SVYL-Verkkopuodin tilaukset ehtivät jouluksi perille, kun tilauksen tekee viimeistään 19.12.
Verkkopuoti on joulunpyhät lomalla, ja muutenkin toimituksissa on vuodenvaihteessa pieniä viiveitä – kiitos kärsivällisyydestä!
Rauhaisaa ja lukurikasta joulunaikaa kaikille!
Suomalais-virolaiselta kirjallisuuskentältä löytyy hauska vastinpari, nykyisten kotimaidensa kielillä töitä tekevät Mika Keränen ja Antto Terras. viro.nyt selvitti, mitä viisikymppisille kirjailijoille kuuluu.
Kirsi Bongwirnso
Syksyinen Helsinki on tuulinen ja sateinen, mutta sisällä studiossa on lämmintä ja kotoisaa – ja miksipä ei olisikaan, onhan paikalla kaksi kirjailijaa ja edessä keskustelu aina mieltä lämmittävästä aiheesta eli kirjallisuudesta. Haastatteluun ovat saapuneet kirjailijat Mika Keränen Tartosta ja Antto Terras Helsingistä.
Tituleeraan heti alkuun Mikaa suomalaiseksi virolaiseksi kirjailijaksi ja Anttoa virolaiseksi suomalaiseksi kirjailijaksi, minkä Antto omalta kohdaltaan ehättää korjaamaan:
”Minähän en ole kokonaan virolainen, vaan minussa on vain puolet virolaisuutta, ja puolet onkin sitten inkerinsuomalaisuutta. Mutta tavallaan olen kyllä virolaisena Suomessa tullut kirjailijaksi.”
Antto Terras muutti Suomeen 17-vuotiaana, jolloin hänen suhteensa Viroon ja viron kieleen katkesi. Siksi hänen mukaansa hänen viron kielensä ei kehittynyt sille tasolle, että sillä voisi kirjan kirjoittaa. Viron kieli on myös muuttunut siitä, kun hän Virossa asui, todella paljon, aivan jo pelkän yhteiskuntajärjestelmän vaihtumisen myötä.
Mika Keränen puolestaan kertoo omista kielivalinnoistaan kirjailijanurallaan näin:
”Olin 19-vuotias, kun muutin Tarttoon. Löysin yliopistolta taiteilijaporukan, jossa keskityin aluksi piirtämään sarjakuvia, joiden tekstit päädyin kirjoittamaan viroksi. Jostain syystä kuvat jäivät pikkuhiljaa pois, ja jäljelle jäänyt teksti muuttui runoudeksi.”
Mika esiintyi runojaan lausumalla osana Noorte Autorite Koondis -ryhmää, ja koskapa esiintymiset olivat eri puolilla Etelä-Viroa, jossa suomea ei osattu, oli viro kielivalintana selvä.
”Runous myös antaa anteeksi, jos kieli ei olekaan täydellistä. Jos siinä hiukan sekoilee ja kieli on sumuista, voi sen ajatella olevan runon tarkoitus. Näin silloin ajattelin.
Kerran, kun päätin esiintymiseni, oli yleisö aivan hiljaa, jolloin Aapo Ilves sanoi mikrofoniin: Mika on Soomest”, Mika nauraa.
Runojen jälkeen oli kuitenkin useita vuosia väliä, ennen kuin Mika Keränen aloitti niin sanotun päätyönsä, huippusuositun lasten dekkarisarjan Soppalinnan salaseuran. Hän työskenteli välillä Suomessa, Viron Suomen-instituutissa. Kirjallisuus ei kuitenkaan jäänyt kokonaan, vaan Mika suomensi jonkin verran virolaista runoutta.
Soppalinnan salaseuran seikkailuista Mika kertoi alkuun iltasatuja tyttärelleen. Sadut olivat suomeksi, mutta kun Mika alkoi laittaa niitä paperille, oli viro selkeä valinta, olivathan päähenkilöt hänen tyttärensä kavereineen – sekä Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa.
Antto Terraksen kirjallinen ura alkoi hiukan eri tavalla, sillä hänellä ei ollut esimerkiksi kokeiluja eri kirjallisuuden aloilta, vaan hän kirjoitti heti valmiin, menestyneen teoksen.
”Tavallaan jotain taustaa oli, sillä opiskelin dramaturgiaa Tampereen yliopistossa. Sen jälkeen kuitenkin työskentelin 18 vuotta myymäläetsivänä, ja ellei työpaikkani Stockmannin tavaratalo olisi näyttänyt merkkejä tulevasta konkurssista, en olisi tuskin koskaan kirjaa kirjoittanut.
Olin 42-vuotias, kun Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat ilmestyi, enkä ollut sitä ennen julkaissut mitään. Jos kirja ei olisi menestynyt ja minua sen myötä pyydetty alalle, olisi se varmasti ollut minulle ok, ja olisin jatkanut työtäni myymäläetsivänä”, pohtii Antto.
Mika Keräsen ensimmäinen lastendekkari Varastatud oranž jalgratas ilmestyi vuonna 2008, jolloin Mikakin oli omien sanojensa mukaan ”jo äijä”. Tuolloin julkaisijana oli Jutulind-kustantamo, mutta pian Mika alkoi julkaista kirjoja oman kustantamonsa alta. Mikä tässä oli taustalla?
”Virossa on tavallista, että jos kirja menestyy, perustaa kirjailija oman kustantamon. Menemättä tarkemmin kulttuuripolitiikkaan, on syynä tietysti raha. Kirjailija saa peruspalkkion, mutta ei osuuksia, vaikka kirja myisi kuinka monta painosta”, Mika toteaa ja jatkaa:
”Jos minulla olisi ollut hyvä sopimus ensimmäisestä kirjastani, en olisi omaa kustantamoa perustanut. Olen silti kiitollinen Varastatud oranž jalgratasin kustantajalle siitä, että hän uskoi minuun. Olin kuitenkin jo vuosia yrittänyt myydä kirjaani virolaisille kustantamoille.”
Varastatud oranž jalgratas -kirjasta on tullut kestosuosikki, josta kustantamo ottaa edelleen joka toinen vuosi uuden painoksen.
Kustantamo innostui Mikan kohdalla vetävästä tarinasta, mutta viron kielen kanssa tehtiin Mikan kirjailijanuran alkuaikoina paljon töitä. Mika kehuukin kustannustoimittaja Jaak Urmetia sekä myöhempiä kustannustoimittajiaan ja oikolukijoitaan, jotka ovat hänen kieltään hioneet.
Sittemmin Mika on alkanut kirjoittaa myös suomeksi, tähän mennessä on ilmestynyt kolme osaa jalkapalloilevasta Armando-pojasta kertovasta kirjasarjasta sekä runoja Mikan kotimurteella savo-karjalalla. Niitä hän myös esittää erilaisissa lavarunotapahtumissa.
Mikalla on myös työn alla kaksikielinen aapinen, jossa aakkosten kaikki sanat ovat sellaisia, jotka ovat samoja suomeksi ja viroksi. Neuvottelut sen julkaisemisesta ovat kuitenkin vielä kesken.
Antto Terras on hänkin sukeltanut kirjailijantyössään rikosten maailmaan, tosin hyvin erilaiseen kuin Mika Keräsen Soppalinnan salaseura, sillä Anton viimeisimmät teokset ovat olleet lajityypiltään true crimea.
”En ollut sitä mitenkään suunnitellut, mutta joku joskus sanoi, että sinähän olet sieltä Virosta, siellähän on paljon rikollisuutta, kirjoita siitä. Rupesin katsomaan ja totesin, että onhan sitä, etenkin 1990-luvulla. Niistä tarinoista syntyi nopeasti kolme osaa Tallinnan tappajat -kirjaa, popularisoitua tietoteosta”, Antto kertoo.
Antto ja Mika pohtivat, ettei se, että Virossa olisi paljon rikollisuutta, vastaa kyllä todellisuutta. Ehkä Viron vaarallisuus on lähinnä suomalaisten keksintöä ja Suomen median ylläpitämä kuva, joka ei vastaa Virossa nähtyä.
”Muutin aika nuorena miehenä Viroon, ja kun tulin käymään Suomessa, yllätyin aina, että tuollaisessako Bangkokissa elelen!” Mika naurahtaa, ja Antto jatkaa:
”Niin, kukaan muuhan ei Viron mafiasta tiedä kuin suomalaiset – sanopa sisilialaiselle, että on muuten olemassa Viron mafia, niin kyllä hämmästellään!”
Antto myös pohtii, miksi joku Virossa haluaa lukea hänen kirjojaan, suomalaisen Viron rikollisuudesta kirjoittamaa true crimea, teoksia kun kuitenkin on viroksi käännetty. 1990-lukua ei kuitenkaan aina niin haluta muistella. Anton tuore, juuri ilmestynyt kirja Viron mafia ei kuitenkaan pureudu niinkään yksittäisiin tapauksiin, vaan taustoittaa yhteiskunnallista tilannetta ja erilaisen järjestäytyneen rikollisuuden mahdollistaneita rakenteita.
Antto toteaa, ettei suomalaisten kannata pitää itseään yhtään parempina, kaikki me toimimme vallitsevien tilanteiden mukaan. Myös suomalaiset joutuivat sopeutumaan 1990-luvun Viron markkinoilla, mikä tarkoitti, etteivät kaikki teot päivänvaloa kestäneet.
Sekä Mika Keränen että Antto Terras juhlii marraskuun lopulla pyöreitä vuosia, kun kumpikin kirjailija täyttää komeat 50 vuotta. Mika on tehnyt merkkipäivänsä kunniaksi vallan teoksen, aiemmin tänä vuonna ilmestyneen runokokoelman 50 rusinaa Tarton Mikalta. Mistäs siinä on kysymys?
”Hain korona-aikana apurahaa ja sellaisen sain, jolloin mietin, että koska täytän 50 vuotta, niin teen juhlakirjan ja suomennan 50 runoa virolaisilta kirjailijoilta. Onneksi suomalainen kustantajani Aivo Blum Lector Kustannuksesta on niin reilu tyyppi, että suostui kirjan kustantamaan”, Mika kertoo.
Runot Mika valitsi ensin tutuilta runoilijoilta ja laajensi sitten valikoimaa omasta kirjahyllystään, jossa onkin mittava kokoelma virolaista runoutta. Korona-aika mahdollisti sen, että aikaa käydä runoja läpi oli mukavasti.
Kuinka sitten Antto Terras viettää 50-vuotisjuhliaan?
”Minusta kirjailijalla ei oikeastaan ole ikää eikä työstä jäädä eläkkeelle 64-vuotiaana, siksi minusta tässä ei ole mitään juhlimista. Ainakin itse sitä haluaa uskoa, että on uransa alkutaipaleella tai kukkeimmillaan. Ikä siis ei ole varsinainen syy juhlia, vaan juhlitaan aina, kun siihen on syytä”, Antto toteaa, ja Mika jatkaa:
”50-vuotiaana kirjailija on vasta lähtökuopissa!”
Seuraavien teostensa kautta Antto Terras suuntaa ensi kertaa kaunokirjallisille poluille. Tekeillä on dekkarisarja Kill Tallinn, jonka rikokset sijoittuvat Viroon, mutta uhri on aina suomalainen. Kirjat ilmestyvät ensi vuonna kuukausittain ensin äänikirjoina ja sitten koottuina painoksina.
Antto kokee tietokirjailijana rikkoneensa rajoja humoristisella otteellaan, nyt tarkoitus on herättää hämmennystä dekkaristipiireissä. Antto myös ilmoittaa, ettei ole itse lukenut yhtä ainoaa dekkaria!
”Se voi olla ihan hyvä lähtökohta dekkarin kirjoittamiselle. Minä pohdin yhdessä lehtihaastattelussa, etten ole lukenut yhtään hyvää jalkapallokirjaa, liekö se syynä, että olen nyt kirjoittanut noin 15 kirjaa, joissa on jalkapallo pääosassa”, pohtii Mika.
Molemmat syntymäpäiväsankarit liittyvät ensi vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki Tarttoon, sillä Antto on Tarton kulttuurilähettiläs, ja Mika se todellinen Tarton Mika. Haastattelun loppuun saammekin pari vinkkiä Tarttoon ja Viroon yleensäkin.
Mika mainitsee heti Emajoen ja vinkkaa, että sen vesi on aina lämpimämpää kuin Vantaanjoessa. Antto puolestaan nostaa esille suomalaisten ja virolaisten suhteet ja sen, kuinka hyvällä mallilla ne ovat muun muassa lukuisien Tartossa opiskelevien ja opiskelleiden suomalaisten ansiosta – nykyisin Viro on muutakin kuin päiväristeily Tallinnaan.
Kuuntele koko Mika Keräsen ja Antto Terraksen haastattelu osoitteessa soundcloud.com/svyl-svyl.
Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 4-2023.
Helsinki–Tallinn express. ”Totuus” suomalaisista ja virolaisista (WSOY 2018)
Tallinnan tappajat – Viron veriset vuodet (Into Kustannus 2019)
Viro (Sensuroimaton) (Into Kustannus 2020)
Tallinnan tappajat 2&3 (Into Kustannus 2021)
Viron mafia (Into Kustannus 2023)
Soppalinnan salaseura eli salaseura Divari –sarja (suom. Kaisu Lahikainen):
Hopeinen aarrearkku (Avain 2010)
Oranssi polkupyörä (Avain 2011)
Salaperäinen kukkavoro (Lector Kustannus 2020)
Aavepyöräilijä (Lector Kustannus 2020)
Väinämöisen veitsi (Lector Kustannus 2021)
Koulupizza (Lector Kustannus 2022)
Jannu (Lector Kustannus 2023)
50 rusinaa Tarton Mikalta (Lector Kustannus 2023, suom. tekijä itse)
Suomen Viro-yhdistysten liitto on tehnyt uuden avauksen ja alkanut tuottaa kirjallisuuskeskusteluiden sarjaa liiton Soundcloud-kanavalle.
Jokaisessa liiton viro.nyt-lehdessä ilmestyy kirjallisuusartikkeli, joka on kuunneltavissa laajempana podcast-keskusteluna. Ääneen pääsevät eri syistä ajankohtaiset kirjailijat tai kirjallisuusalan toimijat. Muun muassa tuleva Euroopan kulttuuripääkaupunki Tartto on esillä aiheiden joukossa.
Ensimmäinen viro.nyt – audio -sarjan keskustelu on kirjailijoiden Mika Keräsen ja Antto Terraksen 50-vuotisjuhlahaastattelu, jossa kirjailijat pohtivat uraansa sekä suhdettaan Viroon ja Suomeen sekä viron ja suomen kieliin. Käy kuuntelemassa kirjailijoita itseään osoitteessa: soundcloud.com/svyl-svyl/vironyt-audio-mika-keranen-ja-antto-terras
Samalta SVYL:n Soundcloud-kanavalta voi kuunnella liiton Mitä kuului, Viro? -äänikirjasarjan, jonka teoksista voi lukea lisää täältä: www.svyl.fi/ajankohtaista/viro-aanikirjasarja/
Kirjailijat Kaja Kunnas ja Marjo Näkki kiertävät kertomassa Itämeren turvatarkastus -kirjastaan seuraavilla paikkakunnilla:
Itämeren turvatarkastus -kirja vie lukijan kierrokselle Itämeren ympäri ja pureutuu muun muassa hybridivaikuttamiseen, energiakriisiin, kyberiskuihin ja aseelliseen varustautumiseen. Matkan varrella kohdatut rantavaltioiden asukkaat hakkerista sotilaaseen ja poliitikosta tutkijaan auttavat ymmärtämään turvallisuuspolitiikan uutta aikakautta.
Kirjailijat Kaja Kunnas ja Marjo Näkki keskustelevat Itämeren alueen turvallisuustilanteesta: Miten kunkin maan historia ja naapurisuhteet selittävät tapaa, jolla se reagoi uuteen uhkaan? Millaiset jäljet johtavat Hansaliitosta Natoon?
Marjo Näkki (s. 1976) on toimittaja ja tietokirjailija, joka on työskennellyt Itämeren-, Baltian- ja Venäjän-kirjeenvaihtajana Ylellä ja STT:llä. Hän juontaa Yle Radio 1:n Ykkösaamua ja Pääministerin haastattelutuntia.
Kaja Kunnas (s. 1968) on Tallinnassa asuva toimittaja ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut Baltian maista kahden vuosikymmenen ajan muun muassa Helsingin Sanomiin, Suomen Kuvalehteen ja Ulkopolitiikka-lehteen.
Tilaisuuksissa myydään Itämeren turvatarkastus -kirjaa 25 euron hintaan. Maksu käteinen tai MobilePay.
Järj. Porin seudun Suomi–Viro-seura, Tampere–Tartto-seura, Meri-Lapin Suomi–Viro-seura, Rauman Suomi–Viro-seura ja Suomen Viro-yhdistysten liitto.
Kirjailijoiden kuva: Juha Metso
Tänä vuonna on ilmestynyt suomeksi paljon virolaista kirjallisuutta, jota on esitelty jo sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Ennen joulua on kuitenkin vielä yksi suurempi tapahtuma, jossa on mahdollisuus tutustua kirjoihin ja ostaa niitä myös pukinkonttiin.
Suomen Viro-yhdistysten liitto ja SVYL-Verkkopuoti ovat mukana 18.–19.11. Helsingin Kaapelitehtaalla Tuglas-seuran Martin Markkinoilla, jossa pääsee kuuntelemaan keskusteluita Mart Kivastikin, Mudlumin ja Juhani Salokanteleen kirjoista. Ensi kertaa tänä syksynä on esittelyssä myös Mati Untin kokoelma Ja elämme vieläkin, ellemme ole kuolleet, josta keskustelevat Juhani Salokannel, Tiit Hennoste ja kirjan kääntäjä Jouko Väisänen.
Syksyn Viro-kirjauutuuksiin voi tutustua ja niitä ostaa sekä markkinoilla että verkosta SVYL-Verkkopuodista:
Martin Markkinat myös striimataan osoitteessa: www.tuglas.fi/stream
Tutustu Markkinoiden koko ohjelmaan: martinmarkkinat.fi
Kuvat: Heikki Nenonen
Koska Latvian ja Viron historiat ovat kulkeneet samanlaisia polkuja, on naapuri tarpeeksi tuttu, että sille voi jopa nauraa – kaikella rakkaudella tietenkin.
Jenni Kallionsivu (teksti ja kuva)
Latvialaisen vitsin mukaan kolme virolaista meni kalaan aamulla kello viisi. Kymmeneltä ensimmäinen sanoi ”Ei nappaa”. Kolmelta seuraava totesi ”Ei tosiaankaan nappaa”. Iltakymmeneltä kolmas huomautti ”Ei tietenkään nappaa, kun te hölisette siinä koko ajan.” Kuulostaako tutulta? Samalla kaavalla ruotsalaiset ovat kehitelleet useita suomalaisvitsejä, ja epäilemättä samanlaisia vitsejä kerrotaan myös muualla maailmassa. Latvialaiset ottavat ilon irti vitsaillessaan virolaisten hitaudesta. Suomalaisesta näkökulmasta tämä on tietysti hyvin hämmentävää, onhan Suomenlahden eteläpuolen meno meidän silmissämme niin dynaamista, ettei pohjoisen asukki aina meinaa pysyä edes mukana.
Virolaisten ja latvialaisten keskinäiset suhteet näyttävät ylipäätään näin suomalaisen silmään ihailun, puoliksi unohdetuista riidoista juontavan kaunan mutta pohjimmiltaan lempeän hyväntahtoisuuden täyttämiltä. Siis hiukan kuin sisarussuhteelta. ”Mitä kiinnostavaa siellä Latviassa nyt oikein voi olla?”, kyselevät virolaiset tuttavani. Samaan aikaan Latvian ystävyysseura on tervetullut yhteistyökumppani moniin Viron ystävien tapahtumiin, eikä virolaisilta juuri kuule varsinaisia ilkeitä sanoja Latviasta – pientä naljailua kyllä senkin edestä.
Monet Rozentāls-seuran jäsenet ovat vanhoja Viro-harrastajia, joita on ajan mittaan ruvennut kiinnostamaan, mitä Viron etelärajan takana oikein on. Näin on käynyt itsellenikin, ja erilaisten käänteiden jälkeen päädyin kirjoittamaan kirjan nimeltä Firma maksaa: Löytöretki Latviaan. Nimi on suomalaislatvialaisten tilaisuuksien klassikkovitsi, sillä se tarkoittaa täsmälleen samaa molemmilla kielillä. Latviaksi se tosin kirjoitetaan firma maksā (jos et vielä tiennyt, mitä kirjainten päällä olevat viivat latvialaisissa sanoissa tarkoittavat, nyt tiedät: viiva pidentää allaan olevan vokaalin).
Latviaan ei käytännössä edes pääse maanteitse kulkematta Viron kautta, joten latvialaisten ja virolaisten suhtautuminen toisiinsa on näinkin konkreettista suomalaismatkailijan nokan edessä. Sitä paitsi on mukavaa, kun virolaiset nauravat muillekin kuin meille suomalaisille. Latvialaisten ja virolaisten suhde on siis kiinnostava molempien maiden kulttuurin harrastajalle, syystä, jos toisestakin.
Niin mitä sieltä Viron etelärajan takaa löytyykään – no tietenkin saldējumsia eli jäätelöä! Virolaisista sanassa on jotain hillittömän hauskaa, mikä ei kuitenkaan tunnu suomalaiselle kuulijalle selviävän. Olen yrittänyt kysellä virolaisilta, mikä saldējumsissa oikein naurattaa, mutta ilmeisesti lystin lähde ei ole sanallistettavissa. Saldējums on hauska sana, koska se on hauska sana, ja vielä hauskempaa on, jos siihen lisää ylimääräisen p-kirjaimen: saldejumps!
Ymmärtääkseni latvialaisvirolaisia suhteita ja jäätelön roolia niissä, päätin matkustaa kesäkuussa järjestettäville Riian jäätelöfestivaaleille. Vērmanen puistossa Riian keskustassa suuret ja pienet saldējumsit (sanalla voi virolaisten mielestä viitata myös latvialaisiin henkilöihin) nauttivat kylmiä herkkuja, torvisoittokunta musisoi ja aurinko paistoi. Jäätelöfestivaali ei, yllättävää kyllä, ollutkaan suunnattu virolaisturistien houkuttelemiseksi, vaan vaikutti paikallisten herkkukekkereiltä. Jos joku Riian matkailuinfosta sattuu lukemaan tämän jutun, kehotan vakavasti harkitsemaan kohderyhmän laajentamista seuraavana vuonna!
Hyväähän latvialainen jäätelö tietysti on. Maasta löytyy useita jäätelön valmistajia. Eräs suurimmista on Rūjiena, jonka makuvalikoimaan kuuluvat muun muassa karpalo ja rupjmaizes kārtojums eli paikallinen ruisleivästä tehty jälkiruoka. Aikoinaan Rūjiena on ollut Baltian suurin meijeri: ehkäpä latvialaisen jäätelön tunnettuuden juuret löytyvät täältä? Ainakin monen virolaisen lapsuusmuistoissa syödään latvialaista jäätelöä, ja rakastettu virolainen kirjailija Leelo Tungalon julkaissut myös lastenrunokokoelman nimeltä Lätikeelne jäätis eli latviankielinen jäätelö.
Koska latvialaisvirolaisten suhteiden kiemurat eivät selvinneetkään jäätelöä syömällä, päätin kilauttaa kaverille ja keskustella aiheesta latvialaisen Viro-asiantuntijan, kääntäjä Guntars Godiņšin kanssa. Hän on kääntänyt muun muassa Kalevipoeg-kansalliseepoksen latviaksi ja työskennellyt yli kymmenen vuotta Latvian suurlähetystössä Tallinnassa. Saldējumsiksi nimittely on toki hänellekin tuttua, ja lähetystössä työskennellessään hän järjesti myös Latvia-aiheisen seminaarin, jonka otsikko oli Kas te teate ainult saldējumsit? eli Tunnetteko vain saldējumsin? Tavoitteena oli näyttää, että Latviassa on yhden hauskan sanan lisäksi muutakin mielenkiintoista.
Godiņš muistutti siitä, miten Etelä-Virossa sanotaan sateen sattuessa jumal on lätlane eli jumala on latvialainen. Toisaalta myös iga saunatee viib Riiga eli jokainen saunatie vie Riikaan. Baltian suurimmassa kaupungissa on iät ja ajat käyty tekemässä monenlaista bisnestä ja muuta puuhaa, ja monista virolaiskaupungeista löytyy etelään johtava Riia tänav eli Riiankatu. Suhteet latvialaisiin näkyvät kansanperinteessä varsinkin Viron eteläosissa.
Vuosien mittaan olen huomannut, että Viroon suhtaudutaan Latviassa usein hieman ihailevasti. Godiņšin mukaan virolaiset saavat asioita aikaan: kun virolainen sanoo ”teeme nii”, hän todellakin tekee niin. Raha-asiansakin virolaiset ovat hoitaneet mallikkaasti, he ymmärtävät digitalisaation päälle ja panostavat koulutukseen. Jos virolaisten hitaudelle vähän naureskellaankin, se johtuu vain hienoisesta kateudesta.
Vitsejä kerrotaan nimenomaan virolaisista, sillä vitsien kehittyminen vaatii tuttuutta. Liettualaisista ei kuulemma samassa määrin vitsailla, sillä heidän ajattelutapansa on jo erilaisempi: jo katolisen uskonnon jättämä perintö erottaa, samoin menneisyys suurvaltana sekä Puolan vaikutus liettualaiseen kulttuuriin. Latvian ja Viron historiat ovat kulkeneet enemmän samanlaisia polkuja, ja tämän vuoksi virolaisille voi nauraa ja samalla miettiä, olisiko heiltä jotain opittavaa.
Virolaisista kerrotaan siis Latviassa paljonkin vitsejä, mutta suomalaiset eivät naurata. Syyt löytynevät taas historiasta – olihan Suomi neuvostomiehityksen aikana käytännössä valtavan paljon kauempana kuin Viro. Eivätkä kansojen aiemmatkaan kohtalot ole olleet niin samanlaisia kuin latvialaisilla ja virolaisilla keskenään. Suomalaisille Latvia tuntuu myös olevan henkisesti paljon kauempana kuin maantiede antaisi olettaa.
Suomalainen on Riian ulkopuolisessa Latviassa sen verran harvinainen otus, ettei meitä useinkaan eroteta virolaisista. Asioidessani suomalaisseurueen kanssa jelgavalaisessa ruokakaupassa, meiltä kysyttiin juttutuokion lopuksi, miten sanotaan kiitos viroksi. Vastasin, että ”aitäh”, mutta me olemme kyllä Suomesta, ja meillä sanotaan kiitos. Latvialaiseen korvaan suomi kun kuulostaa hyvinkin samanlaiselta kuin viro. Kielten eroista puhuttaessa voi vaikkapa kertoa, että suomessa sanat ovat pidempiä ja puhe ehkä jopa hitaampaa kuin virolaisilla. (Tai ainakin näin kannattaa toimia, jos on käyttäytynyt jotakuinkin ihmisiksi. Muissa tapauksissa antaa mahdollisten porsastelujen mennä virolaisten piikkiin!)
Itse olen ainakin toistaiseksi tunnustanut olevani Suomesta, enkä siis ole päässyt kokemaan, millaista kohtelua Latviassa virolaisena saisi. Kansanperinne kertoo kylläkin opettavaisen tarinan latvialaisen kohtalosta virolaisessa baarissa. Tämä oli mennyt väittämään virolaisia hitaiksi, ja saanut seuraavana päivänä turpiinsa.
Virossa latvialaisille naureskelu kiteytyy yhteen ruumiinosaan. Se kerrotaan jopa latvialaisten autojen rekisterikilvissä. Niissä nimittäin lukee LV, mikä on tietysti lyhenne sanasta lisavarvas eli lisävarvas. Latvialaisillahan on virolaisten mukaan kuusi varvasta: kohtuullisen normaalista ulkokuorestaan huolimatta naapureissa on oltava jotain outoa.
Kaikesta huolimatta naapuri on rakas niin hidastelijoille kuin lisävarpaiden kantajillekin. Onneksi virolaiset eivät myöskään tiedä, että latvialaiset nauravat heille. Sen saavat tietää vasta heidän lapsenlapsensa.
Kirjoittaja on Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja ja Firma maksaa -kirjan kirjoittaja. Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt 3-2023 lehdessä.
26.–29.10.2023
Messukeskus
Messuaukio 1, Helsinki
Tervetuloa Helsingin kirjamessuille kuuntelemaan mielenkiintoisia keskusteluja virolaisen kirjallisuuden suomennoksista ja Viro-aiheisista kirjoista, sekä Viron osastolle 6a70 tutustumaan uusiin virolaisiin kirjoihin ja hankkimaan tuoreita suomennoksia SVYL-Verkkopuodista!
PERJANTAI 27. lokakuuta
16.30 – 17.00 Töölö-lava
TIIT ALEKSEJEV, PUUTARHA VAILLA MUUREJA & Virginius, kääntäjä (Enostone, suom. Hannu Oittinen)
Panu Rajala haastattelee
Vuosi 1098. Syyria. Ensimmäinen ristiretki etenee vitkaan ja riitaisasti. Pyhää maata ei vieläkään näy. Satoja vuosia myöhemmin Etelä-Virosta kotoisin ollut raamatunkääntäjä Virginius on joutumassa teloitettavaksi.
17.00 – 17.30 Hakaniemi-lava
MART KIVASTIK, BARBARUS (Atrain&Nord, suom. Anna Kyrö)
Timo Harakka haastattelee
Kivastik piirtää romaanissaan ihmisen, joka henkilökohtaisia unelmia ja valtaa tavoitellessaan joutuu politiikan välikappaleeksi ja tuhoutuu. Johannes Vares-Barbarus oli karismaattinen kirjailija, lääkäri ja poliitikko, jonka tehtävä oli siunata Viron miehitys kesällä 1940.
17.00 – 17.30 Töölönlahti-lava
ANTTO TERRAS, Verinen Venäjä & VIRON MAFIA (Into Kustannus)
Viron mafia kertoo eteläisen naapurimme järjestäytyneen rikollisuuden koko tarinan, alkulaukauksista loppuräjähdykseen. Viron rikollisuuden kultakausi kesti toistakymmentä vuotta. Kaikelle toiminnalle löytyi omat ammattitaitoiset operaattorinsa.
17.30 – 18.00 Suomenlinna-salissa
JUHANI SALOKANNEL, VASTAANPANEMISEN KULTTUURIHISTORIA (Vastapaino)
Juhani Salokannel, Sirje Olesk ja Ville Hytönen keskustelevat
Kirjailja Juhani Salokannel ja kirjallisuustutkija Sirje Olesk avaavat, miten virolainen kirjallisuus selvisi 1940-luvulta tähän päivään, miten se on muuttunut neuvostomiehityksestä uuden itsenäisyyden aikaan ja miten se eroaa suomalaisesta kirjallisuudesta.
SUNNUNTAI 29. lokakuuta
12.00 – 12.30 Töölö-lava
ELO VIIDING, TUHANNELLE ÄÄNELLE (Kustannusliike Parkko, suom. Katja Meriluoto)
Anja Erämäja haastattelee
Elo Viiding on Viron uuden itsenäisyysajan tärkeimpiä runoilijoita. Hänen ansiostaan Virossa on muuttunut käsitys naisten kirjoittamasta lyriikasta. Hän on kääntänyt muun muassa Pentti Saarikoskea ja Paavo Haavikkoa viroksi.
17.00 – 17.30 Töölö-lava
TÕNU ÕNNEPALU, LOPUTTOMUUS (Kirjokansi, suom. Jouko Väisänen)
Heli Laaksonen haastattelee
Näennäisen arkisen havainnoinnin taustalla pohditaan elämän tarkoitusta, ihmisen osaa ja suhdetta luontoon pieneltä saarelta, Loputtomuudesta. Paikasta, josta ei enää tarvitse kaivata minnekään. Kerronnan kauneus lumoaa ja antaa runsaasti ajateltavaa.
Koko messuohjelma: https://kirjamessut.messukeskus.com/ohjelma
Viro-osasto 6a70 on messuhallissa pääportaiden lähellä naulakkoa vastapäätä.
Messut ovat auki:
Torstai 26.10.2023 klo 10-20
Perjantai 27.10.2023 klo 10-20
Lauantai 28.10.2023 klo 10-20
Sunnuntai 29.10.2023 klo 10-18
Viro-ohjelman ovat järjestäneet Viron kustannusyhdistys ja Viron kirjallisuuden keskus, yhteistyökumppaneina Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viron suurlähetystö ja suomalaiset kustantamot. Ohjelmaa ovat tukeneet Viron kulttuuriministeriö ja Viron kulttuurirahasto.
SVYL-Verkkopuoti matkustaa perjantaina 29.9. Turkuun, jossa on Kirjamessuilla 29.9.–1.10.2023 jälleen laaja kattaus virolaista kirjallisuutta!
SVYL-Verkkopuoti löytyy Viro-osastolta A/42, jossa ovat myös Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viron kustantamoiden liitto, Viron Helsingin suurlähetystö, Tartto 2024, Turun Tuglas-seura ja Varsinais-Suomen Viro-keskus.
Messuista johtuen SVYL-Verkkopuodin toimituksissa on viivästyksiä loppuviikosta eikä kirjoja toimiteta 29.9.–2.10. Pahoittelemme viivettä ja kiitämme kärsivällisyydestä!
Messujen Viro-ohjelma löytyy täältä, ja se striimataan täällä.
SVYL-Verkkopuodin toimituksissa on tauko 14.–26.7.
Pahoittelemme tauosta aiheutuvaa hankaluutta ja kiitämme kärsivällisyydestä! Aurinkoa kesään!
Tänään 30.1.2023 vietetään historian ensimmäistä virolaisen kirjallisuuden päivää! Päivä on myös Viron kansalliskirjailija A. H. Tammsaaren 145. syntymäpäivä, paljon on syytä siis juhlaan.
Meistä jokainen voi juhlistaa tätä päivää lukemalla virolaista kirjallisuutta ja vinkkaamalla kirjasuosituksia ystävillekin. SVYL-Verkkopuoti tarjoaa tänään tehdyistä kirjatilauksista 15 % alennuksen päivän kunniaksi!
Eläköön, virolainen kirjallisuus!
