Kun tilaat lahjat SVYL-Verkkopuodista viimeistään maanantaina 16.12., ehtivät ne jouluksi perille!
Tekijä: SVYL
Ahasverus – ikuinen kiertäjä
Kulle Raig
On vuosi 1835. Hamburg, Liverpool, London? Tai Blücher, Wellington, Napoleon? Ei kun Franklin… Washington? Jefferson! Tämä! Ei olla ulkomailla, vaan Virossa, jossa kartanonherra – epäilemättä hymynkare suupielessään – antaa alustalaisilleen sukunimiä. Tapoja tällainen hienostelu ei muuta, vaan ”illan päätteeksi Jüri Blücher ryntäsi Mihkel Napoleonin kimppuun ja murskasi tältä poskipään”.
Näin alkaa Tauno Vahterin Virossa palkintoja voittanut ja nyt suomennettu romaani. Seuraavaksi ollaan jo vuodessa 1921, jolloin konstaapeli kärrää Haapsalun Avipaluun lähetyksen Tukholmasta: laivaan piiloutunut 8-vuotias Madis Jefferson, kirjan päähenkilö, palautetaan kotiin. Ruumasta on tarttunut mukaan myös uusi lelu: pikkuinen kompassi.
Eikö olekin lupaava alku veijari- ja jännitysromaanille? Toki, mutta tarinan edetessä huolettomaan tunnelmaan lisääntyy jatkuvasti uusia synkkiä juonia ja sävyjä. Kun alussa tulee mieleen August Gailitin Toomas Nipernaadi, niin loppua kohti alkavat kummitella Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä ja Sofi Oksasen Puhdistus.
Monella aikatasolla liikkuva kirja koostuu päähenkilön 11 pakoretkestä. Kaukokaipuu ei ole hellittänyt: Madis Jefferson seilaa kaikki maailman meret, kiertää kaikki mantereet, oppii englannin ja ranskan. Kanssakulkijoiksi lyöttäytyy mitä erilaisimpia tyyppejä, joista koostuva galleria on hyvin mielenkiintoinen. Muukalaislegioonan kirjastosta löytyy myös virolainen, ja Madis huomaa saman, minkä Hemingway aikanaan: virolaisia on joka paikassa, ja kaikki he kirjoittavat jotakin. Madiskin kirjoittaa. Taloudesta ja avaruudesta, vaan ketään ei kiinnosta. Kirjassa hänen tekstinsä esitetään kursiivissa, eikä heti ymmärrä, mikä niissä on huuhaata, mikä vakavasti otettavaa.
Meneillään on 1930-luku. Madista ajaa edelleen kummallinen sisäinen pakko lähteä. Pois. Jonnekin. Belize Cityn pölyiset kadut, Long Beach, New York, Marseille, Antwerpenin satamavankila… ”Tulin Belgiaan, kaikki hyvin, ilmojakin pitelee”, kirjoittaa Madis äidille.
Sitten vuosikymmen vaihtuu, ja Madis on yhtäkkiä keskellä järisyttäviä historiallisia tapahtumia ja inhimillistä kärsimystä, josta hänen osakseen tulevat mm. vakoilusyytökset, kidutus ja pitkä tuomio. Elämä heittelee: jossain vaiheessa kotopuolessa pistäytyessään hän joutuu hetkeksi tarttumaan myös kommunistisen paikallisvallan kahvaan.
Tutuksi tulevat Tšeljabinsk, Arkangeli, Tadžikistan… kauttaaltaan lohduttomia paikkoja. Vankileirien saaristossa ja Moskovan Serbskin instituutin suljetulla osastolla, myöhemmin myös Tarton psykiatrisessa sairaalassa, Madis saa kokea, kuinka kalliiksi tulee pitäytyminen siinä, minkä katsoo oikeaksi. Tuntuu uskomattomalta, että vaikka Madis onkin vähän väliä eri nimillä etsintäkuulutettu, poliisin ja turvallisuuspalvelun jahtaama, hän usein onnistuu pääsemään pälkähästä joko jallittamalla KGB:tä tai puhumaan vainoojansa ympäri. Hänellä kun on melkoiset puhelahjat.
Onko Madis päämäärätietoinen vai pakkomielteen vaivaama? Eletään vuotta 1949. Pähkinäpuun taipuisista vitsoista kyhäämällään veneellä hän yrittää taas kerran yli Itämeren Tukholmaan, mutta joutuukin Porkkalaan ja saman tien KGB:n kuulusteluun. ”Miten ihmeessä vuosikausia Siperiassa istunut Madis Jefferson olisi voinut tietää, että jatkosodan rauhanteossa Suomen oli pitänyt vuokrata Porkkalanniemi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi?” ihmettelemme kirjailijan tavoin. Tästäkin kokemuksesta hän selviää jokseenkin ehjin nahoin, mikä tuntuu uskomattomalta.
Jossain kohtaa kertomusta herääkin kysymys, missä kulkee normaaliuden raja? Tähän on vaikea vastata yksiselitteisesti. Ainahan voi sattua ja tapahtua. Madis on käsistään kätevä, kekseliäs ja luova. Hän on johdonmukainen kirjoitustyössään ja sinnikäs tarjotessaan tekstejään julkaistavaksi. Vaikka puolet niistä olisivatkin huuhaata, on pakko kysyä – niin kuin onkin tehty – kuinka moni meistä pystyisi kirjoittamaan 500 sivua ohjeita siitä, miten siirtyä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen? Ja sen pitää tapahtua jo tänään, Madis julistaa.
Sitten ollaankin syksyssä 1990. Madis Jefferson on keplotellut itsensä taas New Yorkiin. Edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua 50 vuotta. Kaupunki on muuttunut, eikä majapaikkaa hevin löydy. Kun se lopulta onnistuu, hän ottaa esiin pienen muistikirjansa ja kirjoittaa: ”Ensimmäinen yö 34. kadun kirkossa. Huomenna vien käsikirjoituksen New York Timesiin.”
Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä perustuu Viron ja USA:n arkistoista löytyneeseen materiaaliin eli tositapahtumiin, joiden keskiössä on ollut virolainen Johannes Lapmann. Sokkeloiselta vaikuttavan palapelin palaset loksahtavat lopulta luontevasti paikoilleen. Yhtä luonteva ja täsmällinen on dialogi. Tarinan neutraali kerrontatapa viehättää: pohjalla olevaa tragiikkaa ja absurdiutta ei paisutella tarpeettomasti. Vaikeistakin asioista kerrottaessa aistii eräänlaisen sarkastisen kieli poskessa -asenteen, mikä tekee tästä Viron historian kirjasta aivan erityisen virolaisen.
Tästä voit ostaa Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä hintaan 25 € + postimaksu
SVYL-Verkkopuoti Helsingin kirjamessuilla
SVYL-Verkkopuoti on mukana Helsingin kirjamessuilla 24.–27.10.2024 Viron osastolla 6a70! Tervetuloa ostamaan tuoreita suomennoksia sekä tutustumaan uusiin virolaisiin kirjoihin! Messuilla on myös koko joukko mielenkiintoisia keskusteluja virolaisesta kirjallisuudesta ja Viron ajankohtaisista ilmiöistä:
TORSTAI 24.10.
14.00–14.30 Suomenlinna-sali
LEELO TUNGAL, SAMETTIA JA SAHANPURUJA ja NAISEN KÄDEN KOSKETUS
(Storyside, suom. ANJA SALOKANNEL)
Leelo Tungalin kanssa keskustelee Anna Laine.
Pitkään odotetut jatko-osat suomennetulle menestyskirjalle Toveri lapsi. Kirjailijan omakohtaisiin muistoihin perustuva koskettava kuvaus pienen tytön elämästä miehitetyssä Virossa 1950-luvun alussa.
14.30–15.00 Töölö-lava
IIDA TURPEISEN ELOLLISET ON JO KANSAINVÄLINEN ILMIÖ
Yksi viime vuoden kirjallisista tapauksista oli Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset, jonka käännösoikeudet on myyty lyhyessä ajassa jo yli 20 kielialueelle. Miten Elollisista kasvoi lyhyessä ajassa tällainen kansainvälinen ilmiö? Minkälaisia ratkaisuja kääntäjä tekee työssään? Keskustelemassa Iida Turpeinen ja romaanin kääntäjät tanskalainen Birgita Bonde Hansen ja virolainen Piret Pääsuke.
PERJANTAI 25.10.
18.00–18.30 Kallio-lava
ANTTO TERRAS, KAUNEUDEN HINTA JA MUITA RIKOKSIA (Into)
SANNA KOTAJÄRVI, PIMEÄN PETO
Esikoisdekkaristit Antto Terras ja Sanna Kotajärvi keskustelevat kirjoistaan.
Verisenraikas Kill Tallinn -sarja jättää kylmäksi vain uhrinsa. Jokaisessa jaksossa vähintäänkin yksi suomalainen joutuu Tallinnassa tai muualla Virossa henkirikoksen uhriksi. Paikallispoliisin harmiksi rikostutkintaan osallistuu kielloista ja kehotuksista huolimatta myös Harri Hellman, jo 80-luvun lopussa Tallinnaan asettunut suomalainen matkaopas.
LAUANTAI 26.10.
14.30–15.00 Lonna-sali
JOONAS SILDRE, KAHDEN SÄVELEN VÄLISSÄ (Suuri Kurpitsa, suom. Kaisu Lahikainen)
Joonas Sildren kanssa keskustelee Ville Hänninen.
Sarjakuvaromaani Kahden sävelen välissä kertoo maailman esitetyimmän säveltäjän Arvo Pärtin musiikillisistä etsinnöistä lapsuudesta aina 1980-luvulle, kun säveltäjä joutui jättämään Viron ja muuttamaan ulkomaille.
16.00–16.30 Lonna-sali
SVEN MIKSER, VAREDA (Enostone, suom. PETTERI AARNOS),
MATI UNT, HYVÄSTI, KELTAINEN KISSA (Kirjokansi, suom. JOUKO VÄISÄNEN)
Sven Mikserin kanssa keskustelee Elina Hirvonen.
Kaksi esikoisromaania, kaksi kasvu- ja rakkaustarinaa. Viron vuoden 2023 romaanikilpailun voittanut Sven Mikserin Vareda sijoittuu 1990-luvun alkuun, klassikkokirjailija Mati Untin (1944–2005) kulttiteos Hyvästi, keltainen kissa 1960-luvun alkuun. Haastattelun tulkkaa suomeksi Varedan kääntäjä Petteri Aarnos.
SUNNUNTAI 27.10.
11.30–12.00 Hakaniemi-lava
VIRO SUOMALAISIN SILMIN
Ville Hytönen ja Kaja Kunnas keskustelevat.
Virossa pitkään asuneet Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen ja Helsingin Sanomien Suomi–Viro-teemakirjeenvaihtaja Kaja Kunnas keskustelevat siitä, miksi ja miten eteläinen naapurimaamme näyttäytyy suomalaisille samaan aikaan sekä tuttuna että vieraana.
12.00–12.30 Töölö-lava
HEIDI IIVARI, MEIDÄN SUVUN MIEHET – MEIE SUGUVÕSA MEHED (Enostone)
Heidi Iivarin kanssa keskustelee Heli Laaksonen.
Suomi–viro-kaksikielisen runokokoelman aiheena on perhe sen laajassa merkityksessä. Näkökulma vaihtelee tarkkailevan ja pikkuvanhan lapsen huomioista aikuisen paikoittain armottomaan ja (itse)ironiseen suhdeanalyysiin sekä mustaan huumoriin. Runot kertovat läheisyydestä, välittämisestä ja hengenheimolaisuudesta, mutta myös vieraannuttavasta henkisestä ja fyysisestä lähisuhdeväkivallasta.
Messujen koko ohjelma: https://kirjamessut.messukeskus.com/ohjelma
Viro-osasto 6a70 on messuhallissa pääportaiden lähellä naulakkoa vastapäätä.
Viro-ohjelman ovat järjestäneet Viron kustannusyhdistys ja Viron kirjallisuuden keskus yhteistyökumppaneinaan Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viron suurlähetystö ja suomalaiset kustantamot. Ohjelmaa ovat tukeneet Viron kulttuuriministeriö ja Viron kulttuurirahasto.
Messut ovat avoinna:
Torstai 24.10. klo 10–20
Perjantai 25.10. klo 10–20
Lauantai 26.10. klo 10–20
Sunnuntai 27.10. klo 10–18
Helsingin kirjamessujen vuoksi SVYL-Verkkopuodissa on toimitustauko 23.–27.10. Pahoittelemme viivettä ja kiitämme kärsivällisyydestä!
SVYL-Verkkopuodin syyslomailua
SVYL-Verkkopuoti on syyslomalla 16.–20.10.2024, jolloin tilauksia ei valitettavasti toimiteta.
Pahoittelemme viivettä ja kiitämme kärsivällisyydestä!
Viro Turun kirjamessuilla 2024
Turun Kirjamessuilla 4.–6.10.2024 nähdään jälleen laaja kattaus virolaista kirjallisuutta!
Paikalla on Viron eturivin kirjailijoita, mm. Sven Mikser ja Tauno Vahter. Klassikkokirjailija Karl Ristikivestä keskustelevat Sirpa Kähkönen ja Janne Saarikivi, suomalaisista Virossa Ville Hytönen ja Heidi Iivari.
Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viron Helsingin suurlähetystö ja Viron kustantamoiden liitto yhteistyössä suomalaisten kustantamoiden kanssa. Viron maaosastolla A32 on myös Varsinais-Suomen Viro-keskus.
Viro-keskustelut messuilla:
PERJANTAI 4.10.
klo 16.00–16.22 Kuisti
Raikas ja yllättävä virolainen kirjallisuus
Sven Mikser: Vareda (suom. Petteri Aarnos, Enostone)
Tauno Vahter: Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä (suom. Hannu Oittinen, Enostone)
Kirjailijoita haastattelee Virossa asuva runoilija Heidi Iivari.
***
klo 17.00–17.22 Kuisti
Mikä suomalaisia naapurimaassamme Virossa viehättää?
Kirjailijoita Ville Hytöstä (Toisten virolaisten valtakunta, Sammakko) ja Heidi Iivaria (Meidän suvun miehet. Meie suguvõsa mehed, Enostone) haastattelee toimittaja Kaja Kunnas.
LAUANTAI 5.10.
klo 13.30–13.52 Puisto
Karl Ristikivi: Rooman-päiväkirja (suom. Jouko Vanhanen, Enostone)
Karl Ristikivi (1912–1977) oli virolainen kirjailija, joka pakeni vuonna 1943 sotaa ja miehitystä ensin Suomeen ja pian sen jälkeen Ruotsiin, jossa hän asui loppuelämänsä. Ristikiven laajaan tuotantoon kuuluu romaaneja, runoutta ja lastenkirjoja.
Rooman-päiväkirja päättää Ristikiven historiallisten romaanien sarjan, se ilmestyi Ruotsissa vuonna 1976. Ristikivi on kirjoittanut kirjan vuonna 1718 Tuiveren kartanossa Virossa syntyneen Johann Friedrich Kaspar von Revingenin päiväkirjaksi: Tagebuch der Träume, unelmien tai unikuvien päiväkirja.
Messuilla kirjasta ja Karl Ristikivestä keskustelevat kirjailija Sirpa Kähkönen, kielitieteilijä Janne Saarikivi ja kustantaja Kalle Niinikangas.
Lue messujen koko ohjelma täältä: www.kirjamessut.fi
***
EESTI KEELES
4.–6. oktoobrini toimub Turu messikeskuses Turu raamatumess, mille peateemadeks on sel aastal Mängu ilu!, soome keeles Pelin henki! Kolmepäevase messi jooksul toimub mitmeid erinevaid vestluspaneele, milles kohtuvad Eesti ja Soome kirjanikud, tõlkijad ning kirjastajad.
Messi täisprogramm ja lisateave: www.kirjamessut.fi
Reede, 4. oktoober
16-16:22 Kuisti-lava
Värske ja üllatav Eesti kirjandus
Värske ja üllatava Eesti kirjanduse teemadel vestlevad Sven Mikser (”Vareda”, tlk. Petteri Aarnos, Enostone) ja Tauno Vahter (“Madis Jeffersoni 11 põgenemisretke”, tlk. Hannu Oittinen, Enostone). Kirjanikke intervjueerib Eestis elav luuletaja Heidi Iivari.
***
17-17:22 Kuisti-lava
Mis on see, mis paelub soomlasi oma naaberriigi Eesti juures?
Kirjanikke Ville Hytöneni (”Teiste eestlaste kuningriik”, Sammakko) ja Heidi Iivarit (”Meie suguvõsa mehed”, Enostone) intervjueerib ajakirjanik Kaja Kunnas.
Laupäev, 5. oktoober
13:30-13:52 Puisto-lava
Karl Ristikivi ”Rooma päevik” (tlk. Jouko Vanhanen, Enostone)
Karl Ristikivi (1912–1977) oli eesti kirjanik, kes põgenes 1943. aastal sõja ja okupatsiooni eest esmalt Soome ja varsti pärast seda Rootsi, kus ta elas elu lõpuni. Ristikivi ulatuslik looming hõlmab romaane, luulet ja lasteraamatuid.
“Rooma päevik”, mis ilmus Rootsis 1976. aastal, lõpetab Ristikivi ajalooliste romaanide sarja. Müstifikatsiooni järgi on tegu aastal 1718 Tuivere mõisas sündinud Johann Friedrich Kaspar von Revingeni “Tagebuch der Träume” (“Unistuste päeviku” või “Unenägude päeviku”) ühe köitega.
Raamatust ja Karl Ristikivi loomingust vestlevad soome kirjanik Sirpa Kähkönen, keeleteadlane Janne Saarikivi ja kirjastaja Kalle Niinikangas.
Tätini Ellen – minun déjà-vu -hetkeni
Kuva: Heikki Nenonen
Kulle Raig
Mudlumin kirja Tätini Ellen luo suurenmoisen, laajuudessaan hyvin tarkan kuvan Neuvosto-Virosta, sen asukkaiden arjesta ja ajatuksista, selviytymiskeinoista ja ihmissuhteista. Mukaan pääsee myös siirtymä uuteen Viroon eli aikaan, jolloin – sarkastisesti ilmaistuna – ”kalliin elämän makuun pääsi halvalla – Snickersin suklaapatukalla”. Kirjan keskiössä on kuitenkin kolme naista ja kolme tiiviisti toisiinsa liittyvää yleisinhimillistä tarinaa.
Asialla on mieltä ja merkitystä vasta sitten, kun siihen on jokin yhteys, tietää kirjailija. Lukiessani minut valtasikin uskomaton tuttuuden tunne, ahaa-elämyksiä riitti pitkin matkaa. Henkilöt ja paikat heräsivät eloon ja olivat kirkkaina läsnä. Se teki kirjasta minulle erityisen samastuttavan. Eikä vain minulle – tarinan yleistävä voima on suuri: kuvauksesta tunnistavat itsensä monen sukupolven virolaiset naiset.
Äidiltäni kuulin jo varhain kolmesta nätistä ja fiksusta Mudan tytöstä. Vanhin, Ellen, kävi Muhulla samaa Piirin koulua kuin veljeni, vain luokkaa alempana. Yhdessä aloittivat koulutien keskimmäinen Evi ja nuorin eli kirjan äiti Meida. Kimpassa, ihan niin kuin siskoni ja minä vuoden ikäerosta huolimatta. Myös koulu oli sama.
Nostalgiamatkallani tulivatkin ensimmäiseksi eteen tutut paikat. Muhun saari, sukuni kotipaikka, lapsuuden ja teini-iän kesien lomaparatiisi. Siellä, Sepämäen hautausmaalla, lepäävät esivanhempani. Tallinnassa nimiä vilahtaa lisää: Mulla-kadun koulu, Karl Marxin puistotie, Ehte-, Õle- ja Koidu-kadut. Pysäkit, kioskit ja kaupat. Mukana on koko lähiseutuni! Mainituksi tulee bussi numero 40, ankea, talvella jääkylmä, kesällä tukahduttavan kuuma, aina pakahtumaisillaan täynnä väkeä ja harvoin kulkeva. Minibussit, kutsikad, olivat sentään käteviä käytössä! Pikkukaupunki Paide tuli tutuksi avioliiton kautta. Joten tiedän kyllä, millaista on matkustaa pienten lasten kanssa Tallinnan ja Paiden väliä.
Palataan henkilöihin. En puhu tädistä, puhun Ellenistä, joka oli kirjoittajalle kokonainen maailma, minulle innostava esikuva. Miksi päätin lukea Tartossa suomalais-ugrilaisia kieliä? Siksi, että Ellen luki, vaikka poikkilahjakkaana olikin aloittanut taidekoulussa. Yhteisellä junamatkalla Muhulta Tallinnaan muistan hänen äänekkäästi päntänneen liivin kielen sanoja tulevaa tenttiä varten. Suomen kielen hän omaksui tasolla, joka mahdollisti suvereenit reportaasit milloin mistäkin sekä radion että TV:n puolella. Tämä aikana, jolloin luonnollinen yhteys lahden yli oli poikki. Kuuntelen tarkalla korvalla arkistonauhaa. Melkein täydellistä! Tunnen ammattikateutta, mutta myös ihailua.
Asuin Ellenin kanssa samassa hotellihuoneessa käydessäni ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1965. Kolmas huoneessa oli venäläisrouva, joka ilmoitti, että kun ”täällä ei ole mitään ostettavaa, palautan Tallinnassa matkarahoiksi annetut 9 markkaa”. Ellen pyöritteli edellisvuoden tulkkipalveluista kiitoksena Kekkoselta saamaansa kultaista rannerengastaan ja ilmoitti tyynesti lähtevänsä juuri nyt Kekkosille kylään. Ei olisi saanut, mutta hän uskalsi. Se teki vaikutuksen.
Ellenillä oli tyylitajua. Se käy hyvin ilmi myös kirjasta. Vuonna 1967 virolaisen kulttuurin päivillä otetussa kuvassa hän on Chanel-jakussaan tyylikäs kuin mikä. Hyvin šikk ja mukk. Outfit viimeisen päälle! Natsaa suupielessä roikuttavaa Elleniä en tunne ja on sydäntä särkevää kuvitella hänet loppuaikojen ränsistyneeseen taloon, jossa ei ole vettä eikä sähköä, on vain rikkinäinen hella ja viimeisiään vetelevät sähköjohdot.
Myös kuvaus Ellenin sairaudesta, paikoin raadollinen, saa surulliseksi. Mietin, että hänen harhansa saattoivat osittain kummuta oikeasta elämästä – ihmiset pelkäsivät tuohon aikaan puhelinten kuuntelua ja muuta vainoamista. Voi olla, että suurennuslasi olikin hänen päällään, kun kerran oli päästetty ulkomaille opettajantehtäviin, epäilemättä tiheän seulan läpi.
Jossain vaiheessa kirjan fokus siirtyy äitiin, Meidaan. Kaunis tyttö ja vaaleatukkainen poika Tarton yliopiston perinteisellä treffipaikalla aulassa kellon alla: tämä on viimeisin muistikuvani hänestä. Opiskelimme samaan aikaan samaa ainetta – viron kieltä ja kirjallisuutta. Elämä heittelee. Mudlum kuvaa hienosti äitinsä elinkaarta kohti vanhenemista ja leppymistä, kun ankaruus alkaa taantua. Miten tunnistettavaa! Niin meidän käy: aina samat ruoat, ja hapukoor, joka on ehdoton juttu! Kirjoittaja uumoilee itsekin tulevansa sellaiseksi, silloin joskus. Jos voisin, kertoisin Meidalle, että minullekin on kaupattu hirmukallista Lux- pölynimuria ja että lepopäivän ratoksi löytyy myös yhteinen korttipeli. Ruvetaan vain lätkimään bismarckia!
Ja sitten on se loputon raadanta, joka henkilöityy äidissä. Protestanttisen työmoraalin ajama sisäinen pakko imee hänestä kaikki mehut eikä mikään riitä. On loputonta työtä ja ainaista murehtimista. Marjat on saatava poimituksi, hillot purkkiin, heinä tehdyksi, halot halki, poikki ja pinoon. Vaikka henki menisi. Boheemi siskokin upottaa sormensa multaan, kun selkä on seinää vasten – pitäähän puutarhan olla kunnossa. Mieleeni muistuvat omat lapsuuteni kesät Muhulla: oli pakko osallistua heinäntekoon ja pyörittää tahkoa isoisän käskystä – viikatteen oli oltava terävä.
Niin tuttua, niin tuttua! Ehkä Mudlum kirjoittaakin minun äidistäni! Tai minusta ja siskostani!
Koko ”tiimin” käsityöharrastus on kirjassa näkyvästi esillä. Matkaa tekevä ja samalla sukkaa kutova emäntä oli lapsuudessani tuttu näky Muhulla. Ylisukupolviset taidot saavat jatkoa: radio- ja tv-persoona Ellen osoittautuu käsistään käteväksi boheemin ja käsityöläisen yhdistelmäksi. Kirjailija itsekin tykkää huristella tädin vanhalla ompelukoneella. Kierrätyksessä ja uusiokäytössä ollaan paljon nykyaikaa edellä. Työn tuloksia kuvaillaan yhtä rönsyilevästi kuin villiintyneen puutarhan kasveja. Käsitöiden tekeminen on elämäntapa – osin tarpeen sanelema, osin taidetta ja osin myös viihdettä. Melkein yks yhteen sen kanssa, mitä perheessämme tapahtui! Singer-koneen tikitys kaikuu vieläkin korvissani.
Tärkeä rooli on erilaisilla tavaroilla. Rapistuneen talon jokainen sopukka on niitä täynnä, jokaisella oma tarinansa. Tavarakerrostumien esineet kuvataan viimeistä yksityiskohtaa myöten. Ellen on tuonut Suomesta monenkirjavia lankoja, maljakoita, muovipusseja, munakuppeja, paperisia lautasliinoja, joulukoristeita ja myös sellaisia tavaroita, joista meillä ei ollut tietoakaan. Suomen vaikutus näkyy hyvin kodinsisustuksessa, tilpehöörin lisäksi on hankittu suomalaiset kaapit, ja epäilen, että myös keittiön teräksinen lavuaari. Kukapa meistä ei olisi halunnut värikästä ja kivaa, ehkä vähän kiiltävääkin tavaraa neuvostoelämämme harmauteen? Olkoon 12-värinen kuulakärkikynä tässä symbolina – se ei ollut vain lasten, vaan myös aikuisten himoitsema 1960-luvun alussa. Sisustin minäkin Ehte-kadun kotiani: revin alas kauhean kukkatapetin ja laitoin tilalle punaisen, suomalaisen, tiskin alta sattumalta saadun.
Kirjailija ei piilota mitään, vaan näyttää kaiken. Kerronta on viimeisen päälle rehellistä, ketään ei säästetä. Siskosten, Ellenin ja äidin, raivokas yhteenotto kääntyy todelliseksi henkien taisteluksi. Se on paras riidankuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä siksi, että siinä mennään todella syvälle sielun syövereihin. Se myös kuvaa molempien täydellistä omistautumista milloin millekin: riidalle, elämänsä ainoalle miehelle, sairastavalle siskolle, työlle… Kirjoittajan suhde omaan äitiinsä on tavanomaisen mutkikas, mutta toivoa ei saa heittää, vaikka ”rakkauden huomaaminen on pirun vaikeaa”.
Tätini Ellen on hyvin henkilökohtainen, hyvin avomielinen kirja, joidenkin mielestä piinallisen tarkka yksityiskohtien kuvauksessa. Ehkä, mutta se on myös tinkimättömän rehellinen ja aito eikä muistuta lainkaan monia muodikkaita avautumisia, joista usein jää epämääräisen tahmea olo. Päinvastoin. Se on kunnianosoitus sekä äidille että Ellenille, kaikille selviytyjille. Se on oikeaa elämää sujuvasti kuvaavaa tekstiä, jota ryydittää sinne tänne tiputeltu asiaan kuuluva sarkasmi. Olen kiitollinen Tätini Ellenistä ja siitä, että se tarjosi minulle mahdollisuuden kokea menneisyys tosiolevaksi. Sitähän déjà-vu tarkoittaa.
SVYL-Verkkopuodin kesä 2024
SVYL-Verkkopuodissa on joitain toimitustaukoja kesän mittaan.
Pahoittelemme pientä hitautta ja kiitämme kärsivällisyydestä, leppoisaa kesää kaikille!
Pääsiäisloma 2024
Toimitustauko 14.–18.3.2024
Kiitos kärsivällisyydestä!
Viron historiasta poikakirjan suorasukaisuudella
Hannu Oittinen
Misku Välimäki:
Viimeinen metsäveli
Docendo 2023, 205 s.
Tiedottajana ja kustannustoimittajana työskennellyt Misku Välimäki sukeltaa suppeahkossa esikoisromaanissaan Viron neuvostohistoriaan ja päätyy kirjan kuvitteellisessa loppuratkaisussa kommentoimaan suomettumista vähän kuin mutkan kautta.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Viroon neuvostoaikana 1979 ja Helsinkiin samana vuonna. Todettakoon heti kärkeen, että kirjan nimen vihje historiassa oikeasti tunnetusta viimeisestä metsäveljestä, vuonna 1978 hukkuneesta tai hukutetusta August Sabbesta, ei ole teoksen aihe, vaan kyseessä on fiktiivinen ja varsin suorasukainen tarina, joka asettuu lähinnä poikakirjan raameihin.
Kirjailija käyttää toki tarinansa siteenä metsäveljien elämäntyyliä ja heille tapahtuneita seikkoja.
Viron historiansa lukeneet juonikuvio panee silti melkoisten uskottavuusongelmien eteen. Päähenkilöteini Andrein äiti toimii maaseudulla opettajana vailla puoluepapereita, samalla hän on kahden metsäveljen eli miehensä ja veljensä varustaja ja poikansa yksinhuoltaja. Jollain ihme konstilla metsäveliveljespari on onnistunut pysyttelemään hengissä kylien liepeillä parinkymmenen vuoden ajan, jo 1950-luvulta lähtien. Alkutilanne suorastaan lupaa ongelmia jatkossa, ja niitähän kertyy kosolti.
Alkupuolen dramaattisen huipennuksen jälkeen Andrei päätyy oudosti ja rättiväsyneenä Tallinnaan, jossa monien vaiheiden jälkeen, kuinka ollakaan, järjestyy kyyti Suomeen. Eri maiden rajavartijat eivät tietenkään huomaa mitään kuin vasta jälkeenpäin. Fiktiota toki tämäkin: se mikä ei ollut mahdollista vuonna 1979 todellisuudessa, on mahdollista teinisatujen maailmassa.
Tiukasti historiasta ponnistava lukija löytää muitakin kömmähdyksiä. Vaikea esimerkiksi uskoa, että metsäveljet olisivat vuonna 1979 varanneet retkelle mukaan ”saksalaisia” savukkeita, tuskin edes itäsaksalaisia. Tällaisiin yksityiskohtiin takertuminen ei silti tee kirjalle täyttä oikeutta, sillä vaikka juonessa huristellaan mutkia suoriksi, lukijalle tuodaan sentään näkyviin metsäveljien sinnikkyys ja päämäärä. Perustuihan heidän toimintansa lopulta Viron itsenäisyyden menetykseen 1944 ja pyrkimyksiin sen palauttamiseksi.
Sieltä täältä kuulemieni kommenttien perusteella etelänaapurin neuvostomiehitys ja sen lieveilmiöt eivät ole nykysuomalaisille enää lainkaan itsestään selviä asioita. Hyvä, jos Misku Välimäen teos auttaa muistuttamaan mieleen edes sen, ettei kukaan kaipaa tuota kautta takaisin.
Kirjan draamallinen jännite saa melodraaman ja vahvan huumorin sävyä, kun kirjassa nimeltä mainitut Supon päällikkö Seppo Tiitinen ja presidentti Urho Kekkonen ratkaisevat virolaisen teinipojan kohtaloa. Arvostelun kärki kohdistuu samalla lahden tälle rannalle aikaan, jonka demokraattisuudesta suomalaisten ei edelleenkään kannata pitää liikaa meteliä.
Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.