesti aloin kuitenkin kirjoittaa vasta hyvin myöhään.”

Millainen matka kirjoittajaksi on ollut?

”Matka on ollut mieletön. Käännekohta oli se, kun kolmekymppisenä lähdin yliopistoon opiskelemaan kauppatieteitä. Se toi kaiken muunkin mukanaan. Siihen asti olin elänyt yrittäjän elämää töine ja huveineen. Jossain vaiheessa katsoin peiliin ja totesin, että jonkin täytyy muuttua. Päätin lähes siltä istumalta hakea yliopistoon.

Maisterivaiheessa erään tylsänpuoleisen luennon aikana teimme opiskelukavereiden kanssa päätöksen lähteä Kuubaan. Tuon matkan aikana tapahtui niin paljon, että aloin kirjoittaa asioita muistiin, ja lopulta materiaalia oli kirjan verran. Lähetin käsikirjoituksen eri kustantamoihin, ja lopulta Tammeraamat julkaisi ensimmäisen kirjani, See ei ole minu Kuuba, vuonna 2015. Sen jälkeen minulta alettiin esimerkiksi pyytää artikkeleita eri lehtiin. Kaikki on käynyt niin nopeasti, että olen edelleen hämmentynyt, ja hämmästyneitä olivat alussa myös ystävät ja tuttavat.”

Miten Instagram-tili sai alkunsa ja kuinka tekstit sinne syntyvät?

”Perustin tilin samoihin aikoihin, kun ensimmäinen Tartto-teemainen kirjani (Linn on minu – Tartu tahavaatepeeglis, Iti oü 2016) julkaistiin vuonna 2016. Tein kirjaan liittyen Rahva Raamat-kirjakaupan kanssa kampanjaa ja julkaisin Instagramissa ensimmäisen tekstin. Rahva Raamat jakoi sen omalla Instagram-tilillään. Vähitellen seurasi lumipalloefekti ja seuraajia on vain ilmestynyt. Minulle on edelleen mystiikkaa, kuinka Instagram-ilmiö on syntynyt.

Välillä on kausia, jolloin tekstejä syntyy julkaistavaksi nopealla tahdilla. Lyhyemmät tekstit tulevat nopeasti, pitempiä saatan kirjoittaa monta kertaa uudelleen. Ajatelmia on toki kertynyt jo jonkin verran varastoon, ja välillä julkaisen samoja tekstejä uudelleen. Siinä tapauksessa yleensä parantelen tekstiä ajatusta muuttamatta. Myös kirjojeni tekstejä kirjoitan usein monta kertaa uudelleen ja saatan karsia sanoja.”

Mikä on parasta Tartossa ja mitä suosittelisit suomalaiselle Tartossa?

”Tartto on ulkoa pieni ja sisältä suuri, kuten kuuluu tuoreimman kirjani nimi (Minu Tartu. Väljast väike, seest suur, Petrone Print 2019). Tartto on sopivan kompakti kaupunki, jossa on mukava liikkua niin jalan, pyörällä kuin bussillakin. Suureksi Tarton tekee se, että kaupungin sisällä on oikeastaan monta erilaista Tarttoa: yliopisto- ja tiedemaailma, Karlova, kuppilat. Tarton henki, jonka voi tuntea, muttei nähdä.

Tartossa suosittelen ehdottomasti Karlovan kaupunginosaa. Se on Euroopan tasollakin helmi, yksi parhaiten säilyneistä puutaloalueista. Kun siellä kulkee avoimin silmin, näkymä on kuin saduista. Kahvilat, vajat ja talojen tornit. Vastapainoksi suosittelen Annelinnan kaupunginosaa. Siellä useissa paikoissa tuntuu, kuin olisi siirtynyt aikakoneella 30 vuotta taaksepäin. Kun paikat taas avautuvat, myös Tarton kulttuurielämä on kokemisen arvoinen. Yleisesti ottaen suosittelen tekemään itse tutkimusmatkoja.”

Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.
Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.

Kuinka pandemia on vaikuttanut elämääsi?

”Se on vaikuttanut monella tavalla. Työskentelytapoja on täytynyt miettiä uudelleen. Tykkään tehdä töitä esimerkiksi kahviloissa. Minut laittaa liikkeelle se, että ympärillä tapahtuu. Että joku kolistelee astioita tai kuulen keskustelunpätkiä. Parhaimmat tekstini ovat syntyneet kaikista epämukavimmissa ja kummallisimmissa tilanteissa, kuten 12 tunnin bussimatkoilla. Nyt matkat ovat tietysti jääneet pois. Kaipaan myös sitä, että kokouksissa voisi nähdä ihmiset oikeasti. Erilaisiin tilanteisiin täytyy kuitenkin sopeutua. Itselleni juokseminen ja pyöräily ovat sellaisia asioita, jotka tuovat tarpeellista vaihtelua kotona oloon.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen suhteen?

”Ideoita on kukkuroittain. Maailma lõpus on kohvik (Rahva Raamat 2018) on mielestäni onnistunein kirjoistani. Se perustuu matkoilla tapahtuneisiin sattumuksiin, ja kirjasta jäi useita tarinoita pois. Lisäksi sen jälkeen on tapahtunut jo paljon uutta. Haluaisin siis kirjoittaa toisen samankaltaisen kirjan. Tavoitteena on myös julkaista tänä vuonna kokoelma Instagramissa julkaistusta runoista ja teksteistä. Suunnitelmissa on lisätä siihen myös mahdollisesti lyhytproosaa ja kuvia tai kuvitusta. Täysin perinteinen runokokoelma se ei tule siis olemaan ja toivonkin, että kirjasta voisi tulla hieman erilainen ja omanlaisensa. Lisäksi mielessä on sukutarinan kirjoittaminen, mutta sen suhteen odotan, että aika ja tunne ovat oikeat. Teen jatkuvasti myös kolumneja erilaisiin lehtiin. Kirjoittaminen on minulle kuin riippuvuus, josta ei pääse irti.”

Terveiset viro.nyt-lehden lukijoille

”Hyvä viro.nytin lukija! Älä anna rajoitusten säikäyttää sinua. Vaikka emme saa nauttia teatterista ja käydä näyttelyissä tai elokuvissa, on meillä kirjoja. Pysähdy kotona kirjahyllyn eteen, niin löydät sieltä aina jotain hyvää. Sillä jokainen kirjahylly tuoksuu aina joltain unohtuneelta rakkaudelta. Keväiset terveiset UNESCOn kirjallisuuskaupungista Tartosta” – Lauri Räpp.

Artikkeli on julkaistu viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 2/2021. Lue lehteä verkossa osoitteessa https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/vironyt.

Lauri Räppin teos Minu Tartu. Väljast väike, seest suur on tilattavissa SVYL Verkkopuolista osoitteessa https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/lauri-rapp-minu-tartu-valjast-vaike-seest-suur/.

Julkaistu

SVYL-Verkkopuodin kesä

SVYL-Verkkopuoti on avoinna koko kesän, mutta toimituksissa saattaa olla pieniä viiveitä juhannukselta heinäkuun loppuun.

Kiitämme jo etukäteen kärsivällisyydestä ja toivotamme kaikille Virosta ja lukemisesta kiinnostuneille oikein hyvää kesää!

Julkaistu

Lääne Kalur – yli 40 vuotta kalastuskolhoosia

Neuvostoliiton miehittäessä Viron vuonna 1945 maaomaisuus kansallistettiin ja maatalous kollektivisoitiin. Uudistus koski myös kalastuselinkeinoa. Vapaan kalastuksen aika oli ohi.

Mikael Korhonen

Neuvostoliiton miehityksen myötä Viron rannikot julistettiin raja- ja sotilasalueiksi, joita valvottiin tarkasti. Kalastuselinkeino keskitettiin kalastuskolhooseihin, joihin kalastajien oli liityttävä kyetäkseen harjoittamaan ammattiaan ja varmistaakseen toimeentulon perheilleen.

Aluksi liittyminen kolhooseihin oli vähäistä, mutta uusien kommunististen vallanpitäjien painostuksesta – varsinkin sen jälkeen, kun 20 000 virolaista oli kyyditetty Neuvostoliittoon maaliskuussa 1949 – virolaiset taipuivat väistämättömän edessä. Läänemaan kalastajien täytyi myös sopeutua uuteen neuvostojärjestelmään. He luovuttivat kaikki yksityisesti omistamansa kalastusalukset ja kalastusvälineensä kolhoosin omistukseen ja yhteiseen käyttöön, kuten myös kaikki työeläimet, maataloustyökalut ja maatalousrakennukset.

Nopeassa tahdissa perustettiin Läänemaalla keväällä ja kesällä 1949 yksitoista uutta kolhoosia: Haapsalu Kalur, Partisan, Uus Elu, Virstu Kalur, Sangar, Kajak, Vormsi Kalur, Põhjarannik, Molodaja Gvardija, Viiking ja Kiideva Kalur. Kolhoosit nimettiin yleensä kommunistisen puolueen johtohahmojen mukaan tai kuten Läänemaalla ideologisin iskusanoin.

Nopea pakkokollektivisointi synnytti aluksi monia pieniä tuotantoyksiköitä. Mutta pian huomattiin, etteivät ne olleet riittävän tehokkaita ja elinkelpoisia, ja kolhooseja ryhdyttiin yhdistämään isommiksi yksiköiksi. Sama kehitys oli myös Läänemaalla, ja erinäisten yhdistämisvaiheiden jälkeen muodostettiin lopuksi vuonna 1975 yksi koko maakunnan kattava kalastuskolhoosi, Lääne Kalur.

Työntekijät

Puolet kolhoosin työntekijöistä työskenteli perustuotannossa, kalastuksessa ja kalanjalostuksessa, kun taas toinen puoli oli sijoitettu tukitöihin, lähinnä hallintoon, korjaamoihin, rakennustöihin ja maatalouteen. Vuonna 1985 Lääne Kalurin henkilökunta oli suurimmillaan 2 114 työntekijää. Lääne Kalur oli suuri kalastuskolhoosi myös muihin vastaaviin virolaisyrityksiin verrattuna. Suurin kalastusalan työnantaja oli kuitenkin kalastuskolhoosi S. M. Kirov Tallinnassa 20 500 työntekijällään.

Kalastus avomerellä ja rannikolla oli vaativaa, fyysisesti raskasta ja pääasiassa miesten työtä. He työskentelivät vuorokausien mittaisissa vuoroissa kalastusmatkojen pituudesta riippuen. Lepopäivät olivat meren ja sään armoilla. Tehtaiden kalanjalostus oli taas naisten työtä. He suolasivat, savustivat, pakastivat, säilöivät ja purkittivat kaloja. Työpäivät olivat aluksi pitkiä, periaatteessa 8-tuntisia, mutta samalla ympärivuorokautista vuorotyötä.

Ammattitaitoisen työvoiman rekrytointi loi pohjan kolhoosin menestykselliselle toiminnalle, mutta joustavan sukupolvenvaihdoksen turvaaminen oli jatkuva haaste vanhempien työntekijöiden eläköityessä. 1980-luvulla keskusteltiin mm. siitä, miten vaikeaa nuoria oli houkutella alalle. Nuoret pitivät kalastusta raskaana työnä, työpäiviä pitkinä, ja jopa työvaatteet tuntuivat heistä raskailta. Kaikkialle läpitunkeva ja vaatteisiin tarttuva kalanhaju koettiin luotaantyöntäväksi. Nuoret eivät tyytyneet enää vain paikallisiin työpaikkoihin, vaan tähtäsivät kauemmas. Etenkin Tallinna houkutteli.

Tuotantotavoitteet

Neuvostoliitossa harjoitettiin valtiojohtoista suunnitelmataloutta. Vuosittaiset toimintasuunnitelmat ja -tilastot kertovat työstä ja tuotannosta, mutta tietoihin täytyy suhtautua tietyllä varauksella. Kolhoosin johtohenkilöt saattoivat kaunistella sekä tuotantotavoitteita että tuloksia, jotta ne vastaisivat ja mieluiten ylittäisivät kolhooseille etukäteen määrätyt suunnitelmat, normit, jotka kommunistinen puolue oli asettanut. Työtä ja tuotantoa ohjasivat pyrkimys yhä parempiin tuloksiin sekä puolueen ideologinen propaganda, jonka tavoitteena oli todistaa sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuus.

Lääne Kalurilla oli 1980-luvulla 153 kalastusalusta, joista neljä oli niin sanottuja tehdasaluksia ja 13 suurempia troolareita, jotka kalastivat valtamerillä. Vuosittainen kalansaalis oli 8 000–10 000 tonnia. Lähivesillä kalastettiin lähinnä silakkaa mutta myös kilohailia, turskaa ja kampelaa sekä haukea, kuhaa ja ahventa, kun taas Atlantilta tuotiin erityisesti silliä ja seitä mutta myös makrillia ja turskaa.

Kalastusmatka Atlantille kesti yleensä kuusi kuukautta, syyskuusta helmikuuhun. Laivat seilasivat Itämeren, Skagerakin ja Kattegatin läpi ja edelleen Pohjanmeren kautta Atlantille. Kalastus tapahtui Islannin, Färsaarten ja Skotlannin vesillä. Kalat troolattiin merestä ja suolattiin heti tynnyreihin. Takaisin palattiin joko Tallinnan tai Pärnun kautta valtamerialusten kotisatamaan Virtsuun.

Osa kalansaaliista myytiin tuoreena, mutta suurin osa purkitettiin tai savustettiin kalanjalostustehtaissa, joko maalla tai aluksella. Alus otti vastaan troolarien saaliit jo merellä ja valmisti niistä heti öljyyn tai tomaattikastikkeeseen säilöttyjä kalatuotteita. Vuoden 1985 tuotantotilaston mukaan Lääne Kalur valmisti 25 miljoona säilykepurkkia ja 862 tonnia savustettua kalaa. Tuotteita myytiin eri puolille Neuvostoliittoa, mutta niitä vietiin myös Puolaan ja Romaniaan sekä Kuubaan, Nicaraguaan, Angolaan, Sambiaan ja Tansaniaan asti.

Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.
Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.

Kolhoosielämää työssä ja vapaa-ajalla

Työ kolhoosissa oli yleensä hyvin houkuttelevaa, sillä palkat olivat hyvät. Mutta oli muitakin etuja. Kolhoosi rakensi ja ylläpiti asuntoja, kauppoja ja päiväkoteja ympäri Läänemaata, tarjosi elokuvien ja urheilutilojen kaltaisia kulttuuripalveluja sekä terveys- ja sairaanhoitopalveluja. 1980-luvun lopulla Lääne Kalurilla oli kaksi päiväkotia, kolme kulttuuriklubia ja kaksi urheilukenttää. Työntekijöillä oli käytössään myös oma lomakylä, jossa perheet saivat viettää lomiaan. Lapsille järjestettiin kesäleirejä.

Avioituessaan työntekijä sai 100 ruplaa ja muita lahjoja, esim. maton, pesukoneen tai huonekaluja uuteen kotiin. Vastanaineet saivat myös matalakorkoista, edullista lainaa. Lapsiperheet saivat rahallista tukea lapsiluvun mukaan. Kolmen tai useamman lapsen äidit saivat kaksi ylimääräistä vapaapäivää kuukaudessa. Lääne Kalur maksoi myös eläkkeitä vanhuksille ja sotaveteraaneille.

Työ kalastuskolhoosissa oli kokonaisvaltaista. Se loi yhteenkuuluvuuden tunteen myös työajan ulkopuolella. Urheileminen oli erityisen suosittua. Työntekijät harrastivat monenlaisia lajeja. Pelattiin lentopalloa ja pöytätennistä, purjehdittiin, työnnettiin kuulaa, nostettiin painoja, hiihdettiin, yleisurheiltiin ja harrastettiin ammuntaa. Shakki, tammi ja korona kiinnostivat sekä vanhoja että nuoria.

Kulttuuritoimintakin oli vilkasta. Kolhoosi rakensi Haapsaluun vuonna 1964 oman, klubitaloksi kutsutun kulttuuritalon. Siellä järjestettiin konsertteja, teatteriesityksiä ja tansseja. Vuonna 1971 kulttuuriklubi alkoi järjestää vaativampia musiikki- ja lauluesityksiä, niin kutsuttuja kabareita. Ajan myötä kabareen suosio ja maine kasvoi ja katsojia tuli kaikkialta Virosta. Yleisö kerääntyi katettujen pöytien ääreen ja nautti kolhoosinaisten valmistamista herkuista, kahvista, teestä ja alkoholijuomista. Tarjoiluhenkilökunta tuli omasta takaa, orkesteri soitti ja tanssi jatkui pitkälle yöhön.

Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.
Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.

Viimeiset ajat – Lääne Kalurin loppu

Viron tasavalta palautettiin 20. elokuuta 1991 ja maa siirtyi vapaaseen markkinatalouteen. Yksi suurimmista haasteista oli itsenäisen talouden rakentaminen Neuvostoliiton markkinoille keskittyneen suunnitelmatalouden raunioista. Viro ajoi lävitse mm. yksityistämisohjelman, jonka kautta 80 prosenttia valtion omistamista pienyrityksistä myytiin.

Yksityistäminen koski myös Lääne Kaluria, joka jaettiin kahteen pienempään osakeyhtiöön. Haapsalussa toiminta järjestettiin uuteen, West-nimiseen yhtiöön. Se jatkoi edeltäjänsä harjoittamaa kalastusta ja kalanjalostusteollisuutta. Kun talous taantui 1990-luvulla ja kalan vienti Venäjälle väheni, joutui Haapsalun kalatehdas lopulta lopettamaan toimintansa 2000-luvun puolivälissä ja sanomaan irti loput sata työntekijäänsä. Tämän jälkeen maa-alue myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle, joka suunnitteli rakentavansa alueelle asuntoja. 2000-luvun lopun taloudellisesti vaikeina aikoina suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Osa tehdasrakennuksista purettiin. Jäljelle jäi tänä päivänä hiljalleen rapistuvia ja hajoavia taloraunioita, jotka muistuttavat menneistä kalatalouden suuruuden ajoista.

FT Mikael Korhonen on eläkkeellä oleva historioitsija sekä arkistonjohtaja, joka on viettänyt paljon aikaa Haapsalussa. Artikkeli perustuu hänen julkaisemaansa teokseen Haapsalu. Lääne Kalurista graffiteihin (2020). Kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista: https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/mikael-korhonen-haapsalu-laane-kalurist-graffititeni-laane-kalurista-graffiteihin/

Julkaistu

Tunnustetun tiedetoimittajan löytöretki Viron luontoon ja sukellus maan historiaan ja kulttuuriin

Kari Valovirta

Indrek Rohtmets:
Viron luonto tutuksi
AtlasArt 2020, 223 s.
Suom. Aura Koivisto

Alkuteos kuuluu Varrak-kustantamon vuonna 2010 aloittamaan 101 Eesti -sarjaan. Siinä oman alansa asiantuntijat esittelevät suppein katsauksin 101 Viron asiaa, tapahtumaa tai ilmiötä. Kirja ei pyri siis olemaan varsinainen retkiopas eikä luontotyyppejä ja niiden kasvi- ja eläinlajeja systemaattisesti käsittelevä teos. Lyhyissä, kuvineen aukean mittaisissa kuvauksissa tulevat keskeiset asiat ja teemat tästä huolimatta hyvin selvitetyiksi. Pääpaino on niissä kohteissa, jotka ovat tekijälle merkityksellisiä tai joissa on erityisen suuria luontoarvoja. Näistä tekijä kertoo usein henkilökohtaisin muisteluksin.

Monet suomalaisille tuntemattomat kohteet

Teos vie kierrokselle ympäri Viron. Esiteltyjä kohteita on laajoista rannikkoalueista, metsistä ja soista lähteisiin, siirtolohkareisiin ja yksittäiseen tammeen saakka. Tiedeväkeä ja aktiivisia luontoharrastajia lukuun ottamatta useat niistä ovat tuntemattomia suomalaisille Viron reissaajille. Tutuimmasta päästä lienevät Saarenmaan Kaalin kraatterit ja Panga eli Mustjalan törmä sekä Koillis-Viron Ontikan törmä ja Valasten putous.

Kohteiden kuvausta taustoittavat esittelyt Viron kiviperustasta ja maan kohoamisilmiöstä. Vaikka tehostuva maankäyttö on myös Virossa laittanut luonnon yhä ahtaammalle, se on edelleen hyvin runsas niin yksilömääriltään kuin lajeiltaan. Meikäläistä kulkijaa kiinnostavat ja ihastuttavat erityisesti suomalaisista luontotyypeistä poikkeavat kohteet. Tällaisia ovat esimerkiksi kalkkipohjaiset alvarit, ennallistetut lehtoniityt, jokivarsien kivipaljastumat ja hohkaisten karstimaiden katoavat vedet. Mikäli syventyy aiheisiin enemmälti, niin taatusti puoleensavetäviä ovat graptoliittifossiilit, haisukonna ja kartiokalkkikämmekkä.

KUVA: Visit Estonia / Arne Ader.

Ei pelkkä luontokirja

Kirja ei pitäydy ainoastaan luontoon. Kohteisiin sisältyy aimo annos Viron historian tärkeitä tapahtumia, kulttuuria ja merkkihenkilöitä. Niiden kuvauksissa annetaan puheenvuoro lukuisille maan tieteessä tai taiteessa ansioituneille. Luonto on myös ehtymätön kansantarinoiden, legendojen ja uskomusten lähde. Niinpä kohteisiin liittyy jälkiä Kalevin pojan sankaritöistä, maan ja veden taruolentoja, paholaisten tekosia ja outoja sattumuksia.

Esittelykierroksen päätteeksi Indrek Rohtmets palaa kotipihalleen. Hän korostaa oman pihan merkitystä jokaiselle. Tutustuminen siellä eläviin kasveihin ja eläimiin lisää kiinnostusta luontoon, joka tulee läheiseksi. Silloin ymmärtää paremmin luonnon arvon ja sen suojelun merkityksen.

Suomalaisen laitoksen kustantaja on tehnyt hyvää ja perusteellista työtä muokatessaan teoksen lukijan käyttöön. Kuvitus on runsas ja kohteista on esitetty koordinaatit. Erityiskiitoksen ansaitsevat Viron luontoa hyvin tuntevat, suomennoksen tehnyt kirjailija ja toimittaja Aura Koivisto ja sen tarkistanut biologi ja tietokirjailija Juha Valste. Omissa saatesanoissaan Aura Koivisto kertoo Viron luonnon erityispiirteistä ja liittää niiden oheen retkeilykäytön kannalta oleellisia nettisivuja. Hänen tekstiin lisäämänsä runsaat selitykset ja huomautukset ovat hyödyllisiä ja tarpeen niille, joille asiat eivät ole tuttuja.

Kirja tuottaa mainioita yllykkeitä lähteä Viroon niin siellä ennen käyneille kuin vasta sinne aikoville. Koronapandemian johdosta se ei ole tätä kirjoitettaessa oikein mahdollista, mutta paremmat ajat tulevat vielä. Niitä odotellessa voi palata Virossa aikaisemmin koettuun ja Viron luonto tutuksi -teoksen avulla virittäytyä uusien retkien suunnitteluun.

Viron luonto tutuksi -kirjaa voi ostaa SVYL-Verkkopuodista (verkkopuoti.svyl.fi) hintaan 30 € + postimaksu. Tutustu kirjaan tästä!

Julkaistu

Eva Bellenille korona-aika on ollut sekä syy että mahdollisuus kirjoittaa – Lastenkirja Nõia 13 tarkastelee nykymaailmaa humoristisella otteella

Kun yleisötapahtumista jouduttiin koronan takia luopumaan, keksi Mikkelin Eesti Keskuksen toiminnanjohtaja Eva Bellen keinon, jolla tarjota lapsille tekemistä ajasta ja paikasta riippumatta. Bellenin runo- ja värityskirja Nõia 13. Nõiapere lood on suunniteltu koko perheen yhteiseksi ajanvietteeksi.

”Korona-aika on tietenkin ollut sekä syy että mahdollisuus kirjan ilmestymiselle. Nyt kun tapahtumia ja lasten kerhoja ei ole voinut järjestää paikan päällä, kirjan kanssa voi paitsi oppia ja lukea viroa, myös tehdä käsillään – missä vain! Ajatus on, että jokainen perheenjäsen voi värittämällä tehdä kirjasta oman näköisensä. Kirjassa on myös tyhjiä sivuja lasten omia kuvituskuvia varten. Toivon, että tällä tavalla hauskan tekemisen kautta lapsilla heräisi kiinnostus lukemiseen”, Bellen sanoo.

Teoksessaan Bellen katselee nykyajan elämänmenoa noitamaailman läpi lempeällä huumorilla. Siksi se soveltuu pienten lisäksi myös aikuisille, jotka varmasti lukevat tarinaa erilaisesta näkökulmasta ja vaikuttuvat siitä hieman eri tavalla.

Noitien suurperheessä asuu kahdeksan tyttöä ja kaksi poikaa sekä vanhemmat.
Noitien suurperheessä asuu kahdeksan tyttöä ja kaksi poikaa sekä vanhemmat.

Nõia 13 kertoo noitaperheestä, jossa on äiti ja isä, kymmenen lasta sekä mummu ja vaari. Perhe asuu arkkitehti-isän suunnittelemassa talossa, johon isällä on myös patentti.

”Äiti ennustaa kristallipallosta tulevaisuutta ja keinoja, millä tavalla tulisi rahaa. Perheen kahdeksalla tyttärellä ja kahdella pojalla on kaikilla omat kiinnostuksenkohteensa. Mummu ja vaari ovat eläkkeellä ja tekevät kaikenlaista kivaa. Mummu esimerkiksi meditoi ja vaari juttelee eläinten kanssa”, Bellen kuvailee kirjansa hahmoja.

Bellen kirjoittaa tarinansa runomuotoon. Hän on kirjoittanut runoja aikaisemminkin. Viime vuonna hänen runokokoelmansa Anhedoonia julkaistiin Eesti 100 luuleraamatut -sarjassa, joka on harrastajille tarkoitettu julkaisusarja. Jatkoa Bellenin tuotannolle lienee luvassa, sillä hän kertoo, että uusia ideoita ja runoja on jo kertynyt pöytälaatikkoon.

Nõia 13 on kirjoitettu runomuotoon. Nelisäkeisissä säkeistöissä on loppusoinnut.
Nõia 13 on kirjoitettu runomuotoon. Nelisäkeisissä säkeistöissä on loppusoinnut.

Kirjan kuvittaja Günter Peedu löytyi läheltä. Hän on Mikkelin Eesti keskuksen puheenjohtaja.

”Hän on ollut mukana tapahtumissamme ja piirtänyt esimerkiksi juhlapäiviin liittyviä kuvia, joita lapset ovat saaneet värittää. Siksi hän oli luonteva valinta kirjan kuvittajaksi”, Bellen sanoo.

Äiti Esmeralda kiitää yläilmoissa turboluudallaan.
Äiti Esmeralda kiitää yläilmoissa turboluudallaan.

Kymmenen vuotta Mikkelin Eesti Keskuksen johtajana

Kuusitoista vuotta sitten Eva Bellen muutti Mikkeliin. Alussa Bellen vierasti hiljaista kaupunkia, kontrasti tapahtumien täyteiseen elämänmenoon Tartossa oli suuri. Sittemmin hän on tottunut uuden kotikaupunkinsa rauhallisuuteen ja nauttii siitä.

Bellen on toiminnanjohtaja Mikkelin Eesti keskuksessa, joka perustajia hän on itse. Toiminta sai alkunsa klubitoimintana vuonna 2011 monikulttuurisuuskeskus Mimosan tiloissa.

”Mikkelissä oli paljon virolaisia, jotka olivat kiinnostuneita yhdessä tekemisestä. Alkuaikoina me vietimme yhdessä virolaisia juhlapäiviä, ohjelmaa oli koko perheelle kerran kuukaudessa. Yhdessä oleminen oli tärkeää myös viron kielen puhumisen kannalta”, kertoilee Bellen.

Eva Bellen on Nõia 13 -lastenkirjan kirjoittaja ja Mikkelin Eesti Keskuksen toiminnanjohtaja.
Eva Bellen on Nõia 13 -lastenkirjan kirjoittaja ja Mikkelin Eesti Keskuksen toiminnanjohtaja.

Nykyisen toimintamuotonsa yhdistyksenä Mikkelin Eesti keskus sai 2019. Tärkein syy MEKin toiminnalle on Bellenin mielestä tutustuttaa suomalaiset virolaiseen kulttuuriin.

”Tapahtumissamme vierailee paljon suomalaisia. Suomalaiset yleisesti ottaen ovatkin mielestäni kiinnostuneita Virosta paljon. Aina tulee myös uusia ihmisiä. Tapahtumien kautta saamme myös uusia jäseniä. Meillä käy Kuopiostakin asti eräs perhe. Se että he ajavat talvella pitkän matkan pimeässä vain saadakseen ottaa osaa tapahtumiimme, on meille suuri kohteliasuus”, Bellen juttelee.

Yksi Bellenin haave on saada järjestää Viro-viikot kaupungin erilaisten yhteistyötahojen kanssa. MEKillä on jo hyviä kokemuksia muun muassa Mikkelin teatterin kanssa toimimisesta. Bellen näkee paljon erilaisia mahdollisuuksia.

”Aina ei tarvitse ajatella isosti. Sen sijaan, että toisimme Virosta jonkun kuuluisan artistin esiintymään, itselleni olisi tärkeää saada esille ihan paikallisiakin ihmisiä. Joukossamme täällä on paljon lahjakkaita virolaisia muusikoita ja taiteilijoita. Haluaisin, että heillä olisi mahdollisuus näyttää osaamistaan tällaisissa tapahtumissa”, hän sanoo.

Millainen perinne tästä voisi tulla?

”Jos nyt aluksi edes kerran vuodessa niin sekin olisi hienoa!”

Kirjoittaja: Tua Sysimiilu

Kuvat: Eva Bellen