Julkaistu

Viro Turun kirjamessuilla

Viro tulee taas Turun kirjamessuille 30.9.–2.10.! Viron maaosasto löytyy tutulta paikalta A44 messujen A-hallista. Osaston lisäksi messuilla on monipuolinen ohjelma Viro-kirjallisuutta!

Katso messujen Viro-ohjelma täältä

Täältä näet Turun kirjamessujen koko ohjelman

Turun kirjamessuista johtuen SVYL-Verkkopuodin tilaukset käsitellään seuraavan kerran 4.10. Pahoittelemme viivettä!

Julkaistu

Kured kotkat kajakad

Kuvassa on runoilija Reijo Roos.

Suomalais-virolainen Reijo Roos kirjoittaa runoja, on yhdistysaktiivi ja haaveilee Suomi-keskuksesta Tallinnaan.

Kirsi Bongwirnso

Tänä keväänä syttyi uusi tähti runotaivaalle, kun suomalais-virolaiselta Reijo Roosilta ilmestyi vironkielinen esikoisrunokokoelma Kured kotkad kajakad (Näo Kirik). viro.nyt haastatteli Roosia runoista ja niiden kirjoittamisesta sekä hänen aktiivisesta otteestaan virolaisella kirjallisuuskentällä.

Kuinka kauan olet kirjoittanut runoja ja mistä kaikki alkoi?

”Olen kirjoittanut runoja vuoden 2019 lopulta lähtien eli vasta pari vuotta. Vuoden 2020 keväällä, kun korona ja etäopetus alkoi, aloin kirjoittaa tosi paljon, parikin runoa päivässä, kun aikaa oli yhtäkkiä niin paljon. Siinä mielessä ensimmäinen koronavuosi oli minulle yksi parhaimmista vuosista. Kirjoittaminen alkoi eron takia, sillä huomasin, että kirjoittaminen on minulle tosi hyvä ilmaisuväline.”

Mistä aiheesi kumpuavat?

”Kaikkein eniten olen kai kirjoittanut rakkaudesta, vaikka viime aikoina olenkin kirjoittanut enemmän hetkirunoutta ja kokeillut uusia tyylejä, esimerkiksi kännirunoilua. Pitää kuvitella, että on humalassa, ja miten sitten kirjottaisi. Kokeiluista olen saanut tosi hyviäkin tekstejä. Niiden lisäksi olen kirjoittanut myös aika paljon vironvenäläisistä ja heidän kulttuuristaan, koska olin pari viikkoa vaihto-oppilaana Narvassa venäjänkielisessä koulussa.”

Mistä tuore kokoelma Kured kotkad kajakad kertoo? Ja kuinka se syntyi?

Kured kotkad kajakad kertoo juuri niistä uljaista ja hiipuvista rakkauksista, joista olen viime vuosina paljon kirjoittanut. Kirjassa on myös yksi Viro- ja yksi Suomi-teemainen luku, jossa kerron kaksikielisyydestäni ja -maalaisuudestani. Minulla oli kirjan idea jo pitkään, jo silloin, kun olin vasta kirjoittamassa ensimmäisiä runojani. Kunnon kokoelman koostaminen vie kuitenkin aikaa ja alussa kirjoittamistaito edistyi niin huimaa vauhtia, että kaikki kirjoitettu muuttui huonoksi nopeasti.”

Onko Virossa tavallista, että nuori alkaa kirjoittaa runoja?

”Se on aika tavallista. Syy siihen voi olla mikä vaan, mutta epäilen, että asia voi olla siinä, että nuorilla ajatukset eivät ole vielä kehittyneet niin syvällisiksi, että pystyisi kirjoittamaan sivukaupalla. Itsekin olen alkanut kirjoittaa aina pidempiä ja pidempiä tekstejä.

Tästä ilmiöstä minulla on jopa tuore kokemus: me nimittäin koostamme Viron kirjailijaliiton nuortenosaston kanssa omaa almanakkaa, jonka nimi on Grafomaania, ja siihen tulee 30 nuoren kirjailijan tuotantoa. Keräsimme tekstejä somen avulla ja yllätyimme siitä, että suurin osa saaduista teksteistä on runoja, vaikka rajoitteita genrelle ei ollut.”

Luetko itse paljon runoja? Kuka tai ketkä ovat esikuviasi runoudessa?

”Enpä oikeastaan mitenkään hirveän paljon lue runoutta. Olen kuullut, että muusikoilla on jaksoja, jolloin he eivät kuuntele yhtään musiikkia. Ja samalla tavoin myös toisilla taiteilijoilla. Minullakin taitaa olla se jakso nyt. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet ja minuun vaikuttaneet esimerkiksi Jaan Kaplinski, Lawrence Ferlinghetti, William Carlos William, rgen Rooste (joka on myös kirjani toimittaja!), Tõnis Vilu ja Sveta Grigorjeva.”

Olet ollut perustamassa Viron kirjailijaliiton nuortenosastoa, kerro siitä vähän! Mitä teette? Pitääkö olla kirjailija, että voi olla jäsen?

”Viime vuosina olen tajunnut, ettei nuorilla kirjallisuuden harrastajilla ole Virossa (tai ainakaan Tallinnassa) konkreettista paikkaa, jossa kokoontua ja tutustua. Niinpä perustin kirjailijaliiton puheenjohtajan Tiit Aleksejevin avulla kirjailijaliitolle nuoriso-osaston. Meidän tavoitteenamme on tarjota 15-30-vuotiaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta ja lukemisesta, paikka, jossa olla yhdessä, tutustua toisiinsa ja kirjoittaa.

Kun kirjailijaliitto järjestää Kirjailijen talossa ”kirjallisia keskiviikkoja”, niin me pidämme ”nuorten torstaita”. Niitä olemme puolessa vuodessa järjestäneet yli 30. Olimme myös ehdokkaana Tallinnan vuoden 2021 parhaaksi nuoriso-organisaatioksi!

Nuortenosastoon ja nuorten torstaihin voivat tulla ketkä tahansa nuoret, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta. Mitään muita odotuksia meillä ei ole, sillä nuorilla harrastajilla ei usein vielä ole omaa tuotantoa.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen ja opiskelujen suhteen?

”Aion tänä vuonna lukion lopettamisen jälkeen pitää välivuoden ja mennä ehkä Helsinkiin asumaan. Tai seikkailemaan maailmalle. Tai johtamaan nuortenosastoa vielä vuodeksi. Kaikki on tällä hetkellä vielä auki. Välivuoden jälkeen haluaisin mennä ulkomaille opiskelemaan antropologiaa tai jotain muuta kiinnostavaa.

Sydäntäni lähellä on myös yksi projekti, jonka toteuttamisesta olen paljon haaveillut: haluaisin perustaa Tallinnan keskustaan tai sataman läheisyyteen Suomi-keskuksen (Soome Maja). Jotain sellaista Helsingin Viro-keskuksen ja Oodi-kirjaston tapaista.”

Reijo Roosin kirjaa Kured kotkad kajakad voi ostaa täältä.

Julkaistu

Härkäpapuja, hautanauriita ja hernemuussia – Virolla ja Suomella on paljon yhteisiä perinneruokia

Hernesosetta

Virossa asuva kirjailija-kääntäjä Anniina Ljokkoi kirjoittaa Itämeren alueen rikkaasta kasvisruokaperinteestä. Suomessa SKS:n viime vuonna julkaisema tietokirja Perinnevegeä ilmestyy tänä vuonna myös Virossa.

Anniina Ljokkoi

“Tuleeko mämmin tilalle jotain muuta?” kysyi tuttuni, kun juttelimme Perinnevegeä-kirjan vironkielisestä versiosta. Mämmi tunnetaan suomalaisena pääsiäisherkkuna, josta muiden ei uskota juuri innostuvan. 

Mämmi on kuitenkin vanha viljaruoka koko Itämeren alueella. Sitä on imelletty siitä lähtien, kun täällä opittiin rakentamaan umpinaisia uuneja, joissa ruisjauhoja ja maltaita voitiin hauduttaa pitkään matalahkolla lämmöllä. Se on ollut oikea makea herkku ennen kuin talonpoikaiskodeissa päästiin sokerin makuun. Myös Pohjois- ja Itä-Virosta on tietoja mämmin valmistuksesta, ja Kuusalussa on kerrottu mähk-nimisen ruismaltaista imelletyn puuron olleen samaa kuin ruotsalaisten memm. 

Mämmi onkin siis meidän yhteistä vanhaa ruokaperintöämme ja kuuluu myös virolaisten viljaruokien historiaan. Nykyvirolaisille tutumpi on kuitenkin mämmiä hieman muistuttava leivasupp eli leipäkeitto, joka keitetään jauhojen ja maltaiden sijaan leivänpaloista.

Liharuokien runsaus on myytti

Perinnevegeä-teoksen idea syntyi muutama vuosi sitten, kun satuin juttelemaan karjalanpiirakoiden leipomisesta folkloristi Liisa Kasken kanssa. Tuli ilmi, että meillä molemmilla oli karjalaisia sukujuuria ja olimme kiinnostuneita itämerensuomalaisesta perinteestä. Lisäksi olimme molemmat olleet jo suurimman osan elämästämme kasvissyöjiä ja jääneet monessa perinnepöydässä nuolemaan näppejämme.

Päätimme koota teoksen, joka nostaisi esiin vanhoja paikallisia kasvisruokia. Koska Liisa Kaski asui Helsingissä ja minä tuolloin Tallinnassa, aloimme kartoittaa ruokaperinnettä Suomenlahden molemmilta rannoilta käsin. Oletimme löytävämme muutaman vanhan kasvisruoan ja ajattelimme, että voisimme luoda itse lisää reseptejä paikallisista kasvisruoka-aineksista.

Yllätyimme sitten itsekin, kun vanhoja kasviruokia alkoi löytyä runsaasti. Täällä pohjoisessakin on ennen huhkittu härkäpavun voimin ja selvitty talven yli vilja- ja juuresvaraston turvin. Monien vanhojen kasvisruokien jäljille pääsimme etelävirolaisten ruokien avulla. Perinneruokien runsas liha- ja maitopitoisuus osoittautui myytiksi, jota täällä on rakennettu viimeiset sata vuotta. 

Linssikeittoa
Perinneruokien runsas liha- ja maitopitoisuus osoittautui myytiksi. Kuvassa linssikeittoa. Kuva: Tuuli Mathisen

Todellisuudessa liha ja kerma olivat entisaikaan luksustuotteita, joita tavallinen rahvas saattoi suoda itselleen vain tiettyinä aikoina vuodesta. Esimerkiksi maalaisidyllin symboleiksi korotetut maitolaiturit kuuluvatkin vanhemman ajan sijaan jo teollistumisen aikakauteen, jolloin lehmäkarjaa tietoisesti lisättiin ja maidonjalostukseen luotiin meijeriverkosto. 

Kovin perinteisenä pidetty peruna on puolestaan uusi tulokas, joka yleistyessään 150 vuotta sitten syrjäytti pohjoisen ihmisen ruokapöydästä monia vanhoja ja arvokkaita perinnekasveja.

Musta leipä on oikeaa leipää

Kun suomalaiset ja virolaiset muuttavat ulkomaille, kotimaasta aletaan yleensä kaivata ruisleipää. Hapatettuun taikinajuureen leivottu ruisleipä onkin vanha ruoka, jota täällä Itämeren rannoilla on valmistettu ja syöty niin arjessa kuin juhlassa melko samanlaisena useita vuosisatoja. 

Virolaiset kutsuvat ruisleipää mustaksi leiväksi. Leivän arvonimeä ei sen sijaan ansaitse vaalea leipä, jolle on varattu sana sai. Vaikka ruisleipä on tärkeä niin suomalaisille kuin virolaisille, käsitys juuri oikeanlaisesta leivästä on herkkä kysymys. Länsi- ja itäsuomalaiset syövät keskenään erilaista ruisleipää, samoin eroavat suomalaisten ja virolaisten makumieltymykset toisistaan.

Ruisleipää vanhempi ja ruokakulttuureissamme vieläkin tärkeämpi vilja on ohra. Uunissa haudutettu ohraryynipuuro on yksi vanhimpia viljaruokiamme. Ennen myllyjen yleistymistä viljanjyvät kuorittiin ja jauhettiin joka taloon kuuluvilla käsikivillä. Suurimoiden valmistus vaati erityistä kärsivällisyyttä, sillä jyvästä oli käsikivien välissä saatava murretuksi sen uloin, syötäväksi kelpaamaton kuori niin, että jyvä jäi muuten ehjäksi. 

Kokonaisista suurimoista haudutettu puuro onkin vanhaa ylellisyyttä. Ylivoimaisesti parasta uuniohrapuuroa olen saanut hauduttamalla sitä hamppumaitoon etelävirolaisen perinneohjeen mukaan. Virolaiset käyttävät ohrasuurimoita ruoissaan nykyisin suomalaisia monipuolisemmin. Ne kuuluvat myös keittoihin aina hernekeittoa myöten.

Tattarikin on vanha perinnekasvi

Yksi yllättävä kasvi vanhojen kasken kasvattien joukossa on tattari, jota viljeltiin täällä pohjoisessakin aiemmin paljon nykyistä enemmän. Virolaiset rekilaulut paljastavat tattarin olleen aikoinaan arvostettu herkku: nuorta neitoa houkutellaan lauluissa miehelään lupaamalla tälle tattaripuuroa läpi talven. Nykyisin tattari tuo monille virolaisille mieleen neuvostoajat eikä tattarin syönti läpi talven houkuttele. Yhtä kaikki se kuuluu niin kotien kuin joukkoruokaloidenkin listalle arkisena vatsantäytteenä.

Yksi tärkeä kaskimaiden juureksemme oli nauris. Nauriita säilöttiin talveksi nauriskuoppiin, joista niitä joskus katosi varkaiden suihin. Sekä Virossa että Suomessa tunnetaan lukuisia versioita laululeikistä, jossa jaetaan roolit nauriiden, naurisvahtien ja varkaiden kesken.

Nauriita ei nykyisin saa joka kaupasta. Jos niitä onnistuu löytämään torilta tai turulta, kannattaa nauttia tuota ammoisten aikojen herkkua vanhan naurishaudan reseptin mukaan hauduttamalla nauriit pehmeiksi vaikka folioon käärittynä takan tai saunanuunin kuumassa tuhkassa.

Härkäpapu on tärkeimpiä perinnekasvejamme

Suomalaisesta ja virolaisesta ruokaperinteestä ei voi puhua mainitsematta härkäpapua – vaatimattoman näköistä mutta ravintoarvoiltaan verratonta ruokaa. Suomessa härkäpapu on nyt taas kansan huulilla, sillä se on esimerkiksi Nyhtökauran ja Härkiksen ainesosa.

Virossa härkäpapua ei ole välillä unohdettukaan. Härkäpavun eli peltopavun muhkeat palot kasvavat edelleen maalaispihoilla eli maal, kuten virolaiset sanovat. Suolalla maustettuja papuja saa myös kaupasta esimerkiksi olutpapujen nimellä. 

Ennen perunan ja maitotuotteiden yleistymistä härkäpapu oli kansan tärkein proteiinin lähde viljan ohella. Härkäpapua uudempia palkokasveja olivat herne ja linssi. Hernerokkaa syödään edelleen, mutta harva tietää, että linssikin kuului talonpoikien ruokapöytään ja siitä keitettiin Virossa myös laskiaissoppaa.

Härkäpavun, hampunsiementen ja monien muiden ruokakasvien merkityksen talonpoikaiskeittiössä on tallentanut kansien väliin virolainen etnografi Aliise Moora. Hänen tiiliskiven paksuinen teoksensa Eesti talurahva vanem toit (Valgus 1980) oli yksi Perinnevegeä-teoksen tärkeimpiä lähteitä. Vuosina 1900–1996 elänyt Aliise Moora teki mittavan työn tallentaessaan kansan ruokakulttuuria.

Hampunsiemeniä
Hampunsiemenet olivat tärkeitä virolaisessa talonpoikaiskeittiössä. Kuva: Tuuli Mathisen

Tallinnalaisen tehdastyöläisen lapsena Aliise Moora osasi arvostaa tavallisen rahvaan tapoja. Naisena hän kiinnitti erityistä huomiota naisten työvaiheisiin ravinnonhankinnassa, säilömisessä ja valmistamisessa. Ne ovatkin monissa ruokahistoriikeissa jääneet miesten urotöiden, kuten kalastuksen ja metsästyksen, varjoon.

Vironkielinen versio saa muutaman uuden reseptin

Virossa Perinnevegeä-teoksen julkaisee keittokirjojen suurkustantaja Varrak. Kustantajan toivomuksesta muokkasin käsikirjoitusta hieman virolaisia lukijoita silmällä pitäen, ja myös pari ruokalajia päätettiin vaihtaa virolaisille tutumpiin. Niinpä vironkieliseen versioon tulevat muun muassa vanhemmista ruoista härkäpapupihvit sekä uudemmista leivonnaisista kanelipullat ja kaurapikkuleivät.

Nokkonen
Virolaiset ovat villikasvien tuntijoina mestareita. Kuvassa nokkonen. Kuva: Tuuli Mathisen

Perinnevegeä-teoksen vironkielisen käännöksen tekee Piret Kooli. Sekä suomen- että vironkielisen painoksen kuvat on ottanut virolainen valokuvaaja Tuuli Mathisen. Tallinnan naapurikunnassa Peetrissä asuva ja Pärnussa kesät viettävät Mathisen on kuvannut teokseen ruokien lisäksi myös joitakin villikasveja. Virolaiset ovat villikasvien tuntijoina mestareita, eikä kuvaajalle tuottanut vaikeuksia löytää kameran eteen esimerkiksi Viron rannikolla viihtyvää vanhaa ruokakasvia, merikaalia.

Anniina Ljokkoin ja Liisa Kasken Perinnevegeä-kirjaa voi tilata täältä.

Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 2-2022.

Julkaistu

J. K. Tamminen on moderni rajaseutujen kirjailija

Kirjailija Juhani Tamminen

Valgassa asuva, kaiken nähnyt juristi J. K. Tamminen tuntee olevansa vironsuomalainen.

Ville Hytönen

“Kun kysyn narvalaisilta tutuiltani, käyvätkö he usein Valgassa, he sanovat, etteivät he halua niin surkeaan paikkaan mennä käymään”, kirjailija ja lakimies J. K. Tamminen naurahtaa.

Olen tullut tapaamaan Tammista tämän toiseen kotikaupunkiin aivan Latvian rajalle. 

Talo on piilossa pienellä mökkialueella kaukana keskustasta. Tamminen esittelee remonttitöitään innokkaasti. Tuohon tulee terassi, tuohon sauna. Keskellä pihaa seisoo kulmikkuutensa ansiosta legendaariseksi muodostunut Citroën H -pakettiauto eli Kamina.

Valga tunnetaan nimenomaan Latvian rajasta, mutta viime aikoina myös kaupunginhallinnon korruptio on noussut mediassa esiin.

”Surkeeta nähdä tää köyhyys, että ei ole mitään perspektiiviä”, Tamminen kuvaa. “Lähes kaikessa on annettu periksi. Jos ei EU-rahaa olis, tää olis ihan onnetonta.”

Tamminen kertoo vievänsä remonttijätteensäkin Tallinnaan, koska Valgan kaatopaikka ei ota korttimaksuja vastaan. Hän vihjaa, että käteisellä maksettu jätemaksu ei päätyisi välttämättä jätteenkäsittelyyn.

”Tämä on rajakaupunki, eiks nii?”, hän jatkaa vironsuomalaisella poljennolla. “Rajakaupungeissa on aina enemmän rikollisuutta.”

J. K. Tamminen tietää mistä puhuu. Hän on Virossa opiskellut kriminalisti ja lakimies, joka on nuorempana toiminut myös lain harmaalla vyöhykkeellä ja laitapuolellakin. Tamminen on ollut salakuljettaja ja velanperijä, hän on pitänyt bordellia ja myynyt pimeää viinaa. Aloitettuaan lakiopinnot 1990-luvun Tallinnassa hän kuitenkin jätti rikollismaailman taakseen – mutta vain tekijänä. Nyt hän kirjoittaa rikoksista ja toimii lakimiehenä.

Istumme Tammisen kotiin rakennetussa baarihuoneessa ja juomme kahvia. Kissa pyrkii sisään.

”Tämä metsä tunnetaan kodittomien kissojen metsänä”, Tamminen sanoo nostaessaan kissan syliinsä. “Valgalaiset hylkäävät kissansa tänne ja siksi niitä on metsä täynnä”, kirjailija kertoo ja silittää metsästä pelastamiaan kissoja, jalkapuolta Donaldia ja silmäpuolta Kriimua. 

Entinen rikollinen on kasvissyöjä ja eläintenystävä, jonka kanssa on vaivatonta keskustella tofun saatavuudesta. Hän on persoona, joka kaihtaa yksinkertaistuksia.

Kaiutinkauppiaasta rikolliseksi, rikollisesta lakimieheksi

Kirjailija-lakimiehen elämä on ollut varsin värikäs. Rikollisen uransa lisäksi hän on ollut 1980-luvulla menestyvä audiovälinekauppias, opiskellut itsensä niin teologian maisteriksi, rikostutkijaksi, tiedottajaksi kuin oikeustieteen maisteriksi. Kirjoittamisen opintoja on monesta opistosta ja yliopistosta. Bisnestä on tehty niin Venäjällä, Minskissä kuin Bakussakin.

Tapasin J. K. Tammisen  aiemman kerran miltei 20 vuotta sitten opettaessani Turun Kakskerran Paasikiviopistolla kustannustoimittamista. Tamminen paitsi opiskeli kustannusalaa, hän kirjoitti myös Alibiin rikosjuttuja ja käsikirjoitti TV4:n Rikosraporttia yhdessä Mats Dumellin kanssa. Muistan aktiivisen keski-ikäisen miehen, joka innostui herkästi uusista asioista. Sellainen hän on ollut omien sanojensa mukaan aina.

Pakilaan kommunistiäidin ja sosialidemokraatti-isän perheeseen syntynyt poika ei alkujaan pärjännyt koulussa lainkaan. Muistelmiensa mukaan hänellä oli Maunulan yhteiskoulun kautta aikojen huonoin todistus. Luokalle jäämisen hän vältti isänsä kuolemasta johtuvan säälin takia. 

Pilvi paloi ja viinaa kului, mutta nuori Juhani löysi itsestään yllättäen menestyjän.

”Olen aina osannut puhua ja myydä”, Tamminen sanoo ja tarjoaa lisää kahvia.

Voin todeta hänen väitteensä paikkansa pitävyyden. Tarjouksen tekemisessä Tamminen on suvereeni. 

Nuorukaisena hän vuokrasi Malmin vanhalta ostarilta itselleen 25 neliön liiketilan ja alkoi myydä kaiuttimia ja soittimia. Tammisesta tuli nopeasti Suomen suurimpia audiolaitteiden myyjiä, vaikka kilpailijat olivat Veikon Koneen ja Mustan pörssin kaltaisia jättiläisiä. Rahaa tuli paljon ja Tamminen laajensi mediamaailmaan ostamalla osuuksia audiolaitteita ja autoja arvioivista ilmaisjakelulehdistä. Lopulta vauhti oli liiankin luja.

”Ostin nopeita autoja suoraan autokaupan ikkunasta, useamman lättähattujunan pihalleni, tilasin panssarivaunuja entisestä Neuvostoliitosta, mutta niitä ei koskaan saatu Suomeen saakka”, Tamminen muistelee hulluja vuosiaan.

Tamminen lihoi alle 80-kiloisesta miltei kaksinkertaiseksi. Tuli avioero. Yritykset alkoivat kärsiä laman aikana kadonneiden asiakkaiden myötä. 

“Mä en ala syyttämään lamaa omista epäonnistumisistani”, monta elämää nähnyt kirjailija sanoo. ”Omaa syytäni se pääasiassa oli.”

Lopulta hän päätyi rahattomana, kodittomana ja perheettömänä kaverinsa varastohalliin yrittämään itsemurhaa.

Viroon ensimmäisten joukossa

Sellainen oli Juhani Tammisen ensimmäinen elämä, mutta hän selvisi siitä hengissä. Tamminen kuntoutui, opiskeli teologiksi ja lähti rikolliselle uralle, seikkaili ympäri entistä Neuvostoliittoa salakuljetuksen ja turvapalveluiden merkeissä ja muutti lopulta asumaan Viroon. Kuittikauppaa, yritysten saattohoitoa, salakuljetusta.

Kysyn Tammiselta, mitä hän ajattelee 90-luvulla Viroon muuttaneista suomalaisista. Käytän tarkoituksella sanaa venkula, sillä ensimmäinen vironsuomalaisten sukupolvi on tunnettu epämääräisistä liiketoimistaan.

”Meistä 90-luvulla muuttaneista moni lähti myös nopeasti”, Tamminen mainitsee. “Puheita oli enemmän kuin tekoja.” 

Tammisen mielestä hänen suomalaissukupolvensa Virossa toteutti varsinaista kulttuuri-imperialismia. Käytettiin sumeilematta hyväkseen vielä kehittymätöntä pientä maata ja sitä, ettei Suomen verottaja, poliisi tai mikään muukaan viranomainen löytänyt ihmistä Virosta. 

Haastattelun aikana useampi Tammisen nykyinen asiakas soittaa hänelle. Yksi soittajista on suomalaista rikosjournalismia seuraavalle varsin tuttu nimi. Lakimies Tamminen tuntuukin olevan varsin hyvin kontaktoitunut. Hän tuntee rikolliset ja poliisit, tunteepa vielä rikolliset poliisitkin. 

Tammisen kolmas elämä alkoi 90-luvun puolessa välissä, kun hän lähti opiskelemaan rikostutkintaa Tallinnaan.

”Tekivät kaikenlaista kiusaa”, Tamminen kertoo viitaten opiskeluihinsa. “Luokka oli täynnä poliiseja ja mulla oli ylimenokaudella vielä bordelleja ja semmoista – – Ja tehtiinhän me Suomen suurin viinaryöstökin.” 

Tamminen kuitenkin ymmärsi jättää rikokset. Hän kirjoitti Eesti Ekspressiin ja televisiolle ja valmistui kriminalistiksi.

”Poliisiksi en kuitenkaan ruvennut”, hän ilmoittaa vakavana.

Pian hän valmistui myös lakimieheksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamisesta.

Kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä

Opiskeluvuosien jälkeen alkoi elämä, jota Tamminen elää parhaillaan.

”Mun tähtäin on olla ammattikirjailija”, hän tunnustaa, ja varsin lähellä hän sitä onkin.

Autofiktiivisillä rikoskirjoilla aloittanut Tamminen on tehnyt myös dekkaritrilogian sekä käsitellyt 1990-luvun lamaa. Uusin teos on Itämeren suurinta laivaturmaa käsittelevä Estonian salaisuudet (Minerva 2021), joka julkaistaan myös viroksi.

Estonian salaisuudet on varsin pieteetillä tehty, ja kaikki matkustajalautan vuonna 1994 tapahtuneeseen turmaan liittyvä on käyty läpi. Tasapuolisuuden nimissä Tamminen käy kirjassa läpi kaikki mahdolliset teoriat, kuten ruotsalaisen sukellusveneen mahdollisen kolaroinnin laivan kanssa.

Mikä sitten on Tammisen oma käsitys suuronnettomuudesta? 

“Se on vahva kuvaus nuoresta yhteiskunnasta, kahdesta aggressiivisemmasta yhteiskunnasta – – siitä, kun ihmiset yrittävät saada viisikymmentä menetettyä vuotta takaisin, eiks niin – – kun matkustajalaivasta tulee kauppapaikka, käyntikortti”, hän vastaa monipolvisesti. “Sellaisessa tilanteessa sattuu ja tapahtuu.” 

Tamminen implikoi, että syyllinen oli neuvostoliittolaisen käskytysjohtamisen oppinut kapteeni. Hän ajoi täydellä nopeudella päin aallokkoa, eikä miehistöllä ollut mahdollisuutta esittää muita vaihtoehtoja.

Estonian tapaus kuvastaa uuden valtion pakonomaista, lähes faustista eteenpäin menoa, vaikka kaikki on ikään kuin alussa, varmistamatonta ja turvallisuuttakaan ei vielä pystytty takaamaan. Se kuulostaa Tammisen nuoruuden omalta amok-juoksulta. Mitä hän pitää itse identiteettinään?

“Mun identiteettihän on 110-prosenttisesti vironsuomalainen”, Tamminen sanoo. “Ikinä en muuta Suomeen takaisin. Ei mulla ole Suomea vastaan mitään tietenkään, mutta kiitän taivaan Isää, että muutin sieltä pois.”

Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 1-2022.

Kirjan Estonian salaisuudet voi ostaa täältä.

Julkaistu

Kuvittaja herättää tarinan henkiin

Ulla Saaren kuvitusta Ville Hytösen kirjassa Tötterman

Etenkin lastenkirjoissa kuvat ovat oleellinen osa tarinaa. Kuvittaja Ulla Saar kertoi työstään ja lastenkirjallisuudesta yleensäkin.

Kirsi Bongwirnso

Kuvittaja Ulla Saar opiskeli Tallinnan teknillisessä korkeakoulussa arkkitehdiksi ja tekikin arkkitehdin töitä yli 20 vuotta, kunnes kirja-ala alkoi vallata tilaa ja vei lopulta keväällä 2020 kokonaan mukanaan.

Kuvittaja Ulla Saar
Kuvittaja Ulla Saar. Kuva: Piia Ruben

”En ole päivääkään katunut päätöstäni siirtyä kirjojen maailmaan!”, sanoo Saar.

Kuvittaminen tempaisi Saaren alun perin mukaansa, kun hän opiskeli pakkaussuunnittelua Helsingin taideteollisessa korkeakoulussa. Opiskeluun kuuluneen elävän mallin piirustuksen kautta muutkin huomasivat Saaren naivistisen tyylin ja totesivat, että tyyli sopisi lastenkirjoihin.

Saaren ensimmäinen varsinainen kuvitustyö oli hänen ystävänsä Kätlin Vainolan lastenkirja Lift (Pegasus 2013), joka valittiin vuonna 2015 yhdeksi Viron kauneimmista kirjoista. Se avasi Saarelle hyvät työmahdollisuudet kuvittajana.

Saar pitää työstään lastenkirjojen kuvittajana paljon. Syynä on osittain se, että sitä kautta tulee varmoja tuloja. Aikuisten kirjoissa kun on vähemmän kuvia ja niitä tilataankin vähemmän.

”Tiedän, että asenteeni on pragmaattinen, mutta valitettavasti myytti pelkällä ilmalla ja rakkaudella elämisestä ei pidä paikkaansa”, Saar toteaa.

Kuvitus on myös kirjallisuusvientiä

Ulla Saar kertoo, että kuvittajan ja kirjailijan yhteistyö on hyvin erilaista ja riippuu paljon kirjailijasta:

”On kirjailijoita, joilla on todella vankka näkemys siitä, miltä kirjan hahmot näyttävät, ja on kirjailijoita, jotka antavat kuvittajalle täysin vapaat kädet. Yleensä teksti on valmis ennen kuin kuvitusta aletaan tehdä, mutta olen myös tehnyt kirjoja, joiden kuvat syntyvät prosessin edetessä. Pidän molemmista tavoista.”

Eniten Saar pitää kuvakirjoista, sillä ne antavat tilaa leikkiä ja kokeilla. Samoin absurdi teksti on mieluisa, se kun saa ajatukset heittämään kuperkeikkaa.

Ulla Saar on kuvittanut myös suomalaisten kirjailijoiden kirjoja, muun muassa Ville Hytösen lastenkirjan Tötterman (Enostone 2021). Saaren mukaan työskentely suomalaisen tai virolaisen kirjailijan kanssa ei eroa toisistaan, vaan eron kuvitustyöhön tuo kieli. Suomi on kielenä Saarelle tuttu ja hän lukee paljon suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta syvempien virtausten kanssa pitää silti olla tarkkana.

Ulla Saaren kuvitusta Heikki niskan kirjassa Hössöttävät Hörvelöt
Hössöttävät Hörvelöt. Kirj. Heikki Niska, kuvat Ulla Saar (Enostone 2021)

”Suomen kieli on hyvin leikkisää ja omaperäistä, paikoitellen myös mahdotonta kääntää. Töttermanin kohdalla minulle tuotti vaikeuksia se, kuinka kuvittaisin perunalaatikon. Se kun ei ole visuaalisesti se kaikkein viehättävin asia eikä sellaista ruokaa ole Virossa lainkaan”, Saar kertoo.

Kun lastenkirjoja käännetään muille kielille, näyttelee kuvitus erityisen suurta roolia, sillä juuri kuvien ansiosta kirjojen oikeudet saadaan usein myytyä toiseen maahan. Poikkeuksen tähän muodostavat jo tunnetut kirjailijat. Joskus on niin, että tarina miellyttää, mutta kuvat eivät toimi paikallisessa kontekstissa. Saar kertoo, että esimerkiksi Andrus Kivirähkin kirjojen kohdalla on lähes sääntö, että tältä ostetaan teksti ja kuvat tekee paikallinen kuvittaja.

Kuvakirjojen kohdalla tämä tietysti on mahdotonta, sillä ulkonäkö muodostaa yli puolet kirjan kokonaisuudesta. Saaren mukaan ei ole kuitenkaan tavatonta, että kannen kuvitus tehdään uusiksi. Kirjahan valitaan usein hyllystä juuri kannen perusteella, sen pitää siis puhutella paikallista yleisöä.

Koska Virossa ei opeteta kuvittamista korkeakoulutasolla (Viron taideakatemiassa on vain avoimen yliopiston kuvittamisen kurssi), on valtaosa virolaisista kuvittajista itseoppineita.

”Meidän kuvittajistamme suurin osa on jonkin toisen alan ihmisiä, jotka ovat alkaneet sivutyönään kuvittaa. Olenhan minäkin kasvanut arkkitehtuurin ja muotoilun parista kuvittajaksi”, toteaa Saar ja jatkaa:

”Itseoppineisuus on sekä meidän vahvuutemme että heikkoutemme. Vahvuus, sillä meillä on pieneksi valtioksi niin paljon erilaisia kuvittajia, ja heikkous, koska kuvittajilta puuttuu tekninen osaaminen: mistä kirja koostuu, millaisia ovat painotiedostot ja niin edelleen. Yleisesti ottaen virolaisten lastenkirjojen kuvitus on hyvin taiteellista ja perusteellista, mutta myös perinteistä. Trendeihin lähdetään hiukan varovaisemmin mukaan.”

Lastenkirjallisuuden keskus on lastenkirjallisuuden ja lukemisen lippulaiva

Ulla Saar on paitsi kuvittaja, niin myös Viron lastenkirjallisuuden keskuksen kansainvälisten suhteiden johtaja. Mitä Viron lastenkirjallisuuden keskus oikein tekee?

”Lastenkirjallisuuden keskus tekee pitkäjänteistä työtä kirjojen ja lukemisen (sekä lukeneisuuden) promoamiseksi. Koulutamme opettajia, esittelemme uusia kirjoja, viemme lastenkirjailijoita ja kuvittajia maakuntiin esiintymään, järjestämme luovia kilpailuita sekä pidämme lapsille luovan kirjoittamisen ja taidepiirejä. Viikonloppuisin on talossamme lukukoiria, joille heikommin lukevat lapset voivat lukea ääneen”, Saar kertoo.

Lastenkirjallisuuden keskus myös kerää ja tallentaa Virossa ilmestynyttä lastenkirjallisuutta sekä tietoa virolaisista lastenkirjailijoista ja kuvittajista tietokantaan, joka palvelee kaikkia tietoa etsiviä. Saaren mukaan kaikki yllä mainittu on on vain murto-osa keskuksen toiminnasta, sillä tavoite on olla mukana kaikessa, mikä koskee virolaista lastenkirjallisuutta.

Suomessa ollaan huolissaan lasten lukemisesta. Saar ei pidä Viron tilannetta niin kovin huonona, sillä vaikka kirjat ovatkin Virossa kalliita, menee lastenkirjoilla hyvin: Virossa ilmestyy joka vuosi lähes 800 lastenkirjaa, joista 120–150 on alkuperäisteoksia.

”Ajattelen, että kaikki alkaa kotoa. Kun lapsi kasvaa kodissa, jossa hänelle luetaan iltasatuja ja hän näkee myöhemmin, kuinka vanhemmat ja isosisarukset lukevat kirjoja, antaa se hyvän sysäyksen myös itse lukea. Lapset ovat kovia matkimaan, niin he oppivatkin”, toteaa Saar.

Saar pitää myös koulujen ja päiväkotien roolia suurena lasten lukemiskasvatuksessa. On tärkeää, että opettajat suosivat lukemista ja esittelevät uusia ja kiinnostavia kirjoja sekä paneutuvat lasten lukeneisuuteen. Myös kirjaston pitää Saaren mielestä olla paikka, jonne lapsi haluaa mennä ja jossa hän tuntee olonsa tervetulleeksi, että hänet huomataan ja häneen panostetaan. Lukemisen tulisi olla koko yhteiskunnassa suosittua, ei mitään pakkopullaa.

Lopuksi kysytään kuvittajalta, kuka onkaan hänen suosikkikuvittajansa?

”Minulla on monta suosikkia, mutta voisin mainita Virosta Piret Raudin ja Jaan Rõõmusin sekä Viron ulkopuolelta Isabelle Arsenaultin (Kanada), Elīna Brasliņan (Latvia), Aušra Kiudulaitėn (Liettua) ja Wout Schildermansin (Belgia)”, kertoo Saar.

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2022.

Ulla Saaren itsensä kuvittamiin kirjoihin voi tutustua myös täällä SVYL-Verkkopuodissa, josta löytyvät Indrek Koffin kirja Nätisti (suom. Hannu Oittinen, Enostone 2021) ja Kairi Lookin kirja Piia Pikkuleipä muuttaa (suom. Katariina Suurpalo, Aviador 2019).

Julkaistu

Urheilu on kulttuuria!

Heikki Roiko-Jokelan kirjan Urheilu yhdistää kansoja kansi

Heikki Roiko-Jokela:

Urheilu yhdistää kansoja. Suomen ja Viron urheilusuhteista kansallisen identiteetin vahvistajana, veljeskansojen sillan rakentajana, ideologisena koetinkivenä

Suomen urheiluhistoriallinen seura 2020, 267 s.

Kulle Raig

Urheilu on kulttuuria! Tämä tuli voimakkaasti esille Suomen ja Viron välisen rautaesiripun raottajan, entisen urheilijan Urho Kekkosen Tarton yliopiston juhlasalissa 12.3.1964 pitämässä puheessa. Hän oli vakuuttunut siitä, että urheilun avulla on mahdollista rakentaa kansakuntaa ja kansallista identiteettiä, samoin siitä, että urheilu yhdistää kansoja. Tämä lukeekin hiljattain Tartossa viroksi ilmestyneen, Suomen ja Viron urheilusuhteista kertovan kirjan kannessa.

Kirjan tekijä Heikki Roiko-Jokela tunnetaan myös muista suomalais-virolaisia aiheita käsittelevistä kirjoistaan. Tällä kertaa ovat esillä veljesmaiden urheilusuhteet, urheilu sillanrakentajana ja ideologisena koetinkivenä. Kuten tekijä itse toteaa, lajien ja tulosten kirjaus ei ole teoksen pääteema, vaan urheilua käsitellään osana yleistä aate-, kulttuuri- ja poliittista historiaa. Suomen ja Viron kohdalla tässä laajassa kokonaisuudessa yksilön eli Kekkosen toiminnalla näyttää olleen urheiluyhteistyön ohella myös poliittisia ja yhteiskunnallisia tavoitteita, toteaa kirjoittaja. Niin varmasti olikin.

Lajeja ja tuloksia ei silti unohdeta – niitä on pitkin kirjaa mukana ylioppilaskisoista yleisurheilun maaotteluihin 1920-luvulta aina 1990-luvulle. Minua virontajana kiinnosti erityisesti aika, jolloin sotienjälkeisestä hiljaiselosta siirryttiin varovaisen kontrolloituun kanssakäymiseen. Se oli tavallaan minun aikaani. Muistan hyvin vuoden 1963 juhannuksena Tartossa järjestetyn Viro–Suomi-yleisurheilumaaottelun. Ja yhdyn täysin edesmenneen kiekonheittäjän Kaupo Metsurin tunnelmointiin:

”Koko Tartto riemuitsi, kaikki suomalaiset olivat sankareita, sillä mahdollisuus kuulla tuohon aikaan puhuttavan suomea Tarton kaduilla sai aikaan todella suuren kansanjuhlan.”

Suomi voitti, mutta se ei haitannut: juhlan aiheeksi riitti, että suomalaiset olivat paikalla ja läsnä. Tämä kuvaus kertoo, miten tärkeänä ja meidän, virolaisten identiteettiä vahvistavana tapahtuma koettiin. Urheilu oli osoittautunut taas kerran itseään suuremmaksi.

Paljon huomiota saa teoksessa urheiluviranomaisten ja toimihenkilöiden yhteistyö, jossa Neuvosto-Viron aikaan vaadittiin melkoista varovaisuutta ja tavanomaisesta poikkeaviakin toimintatapoja. Kirja sisältää myös kiinnostavia valokuvia kummankin maan arkistoista: muun muassa Martin Klein ja Alfred Asikainen maailman pisimmässä painiottelussa vuonna 1912, Niilo Tarvajärvi pesäpallomaaottelukuvassa vuonna 1934, maiden painikuuluisuudet Johannes Kotkas ja Harry Nyström vuonna 1939, Paul Keres ja Kaarle Ojanen pelaavat shakkia vuonna 1959 ym.

Urheilu yhdistää kansoja -kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista hintaan 20 € + postimaksu.

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 4/2021.

Julkaistu

Mitä kuului, Viro? -äänikirjasarja

Suomen Viro-yhdistysten liiton 30-vuotisjuhlat jatkuvat vielä! Juhlinta saa upean huipennuksen, kun SVYL julkaisee Viro-äänikirjasarjan ensimmäisen osan!

SVYL:n äänikirjat ovat kuuntelijoilleen ilmaisia, lahja kaikille Viron ystäville ja Virosta kiinnostuneille. Äänikirjojen tuottaminen on kulttuuriteko. Näin saamme äänikirjoiksi sellaisia Viro-kirjoja, jotka muuten jäisivät kuulematta.

Kirjoissa luodaan katsaus 30 vuoden taakse: Miltä Viro näytti tuolloin, mitkä olivat itsenäistymiseen johtaneet vaiheet ja kuinka itsenäistyminen Suomessa nähtiin? Luvassa on puhdasta faktaa ja hiukan vallattomampaakin aiheen käsittelyä.

Viro-äänikirjasarjassa ovat ilmestyneet:

Kulle RaigPitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro (Kirjastus K&K 2011)

Mihkel Mutt: Missio Viro (Kivijalka 1997, suom. Jouko Vanhanen)

Mihkel Tiks (toim.): Viro. Matkaopas (Huma 1991, suom. Virossa opiskelevat suomalaisopiskelijat)

Äänikirjasarjaa ovat tukeneet Suomen Suvun Säätiö, Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ja Helsinki-Tallinna-seura.

Äänikirja Pitkä matka lähelle

Viro-äänikirjasarjan avausteos on SVYL:n kunniajäsenen Kulle Raigin Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro (Kirjastus K&K 2011, 316 s.). Kirja kertoo, kuinka Suomi ja Viro löysivät taas toisensa, miltä näytti Viron uudelleenitsenäistyminen Suomen horisontista katsottuna, ja miten Viro asettui taloksi vanhaan lähetystöönsä Itäiselle puistotielle.

Kirjailija Kulle Raig toimi vuosina 1975–1989 Viron radion suomenkielisten uutisten toimittajana. Muutettuaan Suomeen vuonna 1990 hän jatkoi työtään YLEn kulttuuritoimituksessa. Helmikuusta lokakuuhun 1991 Raig johti Helsinkiin perustettua Viron kulttuuripistettä. Viron itsenäistyttyä uudelleen Raig toimi Viron suurlähetystössä, ensin konsulina ja sen jälkeen lehdistö- ja kulttuurineuvoksena. Vuosina 1995–1999 hän johti Helsingissä Viron ensimmäistä maan ulkopuolelle perustettua kulttuuri-instituuttia ja toimi sen jälkeen vuoteen 2006 Suomen Viro-yhdistysten liiton pääsihteerinä.

”Kirjani otsikko kertoo siitä, mistä on kysymys. Olihan se pitkä matka – Viron perilletulo Suomenlahden pohjoisrannikolle kesti puoli vuosisataa, vaikka välimatkaa onkin vaivaiset 90 kilometriä. Kirjassani kerron, ketkä olivat pitkästä aikaa ensimmäiset etelän – ja myös pohjoisen – tien kulkijat tai kulkijoita.

Milloin suomalaisilla alkoi taas olla Eino Leinoa lainatakseni ’korva maassa’ sille, mitä Virossa todella tapahtuu? Oliko alkusysäyksenä yliopiston juhlasalissa pidetty virolaisen runouden ilta Tuulen lapset syksyllä 1982 vai ehkä Seppo Heikinheimon kaksi laajaa artikkelia Helsingin Sanomissa samana syksynä?

Seikkaperäisesti kerron siitä, mistä Viron uusi tuleminen alkoi eli mitä tapahtui elokuun loppuviikolla 1991 Helsingissä, kun Viro oli päättänyt irtaantua imperiumista nimeltään Neuvostoliitto. Suomi saattoi silloin kuin aitiopaikalta seurata valtion syntyvän uudestaan Suomenlahden etelärannalle. Voisiko tällainen mahdollisuus olla eräänlainen vastalahja Suomelle siitä avusta, jota saimme maamme uudelleenrakentamisessa? Kirja päättyy Viron paluuseen suomalaiseen kotiinsa – entiseen lähetystötaloon Itäiselle puistotielle. Pitkä matka lähelle oli päättynyt, ympyrä sulkeutunut.”

Kulle Raig

Äänikirjan Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro voit kuunnella täällä.

Äänikirja Missio Viro

Mihkel Muttin Missio Viro on satiirinen kuvaus siitä, miten Virolle hankittiin itsenäisyys maailman mahtavilta. Sitä varten jouduttiin polkaisemaan tyhjästä valtiollinen koneisto, jota 50 vuoteen ei ollut olemassa. Vaadittiin näkemystä, rohkeutta ja ennakkoluulotonta ajattelua. Tarvittiin myös mies, jolla oli riittävästi kansainvälistä kokemusta ja yhteyksiä.

Tässä lämpimän ironisessa veijariromaanissa tuo mies on Rudolfo, joka tanssii Viron poliittiselle maailmankartalle. Rudolfon esikuvaa Lennart Merta ei enää nykyään luonnehdita poliitikoksi, vaan laajaa kansainvälistä arvostusta nauttivaksi valtiomieheksi.

”Olimme Lennart Meren kanssa kirjailijakollegat ja muutenkin hyvissä väleissä. Kun hänestä tuli vuonna 1990 Viron ulkoministeri, kutsui hän minut ulkoministeriön tiedotusosaston päälliköksi. Kestin siellä vajaan vuoden, joka kylläkin oli Virolle merkittävää aikaa. Halusin noiden kokemuksieni ja näkemäni perusteella taltioida, millaiselta Viron itsenäistyminen näytti paikan päällä, myös käytävillä, ja kuinka se näyttäytyi muulle maailmalle”, muistelee Mihkel Mutt ja jatkaa:

”Lukijat ottivat Missio Viron (Rahvusvaheline mees, ETF 1994) todella hyvin vastaan. Lennartin kanssa meillä ei ollut kirjasta koskaan myöhemmin puhetta, mutta ystävälliset suhteemme jatkuivat. Aikanaan paikalla olleet tietävät kertoa, että aluksi Lennart oli suuttunut kamalasti, kabinetista oli kuulunut karjahdus ja paiskattujen silmälasien kilahdus. Mutta mitä pidemmälle hän luki, sitä rauhallisemmaksi hän muuttui. Viisaana ihmisenä hän ymmärsi, että kirja ei taltioi vain palasta Viron historiaa, vaan myös mytologisoi hänen henkilöhahmoaan. Kaikki toki tunnistivat prototyypin.”

Mihkel Mutt on paitsi kirjailija, myös esseisti, kriitikko ja toimittaja. Hän on ollut muun muassa kulttuurilehtien Sirp ja Looming päätoimittaja sekä työskennellyt Eesti Ekspress -, Eesti Aeg – ja Hommikuleht-lehdissä. Politiikassa Mutt on ollut Haapsalun kaupunginvaltuustossa sekä lyhyen ajan Isamaaliit-puolueessa. Hänet on palkittu lukuisista teoksistaan, viimeisimpänä vuonna 2020 Viron kirjallisuuden vuosipalkinnolla kirjastaan Maailmas peegelduv veetilk. Arutlusi Eestist, kultuurist, ajaloost (Ilmamaa 2020), joka on kokoelma Muttin Viron yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta käsittelevien esseiden parhaimmistoa.

Mihkel Muttin kirjan Missio Viro kansi

Äänikirjan Missio Viro voit kuunnella täällä.

Viro. Matkaopas

Viro. Matkaopas on ensimmäinen Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen julkaistu matkaopas. Se esittelee Viron maakunnat ja suurimmat kaupungit. Vuodelta 1991 oleva tieto on monin paikoin kovin vanhentunutta, mutta kuulija voi suhtautua kuulemaansa lämmöllä ja huumorilla. Kirja on aikamatka 30 vuoden taakse ja kertoo Virosta mitä suurimalla ylpeydellä!

Näin Viro. Matkaoppaan äänikirjaksi lukenut kirjailija Antto Terras kertoo teoksesta:

Viro. Matkaopas löytyi aivan sattumoisin, kirjaston poistohyllyn pölyttyneimmästä kulmauksesta. Teoksen taustoja tutkiessani tulin ymmärtämään, että kysymyksessä on paljon enemmän kuin pelkkä matkaopas. Teos johdattaa lukijansa Viron uudelleenitsenäistymistä ympäröiville vuosille, toiveikkuuden ja happamuuden aikakaudelle. Oppaan maakuntakappaleita sommiteltiin vuosina 1989 ja 1990. Esipuhe taas valmistui sopivasti maan itsenäistymisen aikoihin.

Viron huimasta kehityksestä saa tämän teoksen avulla hyvinkin selvän kokonaiskuvan. Niukkuuden aikakaudella kasattu, vauraille suomalaisille osoitettu opas ponnistelee kaikin voimin maalatakseen maakuvasta edes jokseenkin houkuttelevan. Nykyistä Viroa ei edes tunnista samaksi maaksi, josta iloisten suomalaisopiskelijoiden kääntämä ja tosikkomaisten virolaistoimittajien kirjoittama Viro. Matkaopas kertoo.

Aika on ajanut ohi myös oppaan historiantulkinnoista ja aatteellisista lausumista. Viro. Matkaopas on hieman kotikutoinen, kielellisesti kökkö ja jyrkkä, mutta silti tunnistettavan virolainen reissukirja. Tahdoin ehdottomasti lukea tämän äänikirjaksi juuri itse – onhan minunkin ymmärrykseni maailmasta ja synnyinmaastani Virosta muodostunut oppaan luomisen kanssa samoina vuosina. Nautinnollista kuuntelukokemusta!”

Äänikirjan Viro. Matkaopas voit kuunnella täällä.

Viro. Matkaopas
Julkaistu

SVYL-Verkkopuodin joulu

SVYL-Verkkopuodista löydät laajan valikoiman virolaista ja Viro-aiheista kirjallisuutta.

Joululahjatilaukset tulee tehdä 16.12. mennessä, jotta lahjat ehtivät jouluun mennessä perille!

Ajalla 23.12.2021-9.1.2022 Verkkopuodin toimituksissa saattaa olla viiveitä.

Rauhaisaa joulunaikaa kaikille!

Julkaistu

Viro Tampereen Kirjafestareilla

Viro Tampereen Kirjafestareilla

Tampereen Kirjafestareilla Tampere-talossa (Yliopistonkatu 55) on lauantaina 4. joulukuuta Viro-päivä!

Luvassa on mielenkiintoisia keskusteluja Virosta, virolaisesta kirjallisuudesta, kulttuurista ja yhteiskunnasta, runoudesta, lastenkirjoista jne.

Lue päivän Viro-ohjelma tästä:

Sorsapuistosali:

15.00 Tapakulttuuri Suomessa ja lähinaapurissa
Raija Tervomaa: Suomi – Opas historiaan, kieleen, kulttuuriin ja tapoihin
Tapio Mäkeläinen: Peipsimaa ja Jõgevamaa

15.30 Valdur Mikita: Lingvistinen metsä
(suomennos Anniina Ljokkoi)

16.00 Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi
(suomennos Jouko Vanhanen)

16.30 Saarenmaa suomalaisessa nykykirjallisuudessa
Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet
Paula Havaste: Saarelaislaulu

17.00 Mart Kivastik: Taivaan portaat
(suomennos Anna Kyrö)

17.30 Millaista on kaksi- tai sekakielinen runous?
Heidi Iivari: Tartu sariarmastaja. Tarton sarjarakastaja
Ville Hytönen: Thule. Pieniä runoja armastuksesta

18.00 Ville Hytönen: Viro maailmanvallaksi
Tapio Mäkeläinen: Peipsimaa ja Jõgevamaa

Duetto 1-sali:

14.30 Mika Keränen: Aavepyöräilijä
(suomennos Kaisu Lahikainen)

Sopraano-sali:

17.30 Antto Terras: Tallinnan tappajat 2&3

HUOM! Sorsapuistosalin Viro-ohjelma streamataan osoitteessa: https://www.tuglas.fi/stream

Viron maaosasto löytyy Tampere-talon ala-aulasta. Siellä kirjoja myy SVYL-Verkkopuoti.

Messut ovat avoinna

la 4.12. klo 9-19

su 5.12. klo 9-17

Tampereen Kirjafestarit

Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viro-instituutti ja Viron Helsingin suurlähetystö yhteistyössä Arktisen Banaanin, Atrain&Nordin, Enostonen, Gummeruksen, Into Kustannuksen, Kustannusosakeyhtiö Sammakon, Lector Kustannuksen ja WSOY:n kanssa.

Julkaistu

Epätavallinen runoilijaklassikko Jaan Kaplinski

Kuvassa on kirjailija Jaan Kaplinski.

Jaan Kaplinski esiintyi vuonna 2010 Anikin Runofestivaalilla Tampereella. Kuva: Simo Ollila

Jaan Kaplinskin 80. syntymäpäivää vietettiin tammikuussa pandemiaolosuhteissa, mutta silti suuresti ja juhlallisesti. Kaplinski on klassikko, jonka yllätyksellinenkin tuotanto on ollut jatkuvassa muutoksessa.

Mart Velsker

Jaan Kaplinski (22.1.1941–8.8.2021) oli tunnetuin virolainen nykykirjailija Viron ulkopuolella. Hänen tekstejään on käännetty monille kielille, niitä on luettu ja arvostettu, näin myös Suomessa. Siitä voidaan keskustella, oliko Kaplinski tunnetuin kirjailija myös Virossa, mutta tunnetuimpien joukossa hän kyllä oli. Rooli klassikkona on Kaplinskin kohdalla epätavallinen, sillä häntä on usein pidetty jonkinlaisena vaihtoehtokirjailijana, mikä voisi tarkoittaa juuri päinvastaista kuin klassikko. Kaplinski on klassikko, joka ei arvokkaassa asemassaan pysynyt jähmettyneenä paikallaan, joka oli valmis tekemään koko ajan asioita toisin, ja joka vielä vanhemmalla iällä pystyi yllättämään lukijansa. Tämä ei tarkoita välttämättä kirjallisia kokeiluja, vaikka on niitäkin joskus tullut vastaan. Yksi suurista yllätyksistä oli esimerkiksi se, että kymmenkunta vuotta sitten Kaplinski alkoi kirjoittaa runoja venäjäksi ja kykeni herättämään niillä myös viime aikoina huomiota venäjänkielisen lukijakunnan joukossa. Selityksen tuolle kielenvaihdolle voi löytää, kun tietää, että hän on aiemminkin kirjoittanut eri kielillä (esimerkiksi suomeksi, võruksi ja englanniksi), ja että hän ajautui nuoruudessaan runouden pariin juuri venäjän kielen kautta.

Runouden keskeinen asema

Eniten Kaplinskin tuotannossa on kuitenkin vironkielisiä tekstejä – runoutta, proosaa, esseitä, hiukan myös näytelmiä. Mikä siis olisi erityisen tärkeää? Vaikea kysymys, sillä tärkeää on itse asiassa kaikki, mutta jos jotain pitäisi korostaa, olisi se runous. Ei vain siksi, että runoja on eniten, vaan myös siksi, että runoudessa ilmenevät poeettiset tunnukset näyttävät olevan juuri Kaplinskille ominaisia.

Jos aletaan etsiä, mitä Kaplinskin poeettiset tunnukset tarkemmin ovat, niin saattaa huomata, että niiden löytäminen on vaikeaa. Kaplinski kun on kirjoittanut yli 60 vuoden aikana hyvin erilaisia runoja: on lyhytsanaista lyriikkaa ja kerronnallista, pidempää runoutta, on voimakkaan rytmistä, klassista tyyliä, ja on myös proosaa muistuttavaa vapaamittaista runoa, on lempeitä luontorunoja, mutta myös teräviä, poliittisia kannanottoja. Kaplinskin runous on todella monipuolista, mutta siihen syventyessä alkaa kuitenkin tuntua, että hänen tuotannossaan on vuosikymmenten ajan ollut jokin ydin, joka ei muutu. Tuo ydin voisi olla myös jotain yleisinhimillistä, muuttumatonta, ja joka kykenee luomaan sillan kirjailijan ja lukijoiden välille. Tätä pohtiessa tulee tahtomattakin mieleen Jaan Kaplinskin ensimmäisen suomenkielisen runokokoelman nimi Sama meri kaikissa meissä (Otava 1984). Kirjan käänsi Anja Salokannel, joka on jatkanut Kaplinskin tuotannon suomentamista myös tällä vuosituhannella. Nimi tuli tuolloin Kaplinskin samannimisestä runosta. Syntyy halua sanoa, että jokaisessa ihmisessä on meri, ja kiitos tuon meren, me kaikki myös kohtaamme. Tällainen ajatuskulku on mahdollinen, mutta jää silti epäselväksi, sillä ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, mitä merellä tarkoitetaan.

Yksiselitteistä vastausta ei olekaan, mutta lähemmäksi mahdollisia vastauksia voi päästä, kun pohtii Kaplinskin runouden tärkeimpiä puolia, joita on eri aikoina korostettu. Luulen, että noissa korostetuissa puolissa on ollut neljä erityisen tärkeää: vaihtoehtoisuus, luonnonläheisyys, arkipäiväisyys ja mystisyys.

Neljä keskeistä pääpiirrettä

Jaan Kaplinski alkoi saada suurempaa huomiota toisesta vironkielisestä runokokoelmastaan Tolmust ja värvidest (Perioodika 1967) lähtien. Jotkut tuon kirjan tekstit (esim. Vercingetorix ütles) toivat Kaplinskissa esille kansallisen toisinajattelijan, joka osasi näyttää neuvostovastaisuutensa myös ”rivien välissä” luomalla yhteyksiä historian ja nykyajan välille. Tämä oli yksipuolinen tulkinta, jonka Kaplinski itse on myöhemmin kiistänyt, mutta jos asiaa katsotaan laajemmassa kontekstissa, niin jotain oleellista kaplinskimaisuutta tuossa kuitenkin piilee. Sitä on olla pienten ja suojattomien puolella suuria ja mahtavia järjestelmiä vastaan. Järjestelmät muuttuvat ajassa, mutta ne periaatteelliset valinnat, joita yksittäinen ihminen joutuu suhteessa järjestelmiin ja hallitsijoihin tekemään, ovat samanlaisia. Kaplinskin asema on tässä todella vaihtoehtoinen ja Neuvosto-Viron kontekstissa myös toisinajattelijan, hän on jossain mielessä aina ja ikuisesti toisinajattelija. Totta – hänen mieltämisensä pelkästään kansalliseksi ajattelijaksi olisi liikaa, mutta kun jokin kansa joutuu paineen alle tai muuten yhteiskunnassa marginaaliseen asemaan, niin on ymmärrettävästi mahdollista myös Kaplinskin pitää sen puolia, joka on hankalaan tilanteeseen joutunut.

Poliittisen vaihtoehtoisuuden rinnalla on toisena tunnuspiirteenä korostettu Kaplinskin luonnonläheisyyttä ja puhuttu myös hänen runoudessaan vallitsevasta ekologisesta ajattelutavasta. Tämä tulkinta näyttää olevan tahtomattaankin totta – Kaplinski on kirjoittanut luonnosta monin tavoin erityisen paljon ja kaikkina aikoina. Juuri Kaplinskin runoudessa yhdistyvät luontokeskeisyyden eri merkitykset: toisaalta runoudessa näyttäytyy kirjoittajan henkilökohtainen luontokokemus, toisaalta näkyy halu filosofoida luontoon liittyviä ongelmia, halu löytää (tai palauttaa) ihmisen ja luonnon suhteeseen tasapaino. Näihin taipumuksiin liittyy myös Kaplinskin sympatia suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin holistista filosofiaa kohtaan, mutta myös tietty kiinnostus Pentti Linkolan luontokeskeiseen radikalismiin.

Kaplinskin runouden arkisuudesta alettiin puhua erityisesti runokokoelman Õhtu toob tagasi kõik (Eesti Raamat 1985) kohdalla. Siinä on monia tekstejä, jotka kuvaavat yksinkertaisesti jokapäiväistä elämää, eikä missään näytäkään – ainakaan ensi silmäyksellä – olevan mitään muuta tärkeämpää päämäärää. Totta kyllä, että salattuja tarkoitusperiä voi kuitenkin pohtia ja olettaa, että tässä kuvattu arkinen elämä on osa jotain suurempaa kuviota, miksipä ei luonnollistakin olemista, jossa jokin on aina ja ikuisesti se ”sama” ”meissä kaikissa”. Itse asiassa Kaplinski on kirjoittanut arkista runoutta aikaisemminkin, mutta 1980-luvulla hän saavutti kuvailevilla pyrkimyksillään tietyn äärimmäisyyden, joka tuntui tuon ajan Virossa tuoreelta ja josta tuli omanlaisensa johdanto kumoukselliselle kirjallisuusjaksolle, joka alkoi Virossa 1980-luvun jälkipuoliskolla.

Runouden mystistä puolta on tuonut esille muun muassa Kaplinski itse. Runous ei ole siis vain jokapäiväisten poliittisten, luonnon tai arkielämän kokemusten peilaamisen väline, ei myöskään vain filosofisten pohdintojen väline, vaan runoudesta löytyy myös tietty uskonnollinen kerrostuma, pyrkimys jotain kohti, jota materiaalinen maailma arkipäiväisyydessään ei näytä. Tuota uskonnollisuutta ei Kaplinskin kohdalla pidä liian tarkasti mihinkään kiinnittää, hän on ollut kiinnostunut monista eri uskonnoista. Samoin hänen etsintänsä tuntuvat tapahtuneen henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta – tuonpuoleisen kosketus ei näytä olevan jotenkin opittua, vaan nuo kosketukset näyttävät ohjaavan kirjoittajaa kaikesta riippumatta.

Hasso Krull on runsaan runokokoelman Kirjutatud (Varrak 2000) jälkisanoissa todennut Kaplinskin tuotannosta: ”Yksi toistuvia aiheita, joka seuraa kaikessa hänen kirjoittamassaan runoista esseisiin ja matkakertomuksista romaaneihin, on ajatus alkuperäisestä puhtaudesta.”

Tuntuu, että etsinnät hengellisissä ja jumalaisissa maastoissa, arkielämässä ja luonnossa ovat jossain mielessä olleet koko ajan tie tuohon alkuperäiseen puhtauteen. Nimitetäänkö tuota puhtautta jumalaksi, luonnolliseksi tasapainoksi, sanattomaksi kokemukseksi vai ihmisenä olemisen perusperiaatteeksi – se riippuu tekstistä ja myös lukijasta. Lopuksi voisi tuoda esille senkin, että tuossa kuvitellussa kaikkien asioiden alussa alkavat Kaplinskilla myös ihmisten henkilökohtaiset rajaviivat ja nimet hajota, hänen runoutensa on jollakin tavalla vapautumista ”minuudesta” ja ”minuuden” materiaalisesta kuoresta. Se on pyrkimys, joka ei voi koskaan lopullisesti onnistua, mutta jota kohti on mahdollista liikkua.

Ilta tuo takaisin kaiken

Suomessa ilmestyy tänä syksynä laaja Jaan Kaplinskin runokirja Ilta tuo takaisin kaiken (Kustannusliike Parkko), jonka kääntäjät ovat Anja Salokannel ja Pauli Tapio. On syytä iloita, että virolaisen kirjallisuuden esikuva elää muun muassa runokirjoissa, hänen tärkeimmän kirjallisen panoksensa läsnäolo suomalaisessa kulttuurissa jatkuu. Jos haluaa löytää taustamateriaalia Kaplinskin kirjassa oleville runoille, niin siitä löytää varmasti sekä viroksi että suomeksi. Esimerkiksi suomenkielisestä materiaalista voisi suositella Juhani Salokanteleen ja Jaan Kaplinskin keskustelua, joka ilmestyi Tuglas-seuran Lahden takaa -videosarjassa, joka on katsottavissa YouTubessa. Videolla Kaplinski kertoo muun muassa siitä, millainen merkitys suomalaisella runoudella oli hänen kirjailijaksi kasvamiseensa.

Kuten voi arvata, on pian ilmestyvän kirjan nimi otettu vuonna 1985 ilmestyneen vironkielisen kirjan nimestä. On syytä uskoa, että uusi kirja ei avaa ainoastaan Kaplinskin tuotannon arkista puolta, joka oli vironkielisessä kokoelmassa erityisesti esillä, vaan aivan niitä kaikkia puolia, joita tässä jo käsiteltiin. Ja vieläkin enemmän – kirja valottaa myös niitä puolia, joista ei ollut puhetta, ja jotka lukija saa itse löytää.

Suru-uutinen Jaan Kaplinskin kuolemasta saapui tätä artikkelia toimitettaessa, eikä Kaplinski siis ehtinyt nähdä tuoretta suomennoskokoelmaa. Tuota tärkeää ihmistä ei enää ole, mutta kirjailijaklassikko Jaan Kaplinski on meillä edelleen. Tunnemme suurta surua ja haluamme ilmaista osanottomme Kaplinskin omaisille.

Artikkelin kirjoittaja on virolaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Tarton yliopistossa.

Runokokoelman Ilta tuo takaisin kaiken voi tilata tästä.