Tänään 30.1.2023 vietetään historian ensimmäistä virolaisen kirjallisuuden päivää! Päivä on myös Viron kansalliskirjailija A. H. Tammsaaren 145. syntymäpäivä, paljon on syytä siis juhlaan.
Meistä jokainen voi juhlistaa tätä päivää lukemalla virolaista kirjallisuutta ja vinkkaamalla kirjasuosituksia ystävillekin. SVYL-Verkkopuoti tarjoaa tänään tehdyistä kirjatilauksista 15 % alennuksen päivän kunniaksi!
Eläköön, virolainen kirjallisuus!
Suomen Viro-yhdistysten liitto ja SVYL-Verkkopuoti ovat Helsingin Matkamessuilla Messukeskuksessa to–su 19.–22.1.
Tule SVYL:n osastolle 7ky37 kuulemaan Viro-uutisia, tekemään kirjaostoksia ja tapaamaan tuttuja!
Matkamessujen virolaiset vieraat löydät kootusti täältä ja Viron lava-ohjelman täältä.
Matkamessut ovat avoinna:
Lisätietoa messuista löytyy täältä
Matkamessujen takia SVYL-Verkkopuodin tuotteet lähtevät seuraavan kerran matkaan ma 23.1. Pahoittelemme tilannetta ja kiitämme kärsivälllisyydestä!
Kun teet tilauksen viimeistään torstaina 15. joulukuuta, saat tuotteet ennen joulua.
Viro-instituutti julkaisi tänä syksynä jo kuudennen Nippernaati-antologian. Teemana on luonto ja eläimet, ja antologiassa on tällä kertaa myös pari pientä uudistusta.
Anniina Ljokkoi
Suomalaisessa kirjallisuudessa puhutaan kaihoisasti Impivaaran metsistä, haetaan suojaa puiden siimeksestä ja kiivetään korkealle vaaralle katsomaan kokonaiskuvaa. Virolaisessa kirjallisuudessa vapauden avaruus siintää suomaisemassa. Pinnan alle painuneet pitkospuut suojelevat salaista reittiä suosaarelle tai parhaille marjapaikoille, ja onnen täyttymys on uiminen suolammessa.
Näihin luontokuviin ja tunnelmiin virolaisen kirjallisuuden suomentajat ovat paneutuneet uusimman Nippernaati-antologian äärellä. Kyseessä on jo kuudes Viro-instituutin julkaisema virolaisen nykykirjallisuuden suomenkielinen antologia.
Viidennessä Nippernaatissa esiteltiin myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta. Uusimmassa, kuudennessa kokoelmassa on vanhaan tapaan kymmenen virolaista kirjailijaa suomentajineen. Tekstilajeista mukana on niin runoa, lyhytproosaa kuin romaanikatkelmiakin.
Kuudennen Nippernaatin teemaksi valikoitui luonto, sillä virolaisten luontosuhde on ollut viime aikoina pinnalla suomalaisessakin mediassa. Suomalaisilla ja virolaisilla on luontosuhteissaan paljon yhteistä, mutta kirjallisuutta lukiessa nousee esiin myös kiinnostavia eroja.
Suomentajille yksi ero konkretisoitui sanojen mets ja raba käännöksissä. Suomalaiselle metsä on yleissana, joka pitää sisällään hyvinkin monimuotoista luontomaastoa ja toimintaa metsäretkistä aina luonnon antimien hyödyntämiseen. Virolaiset puolestaan käyttävät sanaa raba eli suo hyvin laajasti eri ilmauksissa luonnosta puhuessaan. Toisaalta virolaiset ovat myös hyvin tietoisia eri maastotyypeistä, ja niin eläin- kuin kasvilajien laaja tuntemus välittyy nuortenkin kirjailijoiden teksteistä.
Kuudenteen Nippernaatiin suomennetut tekstit ilmentävät kaikki tavalla tai toisella virolaisten luontosuhdetta. Kansallisromantiikan ja jokapäiväisen luonnossa selviämisen ajoilta on tultu tälle vuosituhannelle, jolla luontoa havainnoidaan usein sopivan matkan päästä kaupunkilaisen silmin.
Nykykirjailijoille luonto ja ympäristö eivät myöskään ole enää vain paikallisia, välittömän havainnon kohteita, vaan globaaleja ilmiöitä ja todella monimutkaisia järjestelmiä. Nykyihmisen jalanjälki ulottuu aina Bangladeshiin ja Kongoon saakka, kuten Maarja Pärtna kirjoittaa runossaan.
Yksi virolaisten luontosuhteen vaikuttavimpia kuvaajia on kirjailija Valdur Mikita, jonka teoksissa korostuu erityisesti metsien ja villin luonnon merkitys. Virolaisen maalaismaiseman on puolestaan ikuistanut romaaneihinsa vanha klassikko A. H. Tammsaare. Mikitan ja Tammsaaren tekstejä on suomennettu jo kokonaisina teoksina.
Nippernaatiin valittiin katkelma Andrus Kasemaan romaanista Leskede kadunud maailm (Leskien kadonnut maailma). Teoksessa muistellaan ja hyvästellään vanhaa kyläyhteisöä haikein mielin ja samalla humoristisesti. Katkelma sisältää muun muassa lukemattoman määrän menneiden vuosikymmenten esineistöä aina maanviljelysvälineistä mummojen alusvaatteisiin. Virolaisessa nykykirjallisuudessa maalaismaisemia kuvataankin enimmäkseen jo taakse jääneenä elämänä.
Vanhan ja uuden maailman rajalla toimivat myös Aliis Aalmannin runot, jotka ammentavat virolaisesta kansanperinteestä. Aalmann on nuori runoilija ja menestynyt loitsumaisilla runoillaan virolaisissa lavarunokilpailuissa. Nippernaatiin suomennettiin valikoima hänen runojaan kokoelmasta Verihaljas (Verenvihanta).
Toinen Nippernaatiin suomennettu, vasta vähän tuotantoa julkaissut nuori kirjailija on Berit Petolai. Häneltä on ilmestynyt runokokoelmakin, mutta Nippernaatiin häneltä valittiin novelli Noitakarhun paluu. Siinä luontoon yhdistyy mystisiä, maagisia elementtejä. Petolai asuu Peipsijärven lähettyvillä pienessä hajakylässä ja ammentaa teksteihinsä tunnelmia ympäröivistä metsistä.
Luonnosta puhuessa ei voi nykyisin sivuuttaa luontokatoa ja ilmastonmuutosta, jotka näkyvät jo lähiympäristössämme. Virossa ei toistaiseksi ole kovin montaa ekokriisistä kirjoittavaa kirjailijaa. Teema on kuitenkin viime vuosina alkanut pilkahdella nuorten kirjailijoiden teksteistä esimerkiksi Värske Rõhk -kirjallisuuslehdessä.
Määrätietoisimmin ilmastonmuutokseen on tarttunut runoilija Maarja Pärtna, jonka uudesta kokoelmasta Elav linn (Elävä kaupunki) on suomennettu Nippernaatiin valikoima runoja. Pärtnan mukaan kaunokirjallisuus voi antaa sanoja ilmaston lämpenemisen kaltaisille valtaville prosesseille, joita ei niiden abstraktin luonteen vuoksi ole helppo käsittää konkreettisesti. Pärtna pyrkii teksteissään yhdistämään globaalin ilmiön lähiympäristössä näkyviin muutoksiin, kuten leutoon talveen ja lisääntyneisiin rankkasateisiin.
Pärtnan lisäksi ympäristö- ja ilmastokriisiä käsittelevät teoksissaan Epp Annus ja Hasso Krull. Heidän teksteistään löytyy myös viittauksia siihen, millaisia kulutusvalintoja ilmastohuoli saa ihmiset tekemään omassa elämässään. Annusin romaanikatkelma Hei, Aleksander sijoittuu tulevaisuuteen, ja siinä yhteiskunta on joutunut sopeutumaan ympäristökriisin muuttamiin uusiin olosuhteisiin. Jan Kausin tieteisfiktiivisessä novellissa Narttu ollaan jo täystuhon jälkeisessä ajassa.
Nippernaati-antologia ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2015. Sanna Immasen luoman julkaisun tavoitteena on tarjota suomalaisille uutta, aiemmin suomentamatonta virolaista kaunokirjallisuutta. Antologian ansiosta suomalaisille onkin esitelty jo kymmeniä uusia kirjailijoita. Uusimpaan, kuudenteen Nippernaatiin on nyt valittu mukaan myös pari vanhempaa klassikkoa.
Elävä klassikko, Fred Jüssi, on suosittu luontokuvaaja ja virolaisen luontosuhteen tulkki. Hänen neuvostoaikana kirjoittamansa luontoa havainnoivat tekstit ovat yhä hämmästyttävän ajankohtaisia.
Toisen klassikon, Nikolai Baturinin, romaani Karu süda (Karhun sydän) vuodelta 1989 on ollut mieleenjäävä lukukokemus monelle viroa taitavalle suomalaisellekin. Teoksen suomentaminen oli useamman kääntäjän toive, ja siitä julkaistaan nyt katkelma tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi. Romaani on maaginen selviytymiskertomus ja kuvaa niitä lukemattomia taitoja, joita henkiinjääminen erämaassa vaatii. Lisäksi teoksen eläinkuvaus on ihan omaa luokkaansa.
Suhde luontoon jäisi ontoksi ilman eläimiä. Ihmisen silminä ja korvina ovat kirjallisuudessa usein kissat ja koirat, nuo uskolliset kumppanimme. Muutamien Nippernaatin tekstien kautta piirtyvät esiin myös eläinsuhteemme ongelmakohdat: ihminen kohtelee eläimiä julmasti ja tappaa. Fred Jüssi käsitteli tätä kipeää ristiriitaa jo 1970-luvulla kirjoittamassaan tekstissä Tällainen kuolema. Hasso Krullin, Maarja Pärtnan ja Epp Annusin teksteissä ristiriitaan etsitään ratkaisua muun muassa kasvissyönnistä.
Klassikoiden julkaisun lisäksi Nippernaatissa on tällä kertaa toinenkin pieni uudistus: siinä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa varta vasten kyseistä antologiaa varten kirjoitettu essee. Semiootikko ja ekokriitikko Kadri Tüür tarkastelee esseessään virolaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja taustoittaa aihetta luontokirjallisuuden historialla.
Virolaisen kirjallisuuden antologia
Päätoimittaja Anniina Ljokkoi
Viro-instituutti 2022
Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 3-2022.
Viro tulee taas Helsingin kirjamessuille 27.–30.10.! Viro, myös SVYL-Verkkopuoti, löytyy osastolta 6a70 (Viron Kustannusyhdistys). Osaston lisäksi messuilla on monipuolinen ohjelma Viro-kirjallisuutta!
Katso messujen Viro-ohjelma täältä
Täältä näet Helsingin kirjamessujen koko ohjelman
Helsingin kirjamessuista johtuen SVYL-Verkkopuodin tilaukset käsitellään seuraavan kerran 31.10. Pahoittelemme viivettä!
Viro tulee taas Turun kirjamessuille 30.9.–2.10.! Viron maaosasto löytyy tutulta paikalta A44 messujen A-hallista. Osaston lisäksi messuilla on monipuolinen ohjelma Viro-kirjallisuutta!
Katso messujen Viro-ohjelma täältä
Täältä näet Turun kirjamessujen koko ohjelman
Turun kirjamessuista johtuen SVYL-Verkkopuodin tilaukset käsitellään seuraavan kerran 4.10. Pahoittelemme viivettä!
Suomalais-virolainen Reijo Roos kirjoittaa runoja, on yhdistysaktiivi ja haaveilee Suomi-keskuksesta Tallinnaan.
Kirsi Bongwirnso
Tänä keväänä syttyi uusi tähti runotaivaalle, kun suomalais-virolaiselta Reijo Roosilta ilmestyi vironkielinen esikoisrunokokoelma Kured kotkad kajakad (Näo Kirik). viro.nyt haastatteli Roosia runoista ja niiden kirjoittamisesta sekä hänen aktiivisesta otteestaan virolaisella kirjallisuuskentällä.
Kuinka kauan olet kirjoittanut runoja ja mistä kaikki alkoi?
”Olen kirjoittanut runoja vuoden 2019 lopulta lähtien eli vasta pari vuotta. Vuoden 2020 keväällä, kun korona ja etäopetus alkoi, aloin kirjoittaa tosi paljon, parikin runoa päivässä, kun aikaa oli yhtäkkiä niin paljon. Siinä mielessä ensimmäinen koronavuosi oli minulle yksi parhaimmista vuosista. Kirjoittaminen alkoi eron takia, sillä huomasin, että kirjoittaminen on minulle tosi hyvä ilmaisuväline.”
Mistä aiheesi kumpuavat?
”Kaikkein eniten olen kai kirjoittanut rakkaudesta, vaikka viime aikoina olenkin kirjoittanut enemmän hetkirunoutta ja kokeillut uusia tyylejä, esimerkiksi kännirunoilua. Pitää kuvitella, että on humalassa, ja miten sitten kirjottaisi. Kokeiluista olen saanut tosi hyviäkin tekstejä. Niiden lisäksi olen kirjoittanut myös aika paljon vironvenäläisistä ja heidän kulttuuristaan, koska olin pari viikkoa vaihto-oppilaana Narvassa venäjänkielisessä koulussa.”
Mistä tuore kokoelma Kured kotkad kajakad kertoo? Ja kuinka se syntyi?
”Kured kotkad kajakad kertoo juuri niistä uljaista ja hiipuvista rakkauksista, joista olen viime vuosina paljon kirjoittanut. Kirjassa on myös yksi Viro- ja yksi Suomi-teemainen luku, jossa kerron kaksikielisyydestäni ja -maalaisuudestani. Minulla oli kirjan idea jo pitkään, jo silloin, kun olin vasta kirjoittamassa ensimmäisiä runojani. Kunnon kokoelman koostaminen vie kuitenkin aikaa ja alussa kirjoittamistaito edistyi niin huimaa vauhtia, että kaikki kirjoitettu muuttui huonoksi nopeasti.”
Onko Virossa tavallista, että nuori alkaa kirjoittaa runoja?
”Se on aika tavallista. Syy siihen voi olla mikä vaan, mutta epäilen, että asia voi olla siinä, että nuorilla ajatukset eivät ole vielä kehittyneet niin syvällisiksi, että pystyisi kirjoittamaan sivukaupalla. Itsekin olen alkanut kirjoittaa aina pidempiä ja pidempiä tekstejä.
Tästä ilmiöstä minulla on jopa tuore kokemus: me nimittäin koostamme Viron kirjailijaliiton nuortenosaston kanssa omaa almanakkaa, jonka nimi on Grafomaania, ja siihen tulee 30 nuoren kirjailijan tuotantoa. Keräsimme tekstejä somen avulla ja yllätyimme siitä, että suurin osa saaduista teksteistä on runoja, vaikka rajoitteita genrelle ei ollut.”
Luetko itse paljon runoja? Kuka tai ketkä ovat esikuviasi runoudessa?
”Enpä oikeastaan mitenkään hirveän paljon lue runoutta. Olen kuullut, että muusikoilla on jaksoja, jolloin he eivät kuuntele yhtään musiikkia. Ja samalla tavoin myös toisilla taiteilijoilla. Minullakin taitaa olla se jakso nyt. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet ja minuun vaikuttaneet esimerkiksi Jaan Kaplinski, Lawrence Ferlinghetti, William Carlos William, Jürgen Rooste (joka on myös kirjani toimittaja!), Tõnis Vilu ja Sveta Grigorjeva.”
Olet ollut perustamassa Viron kirjailijaliiton nuortenosastoa, kerro siitä vähän! Mitä teette? Pitääkö olla kirjailija, että voi olla jäsen?
”Viime vuosina olen tajunnut, ettei nuorilla kirjallisuuden harrastajilla ole Virossa (tai ainakaan Tallinnassa) konkreettista paikkaa, jossa kokoontua ja tutustua. Niinpä perustin kirjailijaliiton puheenjohtajan Tiit Aleksejevin avulla kirjailijaliitolle nuoriso-osaston. Meidän tavoitteenamme on tarjota 15-30-vuotiaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta ja lukemisesta, paikka, jossa olla yhdessä, tutustua toisiinsa ja kirjoittaa.
Kun kirjailijaliitto järjestää Kirjailijen talossa ”kirjallisia keskiviikkoja”, niin me pidämme ”nuorten torstaita”. Niitä olemme puolessa vuodessa järjestäneet yli 30. Olimme myös ehdokkaana Tallinnan vuoden 2021 parhaaksi nuoriso-organisaatioksi!
Nuortenosastoon ja nuorten torstaihin voivat tulla ketkä tahansa nuoret, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta. Mitään muita odotuksia meillä ei ole, sillä nuorilla harrastajilla ei usein vielä ole omaa tuotantoa.”
Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen ja opiskelujen suhteen?
”Aion tänä vuonna lukion lopettamisen jälkeen pitää välivuoden ja mennä ehkä Helsinkiin asumaan. Tai seikkailemaan maailmalle. Tai johtamaan nuortenosastoa vielä vuodeksi. Kaikki on tällä hetkellä vielä auki. Välivuoden jälkeen haluaisin mennä ulkomaille opiskelemaan antropologiaa tai jotain muuta kiinnostavaa.
Sydäntäni lähellä on myös yksi projekti, jonka toteuttamisesta olen paljon haaveillut: haluaisin perustaa Tallinnan keskustaan tai sataman läheisyyteen Suomi-keskuksen (Soome Maja). Jotain sellaista Helsingin Viro-keskuksen ja Oodi-kirjaston tapaista.”
Virossa asuva kirjailija-kääntäjä Anniina Ljokkoi kirjoittaa Itämeren alueen rikkaasta kasvisruokaperinteestä. Suomessa SKS:n viime vuonna julkaisema tietokirja Perinnevegeä ilmestyy tänä vuonna myös Virossa.
Anniina Ljokkoi
“Tuleeko mämmin tilalle jotain muuta?” kysyi tuttuni, kun juttelimme Perinnevegeä-kirjan vironkielisestä versiosta. Mämmi tunnetaan suomalaisena pääsiäisherkkuna, josta muiden ei uskota juuri innostuvan.
Mämmi on kuitenkin vanha viljaruoka koko Itämeren alueella. Sitä on imelletty siitä lähtien, kun täällä opittiin rakentamaan umpinaisia uuneja, joissa ruisjauhoja ja maltaita voitiin hauduttaa pitkään matalahkolla lämmöllä. Se on ollut oikea makea herkku ennen kuin talonpoikaiskodeissa päästiin sokerin makuun. Myös Pohjois- ja Itä-Virosta on tietoja mämmin valmistuksesta, ja Kuusalussa on kerrottu mähk-nimisen ruismaltaista imelletyn puuron olleen samaa kuin ruotsalaisten memm.
Mämmi onkin siis meidän yhteistä vanhaa ruokaperintöämme ja kuuluu myös virolaisten viljaruokien historiaan. Nykyvirolaisille tutumpi on kuitenkin mämmiä hieman muistuttava leivasupp eli leipäkeitto, joka keitetään jauhojen ja maltaiden sijaan leivänpaloista.
Perinnevegeä-teoksen idea syntyi muutama vuosi sitten, kun satuin juttelemaan karjalanpiirakoiden leipomisesta folkloristi Liisa Kasken kanssa. Tuli ilmi, että meillä molemmilla oli karjalaisia sukujuuria ja olimme kiinnostuneita itämerensuomalaisesta perinteestä. Lisäksi olimme molemmat olleet jo suurimman osan elämästämme kasvissyöjiä ja jääneet monessa perinnepöydässä nuolemaan näppejämme.
Päätimme koota teoksen, joka nostaisi esiin vanhoja paikallisia kasvisruokia. Koska Liisa Kaski asui Helsingissä ja minä tuolloin Tallinnassa, aloimme kartoittaa ruokaperinnettä Suomenlahden molemmilta rannoilta käsin. Oletimme löytävämme muutaman vanhan kasvisruoan ja ajattelimme, että voisimme luoda itse lisää reseptejä paikallisista kasvisruoka-aineksista.
Yllätyimme sitten itsekin, kun vanhoja kasviruokia alkoi löytyä runsaasti. Täällä pohjoisessakin on ennen huhkittu härkäpavun voimin ja selvitty talven yli vilja- ja juuresvaraston turvin. Monien vanhojen kasvisruokien jäljille pääsimme etelävirolaisten ruokien avulla. Perinneruokien runsas liha- ja maitopitoisuus osoittautui myytiksi, jota täällä on rakennettu viimeiset sata vuotta.
Todellisuudessa liha ja kerma olivat entisaikaan luksustuotteita, joita tavallinen rahvas saattoi suoda itselleen vain tiettyinä aikoina vuodesta. Esimerkiksi maalaisidyllin symboleiksi korotetut maitolaiturit kuuluvatkin vanhemman ajan sijaan jo teollistumisen aikakauteen, jolloin lehmäkarjaa tietoisesti lisättiin ja maidonjalostukseen luotiin meijeriverkosto.
Kovin perinteisenä pidetty peruna on puolestaan uusi tulokas, joka yleistyessään 150 vuotta sitten syrjäytti pohjoisen ihmisen ruokapöydästä monia vanhoja ja arvokkaita perinnekasveja.
Kun suomalaiset ja virolaiset muuttavat ulkomaille, kotimaasta aletaan yleensä kaivata ruisleipää. Hapatettuun taikinajuureen leivottu ruisleipä onkin vanha ruoka, jota täällä Itämeren rannoilla on valmistettu ja syöty niin arjessa kuin juhlassa melko samanlaisena useita vuosisatoja.
Virolaiset kutsuvat ruisleipää mustaksi leiväksi. Leivän arvonimeä ei sen sijaan ansaitse vaalea leipä, jolle on varattu sana sai. Vaikka ruisleipä on tärkeä niin suomalaisille kuin virolaisille, käsitys juuri oikeanlaisesta leivästä on herkkä kysymys. Länsi- ja itäsuomalaiset syövät keskenään erilaista ruisleipää, samoin eroavat suomalaisten ja virolaisten makumieltymykset toisistaan.
Ruisleipää vanhempi ja ruokakulttuureissamme vieläkin tärkeämpi vilja on ohra. Uunissa haudutettu ohraryynipuuro on yksi vanhimpia viljaruokiamme. Ennen myllyjen yleistymistä viljanjyvät kuorittiin ja jauhettiin joka taloon kuuluvilla käsikivillä. Suurimoiden valmistus vaati erityistä kärsivällisyyttä, sillä jyvästä oli käsikivien välissä saatava murretuksi sen uloin, syötäväksi kelpaamaton kuori niin, että jyvä jäi muuten ehjäksi.
Kokonaisista suurimoista haudutettu puuro onkin vanhaa ylellisyyttä. Ylivoimaisesti parasta uuniohrapuuroa olen saanut hauduttamalla sitä hamppumaitoon etelävirolaisen perinneohjeen mukaan. Virolaiset käyttävät ohrasuurimoita ruoissaan nykyisin suomalaisia monipuolisemmin. Ne kuuluvat myös keittoihin aina hernekeittoa myöten.
Yksi yllättävä kasvi vanhojen kasken kasvattien joukossa on tattari, jota viljeltiin täällä pohjoisessakin aiemmin paljon nykyistä enemmän. Virolaiset rekilaulut paljastavat tattarin olleen aikoinaan arvostettu herkku: nuorta neitoa houkutellaan lauluissa miehelään lupaamalla tälle tattaripuuroa läpi talven. Nykyisin tattari tuo monille virolaisille mieleen neuvostoajat eikä tattarin syönti läpi talven houkuttele. Yhtä kaikki se kuuluu niin kotien kuin joukkoruokaloidenkin listalle arkisena vatsantäytteenä.
Yksi tärkeä kaskimaiden juureksemme oli nauris. Nauriita säilöttiin talveksi nauriskuoppiin, joista niitä joskus katosi varkaiden suihin. Sekä Virossa että Suomessa tunnetaan lukuisia versioita laululeikistä, jossa jaetaan roolit nauriiden, naurisvahtien ja varkaiden kesken.
Nauriita ei nykyisin saa joka kaupasta. Jos niitä onnistuu löytämään torilta tai turulta, kannattaa nauttia tuota ammoisten aikojen herkkua vanhan naurishaudan reseptin mukaan hauduttamalla nauriit pehmeiksi vaikka folioon käärittynä takan tai saunanuunin kuumassa tuhkassa.
Suomalaisesta ja virolaisesta ruokaperinteestä ei voi puhua mainitsematta härkäpapua – vaatimattoman näköistä mutta ravintoarvoiltaan verratonta ruokaa. Suomessa härkäpapu on nyt taas kansan huulilla, sillä se on esimerkiksi Nyhtökauran ja Härkiksen ainesosa.
Virossa härkäpapua ei ole välillä unohdettukaan. Härkäpavun eli peltopavun muhkeat palot kasvavat edelleen maalaispihoilla eli maal, kuten virolaiset sanovat. Suolalla maustettuja papuja saa myös kaupasta esimerkiksi olutpapujen nimellä.
Ennen perunan ja maitotuotteiden yleistymistä härkäpapu oli kansan tärkein proteiinin lähde viljan ohella. Härkäpapua uudempia palkokasveja olivat herne ja linssi. Hernerokkaa syödään edelleen, mutta harva tietää, että linssikin kuului talonpoikien ruokapöytään ja siitä keitettiin Virossa myös laskiaissoppaa.
Härkäpavun, hampunsiementen ja monien muiden ruokakasvien merkityksen talonpoikaiskeittiössä on tallentanut kansien väliin virolainen etnografi Aliise Moora. Hänen tiiliskiven paksuinen teoksensa Eesti talurahva vanem toit (Valgus 1980) oli yksi Perinnevegeä-teoksen tärkeimpiä lähteitä. Vuosina 1900–1996 elänyt Aliise Moora teki mittavan työn tallentaessaan kansan ruokakulttuuria.
Tallinnalaisen tehdastyöläisen lapsena Aliise Moora osasi arvostaa tavallisen rahvaan tapoja. Naisena hän kiinnitti erityistä huomiota naisten työvaiheisiin ravinnonhankinnassa, säilömisessä ja valmistamisessa. Ne ovatkin monissa ruokahistoriikeissa jääneet miesten urotöiden, kuten kalastuksen ja metsästyksen, varjoon.
Virossa Perinnevegeä-teoksen julkaisee keittokirjojen suurkustantaja Varrak. Kustantajan toivomuksesta muokkasin käsikirjoitusta hieman virolaisia lukijoita silmällä pitäen, ja myös pari ruokalajia päätettiin vaihtaa virolaisille tutumpiin. Niinpä vironkieliseen versioon tulevat muun muassa vanhemmista ruoista härkäpapupihvit sekä uudemmista leivonnaisista kanelipullat ja kaurapikkuleivät.
Perinnevegeä-teoksen vironkielisen käännöksen tekee Piret Kooli. Sekä suomen- että vironkielisen painoksen kuvat on ottanut virolainen valokuvaaja Tuuli Mathisen. Tallinnan naapurikunnassa Peetrissä asuva ja Pärnussa kesät viettävät Mathisen on kuvannut teokseen ruokien lisäksi myös joitakin villikasveja. Virolaiset ovat villikasvien tuntijoina mestareita, eikä kuvaajalle tuottanut vaikeuksia löytää kameran eteen esimerkiksi Viron rannikolla viihtyvää vanhaa ruokakasvia, merikaalia.
Anniina Ljokkoin ja Liisa Kasken Perinnevegeä-kirjaa voi tilata täältä.
Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 2-2022.
Valgassa asuva, kaiken nähnyt juristi J. K. Tamminen tuntee olevansa vironsuomalainen.
Ville Hytönen
“Kun kysyn narvalaisilta tutuiltani, käyvätkö he usein Valgassa, he sanovat, etteivät he halua niin surkeaan paikkaan mennä käymään”, kirjailija ja lakimies J. K. Tamminen naurahtaa.
Olen tullut tapaamaan Tammista tämän toiseen kotikaupunkiin aivan Latvian rajalle.
Talo on piilossa pienellä mökkialueella kaukana keskustasta. Tamminen esittelee remonttitöitään innokkaasti. Tuohon tulee terassi, tuohon sauna. Keskellä pihaa seisoo kulmikkuutensa ansiosta legendaariseksi muodostunut Citroën H -pakettiauto eli Kamina.
Valga tunnetaan nimenomaan Latvian rajasta, mutta viime aikoina myös kaupunginhallinnon korruptio on noussut mediassa esiin.
”Surkeeta nähdä tää köyhyys, että ei ole mitään perspektiiviä”, Tamminen kuvaa. “Lähes kaikessa on annettu periksi. Jos ei EU-rahaa olis, tää olis ihan onnetonta.”
Tamminen kertoo vievänsä remonttijätteensäkin Tallinnaan, koska Valgan kaatopaikka ei ota korttimaksuja vastaan. Hän vihjaa, että käteisellä maksettu jätemaksu ei päätyisi välttämättä jätteenkäsittelyyn.
”Tämä on rajakaupunki, eiks nii?”, hän jatkaa vironsuomalaisella poljennolla. “Rajakaupungeissa on aina enemmän rikollisuutta.”
J. K. Tamminen tietää mistä puhuu. Hän on Virossa opiskellut kriminalisti ja lakimies, joka on nuorempana toiminut myös lain harmaalla vyöhykkeellä ja laitapuolellakin. Tamminen on ollut salakuljettaja ja velanperijä, hän on pitänyt bordellia ja myynyt pimeää viinaa. Aloitettuaan lakiopinnot 1990-luvun Tallinnassa hän kuitenkin jätti rikollismaailman taakseen – mutta vain tekijänä. Nyt hän kirjoittaa rikoksista ja toimii lakimiehenä.
Istumme Tammisen kotiin rakennetussa baarihuoneessa ja juomme kahvia. Kissa pyrkii sisään.
”Tämä metsä tunnetaan kodittomien kissojen metsänä”, Tamminen sanoo nostaessaan kissan syliinsä. “Valgalaiset hylkäävät kissansa tänne ja siksi niitä on metsä täynnä”, kirjailija kertoo ja silittää metsästä pelastamiaan kissoja, jalkapuolta Donaldia ja silmäpuolta Kriimua.
Entinen rikollinen on kasvissyöjä ja eläintenystävä, jonka kanssa on vaivatonta keskustella tofun saatavuudesta. Hän on persoona, joka kaihtaa yksinkertaistuksia.
Kirjailija-lakimiehen elämä on ollut varsin värikäs. Rikollisen uransa lisäksi hän on ollut 1980-luvulla menestyvä audiovälinekauppias, opiskellut itsensä niin teologian maisteriksi, rikostutkijaksi, tiedottajaksi kuin oikeustieteen maisteriksi. Kirjoittamisen opintoja on monesta opistosta ja yliopistosta. Bisnestä on tehty niin Venäjällä, Minskissä kuin Bakussakin.
Tapasin J. K. Tammisen aiemman kerran miltei 20 vuotta sitten opettaessani Turun Kakskerran Paasikiviopistolla kustannustoimittamista. Tamminen paitsi opiskeli kustannusalaa, hän kirjoitti myös Alibiin rikosjuttuja ja käsikirjoitti TV4:n Rikosraporttia yhdessä Mats Dumellin kanssa. Muistan aktiivisen keski-ikäisen miehen, joka innostui herkästi uusista asioista. Sellainen hän on ollut omien sanojensa mukaan aina.
Pakilaan kommunistiäidin ja sosialidemokraatti-isän perheeseen syntynyt poika ei alkujaan pärjännyt koulussa lainkaan. Muistelmiensa mukaan hänellä oli Maunulan yhteiskoulun kautta aikojen huonoin todistus. Luokalle jäämisen hän vältti isänsä kuolemasta johtuvan säälin takia.
Pilvi paloi ja viinaa kului, mutta nuori Juhani löysi itsestään yllättäen menestyjän.
”Olen aina osannut puhua ja myydä”, Tamminen sanoo ja tarjoaa lisää kahvia.
Voin todeta hänen väitteensä paikkansa pitävyyden. Tarjouksen tekemisessä Tamminen on suvereeni.
Nuorukaisena hän vuokrasi Malmin vanhalta ostarilta itselleen 25 neliön liiketilan ja alkoi myydä kaiuttimia ja soittimia. Tammisesta tuli nopeasti Suomen suurimpia audiolaitteiden myyjiä, vaikka kilpailijat olivat Veikon Koneen ja Mustan pörssin kaltaisia jättiläisiä. Rahaa tuli paljon ja Tamminen laajensi mediamaailmaan ostamalla osuuksia audiolaitteita ja autoja arvioivista ilmaisjakelulehdistä. Lopulta vauhti oli liiankin luja.
”Ostin nopeita autoja suoraan autokaupan ikkunasta, useamman lättähattujunan pihalleni, tilasin panssarivaunuja entisestä Neuvostoliitosta, mutta niitä ei koskaan saatu Suomeen saakka”, Tamminen muistelee hulluja vuosiaan.
Tamminen lihoi alle 80-kiloisesta miltei kaksinkertaiseksi. Tuli avioero. Yritykset alkoivat kärsiä laman aikana kadonneiden asiakkaiden myötä.
“Mä en ala syyttämään lamaa omista epäonnistumisistani”, monta elämää nähnyt kirjailija sanoo. ”Omaa syytäni se pääasiassa oli.”
Lopulta hän päätyi rahattomana, kodittomana ja perheettömänä kaverinsa varastohalliin yrittämään itsemurhaa.
Sellainen oli Juhani Tammisen ensimmäinen elämä, mutta hän selvisi siitä hengissä. Tamminen kuntoutui, opiskeli teologiksi ja lähti rikolliselle uralle, seikkaili ympäri entistä Neuvostoliittoa salakuljetuksen ja turvapalveluiden merkeissä ja muutti lopulta asumaan Viroon. Kuittikauppaa, yritysten saattohoitoa, salakuljetusta.
Kysyn Tammiselta, mitä hän ajattelee 90-luvulla Viroon muuttaneista suomalaisista. Käytän tarkoituksella sanaa venkula, sillä ensimmäinen vironsuomalaisten sukupolvi on tunnettu epämääräisistä liiketoimistaan.
”Meistä 90-luvulla muuttaneista moni lähti myös nopeasti”, Tamminen mainitsee. “Puheita oli enemmän kuin tekoja.”
Tammisen mielestä hänen suomalaissukupolvensa Virossa toteutti varsinaista kulttuuri-imperialismia. Käytettiin sumeilematta hyväkseen vielä kehittymätöntä pientä maata ja sitä, ettei Suomen verottaja, poliisi tai mikään muukaan viranomainen löytänyt ihmistä Virosta.
Haastattelun aikana useampi Tammisen nykyinen asiakas soittaa hänelle. Yksi soittajista on suomalaista rikosjournalismia seuraavalle varsin tuttu nimi. Lakimies Tamminen tuntuukin olevan varsin hyvin kontaktoitunut. Hän tuntee rikolliset ja poliisit, tunteepa vielä rikolliset poliisitkin.
Tammisen kolmas elämä alkoi 90-luvun puolessa välissä, kun hän lähti opiskelemaan rikostutkintaa Tallinnaan.
”Tekivät kaikenlaista kiusaa”, Tamminen kertoo viitaten opiskeluihinsa. “Luokka oli täynnä poliiseja ja mulla oli ylimenokaudella vielä bordelleja ja semmoista – – Ja tehtiinhän me Suomen suurin viinaryöstökin.”
Tamminen kuitenkin ymmärsi jättää rikokset. Hän kirjoitti Eesti Ekspressiin ja televisiolle ja valmistui kriminalistiksi.
”Poliisiksi en kuitenkaan ruvennut”, hän ilmoittaa vakavana.
Pian hän valmistui myös lakimieheksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamisesta.
Opiskeluvuosien jälkeen alkoi elämä, jota Tamminen elää parhaillaan.
”Mun tähtäin on olla ammattikirjailija”, hän tunnustaa, ja varsin lähellä hän sitä onkin.
Autofiktiivisillä rikoskirjoilla aloittanut Tamminen on tehnyt myös dekkaritrilogian sekä käsitellyt 1990-luvun lamaa. Uusin teos on Itämeren suurinta laivaturmaa käsittelevä Estonian salaisuudet (Minerva 2021), joka julkaistaan myös viroksi.
Estonian salaisuudet on varsin pieteetillä tehty, ja kaikki matkustajalautan vuonna 1994 tapahtuneeseen turmaan liittyvä on käyty läpi. Tasapuolisuuden nimissä Tamminen käy kirjassa läpi kaikki mahdolliset teoriat, kuten ruotsalaisen sukellusveneen mahdollisen kolaroinnin laivan kanssa.
Mikä sitten on Tammisen oma käsitys suuronnettomuudesta?
“Se on vahva kuvaus nuoresta yhteiskunnasta, kahdesta aggressiivisemmasta yhteiskunnasta – – siitä, kun ihmiset yrittävät saada viisikymmentä menetettyä vuotta takaisin, eiks niin – – kun matkustajalaivasta tulee kauppapaikka, käyntikortti”, hän vastaa monipolvisesti. “Sellaisessa tilanteessa sattuu ja tapahtuu.”
Tamminen implikoi, että syyllinen oli neuvostoliittolaisen käskytysjohtamisen oppinut kapteeni. Hän ajoi täydellä nopeudella päin aallokkoa, eikä miehistöllä ollut mahdollisuutta esittää muita vaihtoehtoja.
Estonian tapaus kuvastaa uuden valtion pakonomaista, lähes faustista eteenpäin menoa, vaikka kaikki on ikään kuin alussa, varmistamatonta ja turvallisuuttakaan ei vielä pystytty takaamaan. Se kuulostaa Tammisen nuoruuden omalta amok-juoksulta. Mitä hän pitää itse identiteettinään?
“Mun identiteettihän on 110-prosenttisesti vironsuomalainen”, Tamminen sanoo. “Ikinä en muuta Suomeen takaisin. Ei mulla ole Suomea vastaan mitään tietenkään, mutta kiitän taivaan Isää, että muutin sieltä pois.”
Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 1-2022.
Kirjan Estonian salaisuudet voi ostaa täältä.
