Pääsiäisloma 2024
Tekijä: SVYL
Toimitustauko 14.–18.3.2024
Kiitos kärsivällisyydestä!
Viron historiasta poikakirjan suorasukaisuudella
Hannu Oittinen
Misku Välimäki:
Viimeinen metsäveli
Docendo 2023, 205 s.
Tiedottajana ja kustannustoimittajana työskennellyt Misku Välimäki sukeltaa suppeahkossa esikoisromaanissaan Viron neuvostohistoriaan ja päätyy kirjan kuvitteellisessa loppuratkaisussa kommentoimaan suomettumista vähän kuin mutkan kautta.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Viroon neuvostoaikana 1979 ja Helsinkiin samana vuonna. Todettakoon heti kärkeen, että kirjan nimen vihje historiassa oikeasti tunnetusta viimeisestä metsäveljestä, vuonna 1978 hukkuneesta tai hukutetusta August Sabbesta, ei ole teoksen aihe, vaan kyseessä on fiktiivinen ja varsin suorasukainen tarina, joka asettuu lähinnä poikakirjan raameihin.
Kirjailija käyttää toki tarinansa siteenä metsäveljien elämäntyyliä ja heille tapahtuneita seikkoja.
Viron historiansa lukeneet juonikuvio panee silti melkoisten uskottavuusongelmien eteen. Päähenkilöteini Andrein äiti toimii maaseudulla opettajana vailla puoluepapereita, samalla hän on kahden metsäveljen eli miehensä ja veljensä varustaja ja poikansa yksinhuoltaja. Jollain ihme konstilla metsäveliveljespari on onnistunut pysyttelemään hengissä kylien liepeillä parinkymmenen vuoden ajan, jo 1950-luvulta lähtien. Alkutilanne suorastaan lupaa ongelmia jatkossa, ja niitähän kertyy kosolti.
Alkupuolen dramaattisen huipennuksen jälkeen Andrei päätyy oudosti ja rättiväsyneenä Tallinnaan, jossa monien vaiheiden jälkeen, kuinka ollakaan, järjestyy kyyti Suomeen. Eri maiden rajavartijat eivät tietenkään huomaa mitään kuin vasta jälkeenpäin. Fiktiota toki tämäkin: se mikä ei ollut mahdollista vuonna 1979 todellisuudessa, on mahdollista teinisatujen maailmassa.
Tiukasti historiasta ponnistava lukija löytää muitakin kömmähdyksiä. Vaikea esimerkiksi uskoa, että metsäveljet olisivat vuonna 1979 varanneet retkelle mukaan ”saksalaisia” savukkeita, tuskin edes itäsaksalaisia. Tällaisiin yksityiskohtiin takertuminen ei silti tee kirjalle täyttä oikeutta, sillä vaikka juonessa huristellaan mutkia suoriksi, lukijalle tuodaan sentään näkyviin metsäveljien sinnikkyys ja päämäärä. Perustuihan heidän toimintansa lopulta Viron itsenäisyyden menetykseen 1944 ja pyrkimyksiin sen palauttamiseksi.
Sieltä täältä kuulemieni kommenttien perusteella etelänaapurin neuvostomiehitys ja sen lieveilmiöt eivät ole nykysuomalaisille enää lainkaan itsestään selviä asioita. Hyvä, jos Misku Välimäen teos auttaa muistuttamaan mieleen edes sen, ettei kukaan kaipaa tuota kautta takaisin.
Kirjan draamallinen jännite saa melodraaman ja vahvan huumorin sävyä, kun kirjassa nimeltä mainitut Supon päällikkö Seppo Tiitinen ja presidentti Urho Kekkonen ratkaisevat virolaisen teinipojan kohtaloa. Arvostelun kärki kohdistuu samalla lahden tälle rannalle aikaan, jonka demokraattisuudesta suomalaisten ei edelleenkään kannata pitää liikaa meteliä.
Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.
Kulttuuritekojen kustantajat
Me suomalaiset lukijat pääsemme nauttimaan virolaisesta kirjallisuudesta myös siksi, että löytyy joukko rohkeita kustantajia. viro.nyt sai haastateltavakseen heistä kaksi, Enostone Kustannuksen Kalle Niinikankaan ja Kustannusliike Parkon Tommi Parkon. Kallen ja Tommin keskustelu on kokonaisuudessaan kuunneltavissa SVYL:n Soundcloud-kanavalla soundcloud.com/svyl-svyl.
Kirsi Bongwirnso
Virolaista kirjallisuutta suomennetaan tänä päivänä kiitettävän paljon ja monipuolisesti. Valtaosa sen kustantajista on pienehköjä kustantamoita, kuten Kalle Niinikankaan Enostone Kustannus ja Tommi Parkon Kustannusliike Parkko.
Kustannustoiminta ei ole kovin riskitön ala – kuten Kalle Niinikangas siteeraa, ”on kustantaminen sivistynyt tapa hävitä rahaa.” Tommi Parkko puolestaan korostaa, että jos ei ajattele pelkästään taloutta, niin kustantaminen kannattaa monin tavoin. Hänestä käännösrunouden kustantaminen on pikemminkin missio: jos haluaa käännösrunoutta, pitää sitä itse julkaista.
”Kaiken arvoa ei voi mitata rahan määrällä”, toteaa myös Kalle.
Kuinka päädytään kustantajaksi?
Kuinka kukaan ryhtyy kustantajaksi kaikki toiminnan riskit huomioiden? Millaisista taustoista kustantajaksi päädytään?
”Olen tehnyt runouteen liittyviä asioita 1990-luvun alusta saakka ja olin perustamassa runoyhdistys Nihil Interitiä. Siinä yhteydessä aloimme sitten julkaista kirjoja, joista ensimmäinen muuten oli Jaan Kaplinskin Rukous, mantra, runo (suom. Katja Meriluoto) vuonna 1996. Siitä sitten oma kustantajantaival lähti liikkeelle”, kertoo Tommi Parkko.
Tommilla oli tuon jälkeen kymmenisen vuotta taukoa kustantamisesta, kunnes hän perusti vuonna 2018 Kustannusliike Parkon.
Enostone Kustannuksen ja Kalle Niinikankaan kustannusyhteistyön juuret yltävät 1990-luvulle, sillä Kalle oli tuolloin yksi Enostonen ensimmäisistä kirjailijoista ja osallistui myös muun muassa kustantamon myyntityöhön erilaisilla messuilla. Kalle kävi myös samoihin aikoihin Turussa ammattikorkeakoulussa kustannustyön kurssin, mutta oli kuitenkin sen jälkeen vielä pitkään sosiaalialalla töissä.
Vuonna 2015 Kallelle tarjottiin mahdollisuutta ottaa Enostone Kustannus haltuunsa. Vielä muutaman vuoden hän teki kustannustyön ohessa sosiaalialan töitä, kunnes vuonna 2018 hänestä tuli koko päiväinen kustantaja.
”Ensimmäinen julkaisemani kirja oli Ville Hytösen Väike mereröövli raamat (kuvittanut Mira Mallius, virontanut Kadri Jaanits) – tulin siis kustantajana markkinoille vironkielisellä kirjalla!”, nauraa Kalle.
Kääntäjät virolaisen kirjallisuuden lähettiläinä
”Kun aloitin kustantajana, kuvailin toimintaani jotenkin niin, että kustannan itäeurooppalaista käännösrunoutta Virosta Italiaan. En tiedä, onko tuo muuten pitänyt niin paikkaansa, mutta Virosta ja Italiasta on tullut useita kirjoja”, Tommi Parkko toteaa.
Kalle Niinikangas listasi kustantajanuransa alussa myös Enostone Kustannuksessa yrittäjänä olevan vaimonsa kanssa heidän vahvuuksiaan. Yksi oli molempien tausta sosiaalialalla, mikä ehkä näkyy joidenkin lastenkirjojen julkaisemisessa. Ja koska Kallen oma Viro-kiinnostus juontaa juurensa 1980-luvulle, oli virolaisen kirjallisuuden julkaiseminen jo tuolla alkuaikojen listalla.
Kalle tuntee virosta suomentavia kääntäjiä niiltä ajoilta, jolloin oli Enostonen mukana kirjamessuilla. Kun hän sitten aloitti kustantajana, alkoi hän saada myös heiltä ehdotuksia julkaistavista teoksista.
Viro tuli myös Tommi Parkon elämään kääntäjän kautta, sillä hänen ystävänsä Katja Meriluoto opiskeli 1990-luvulla yliopistossa viroa ja kiinnostui myös runoudesta. Katjan kautta muun muassa Jaan Kaplinski tuli Tommille tutuksi.
”Kaplinskin kaukana sisämaassa sijaitseva Tartto tuntui aika eksoottiselta, olinhan käynyt Tallinnassakin tuolloin vain kerran”, Tommi muistelee.
Sekä Enostone Kustannukselle että Kustannusliike Parkolle kääntäjät ovat se ensisijainen taho, joka virolaista kirjallisuutta ehdottaa julkaistavaksi.
”Minusta kääntäjä on oman kielialueensa asiantuntija. Julkaisen runoutta niin monesta maasta, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta seurata koko sitä kenttää. Kyllä kääntäjä on siinä se välittäjä”, toteaa Tommi.
”Kääntäjät osaavat myös hienosti avata teosta lukijoille. Muun muassa Enostonelle kaksi teosta viime vuonna kääntänyt Heidi Iivari mietti todella tarkkaan alaviitteitä jne. kääntämiinsä teoksiin”, jatkaa Kalle.
Vaikka kummankin kustantamon juuret ovat runoudessa ja Kustannusliike Parkko keskittyy edelleen käännösrunouteen, on Enostone laajentanut valikoimaansa sittemmin hyvin monipuolisesti kirjallisuuskentälle. Vuosi 2023 oli sille varsinainen Viron huippuvuosi, ilmestyihän silloin viisi käännöskirjaa – Mudlumin Tätini Ellen (suom. Heidi Iivari), Tiit Aleksejevin Puutarha vailla muureja (suom. Hannu Oittinen) ja Mustia raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina (suom. Jouko Vanhanen), Paavo Matsinin Leninin valssi (suom. Heidi Iivari) sekä Asko Künnapin Minun valtakuntani (suom. Hannu Oittinen) – ja yksi suomalaisten kirjoittama Viro-kirja.
Vaikuttava ja vaikutteita antava virolainen kirjallisuus
Onko sitten virolaisessa kirjallisuudessa joitain erityispiirteitä, jotain aivan omaa, vaikkapa suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna?
”Suomessa on aika yksiviivainen runouden kehittymisen linja. Runous oli hyvin perinteistä aina 1940-luvun lopulle saakka, kunnes sen jälkeen tuli modernismi imagistisessa muodossa. Virossa kenttä on hiukan erilainen, muun muassa surrealismi tuli jo 1920–1930-luvuilla mukaan”, kertoo Tommi.
Yhteiskuntajärjestelmä vaikutti muun muassa modernismiin, joka runoilija Hasso Krullin mukaan 1960-luvulla oli Virossa sitä, että muodolla ei ollut mitään väliä, vaan vain sillä, mitä rivien välissä sanotaan.
”Tämä loi tiettyä jännitettä runouteen. Vaikkapa Kaplinskin runoudessa huomaa, kuinka vuosien saatossa tietty kireys väistyy ja tilalle tulee eräänlaista leikillisyyttä ja vähän filosofisempaa tyyliä”, Tommi jatkaa.
”Enostone Kustannus ei olekaan julkaissut neuvostoaikana kirjoitettua runoutta, ja Karl Ristikiven 1950-luvulla kirjoittama modernistinen klassikko Sielujen yö (Enostone 2022, suom. Jouko Vanhanen) julkaistiin alun perin Ruotsissa. Siitä sanotaankin, että se on yksi kolmesta tärkeimmästä virolaisesta kirjasta, mutta ainoa niistä, jota kukaan ei ole lukenut. Se oli vain KGB:n kaapissa Tallinnassa neuvostoajan loppuun asti”, toteaa Kalle.
Yksi, missä Suomen ja Viron erilainen lähihistoria myös näkyy, on kuvitus. Kalle Niinikankaalla on paljon kokemusta lastenkirjojen julkaisemisesta, ja hänen mukaansa erilainen kuvitustyyli on selkeä. Virolaisessa kuvituksessa on enemmän tilaa, enemmän valkoista, minkä suomalaiset lukijat ovat ottaneet hyvin vastaan.
Sekä Tommi Parkon että Kalle Niinikankaan mielestä Virossa kulttuuria todella arvostetaan ja tuetaan. Tommi nostaa esille myös Viron vahvat kirjallisuusjulkaisut, joiden kautta teokset nousevat laajemmin esille kuin Suomessa.
Virolaisen kirjallisuuden lukijat – keitä he ovat?
Kalle Niinikankaan mukaan virolaisella kirjallisuudella on aivan omat lukijansa, Viron-ystävät, jotka näkyvät erityisen hyvin silloin, kun kirjallisuustilaisuutta on järjestämässä jokin suomalainen Viro-organisaatio. Muuten virolaista kirjallisuutta lukevat ehkä ne muutoinkin laajasti kirjallisuudesta kiinnostuneet, jotka osaavat etsiä kiinnostavaa luettavaa pienemmiltäkin kustantamoilta.
Tommi Parkko toteaa, että Kustannusliike Parkon Viro-kirjoissa näkyy, että eri kirjailijan tuotantoa lukevat erilaiset lukijat.
”Kaplinskin ostajakunta on aika erilainen kuin Elo Viidingin ostajakunta. Ikä ja sukupuoli näkyvät heti. Viidingin kirjassa on selkeitä feministisiä painotuksia, mikä puhuttelee selvästi naislukijaa”, Tommi sanoo.
Hänenkin mukaansa Viro on aivan erityistapaus siinä, että sillä on Suomessa sellaisia virolaisesta kulttuurista kiinnostuneiden organisaatioita, joissa juuri kirjallisuus on vahvasti esillä. Sekin tuo virolaisen kirjallisuuden lukijoita.
Virolainen kirjallisuus ei puhuttele vain suomalaisia lukijoita, vaan myös suomalaisia kirjailijoita. Tommi Parkko sanookin, että on kuullut, kuinka virolainen runous on antanut jopa sen lopullisen sysäyksen alkaa itsekin runoilijaksi.
Virolaista kirjallisuutta näkyvämmäksi
Kuinka sitten saisi virolaista kirjallisuutta yhä laajemman lukijakunnan tietoisuuteen? Vaikka kustantamoilla on tässä suuri rooli, niin Kalle Niinikangas nostaa esille myös kirjakaupat. Suomessa on pienen kustantamon hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, saada teoksiaan suuriin kirjakauppoihin, kun taas Virossa kaupat ottavat kaikki tarjotut kirjat tiskeillensä.
Suomessa pienen kustantamon onkin tärkeää osallistua messuille ja muihin myyntitapahtumiin. Tommi Parkko toteaa, että messuilla tulee henkilökohtainen suhde lukijoihin, kun tutustuu ihmisiin. Siinä muodostuukin asiakassuhteita ja tuttavuuksia aivan eri tavalla.
Suurien kustantamoiden toiminta perustuu tuottaviin, suurilla volyymeillä myytäviin kirjoihin. Se tarkoittaa usein suuria kielialueita. Virolaisen kirjallisuuden on vaikea haastaa vaikkapa englanninkielistä kirjallisuutta, mutta onneksi julkaisuaukkoa paikkaavat pienemmät kustantamot.
Loppuun sitten se meitä virolaisen kirjallisuuden lukijoita erityisesti kiinnostava kysymys: mitä Viro-kirjoja Kustannusliike Parkolta ja Enostone Kustannukselta on lähitulevaisuudessa ilmestymässä?
Tommi Parkko aloittaa:
”Katja Meriluoto on suomentamassa Kristiina Ehiniä. Se on ollut jo pidemmän ajan hanke useamman tekijän toimesta. Olemme myös miettineet, että Juhan Viidingiltä olisi aika saada uutta suomennosta, mutta hänen tuotannossaan riimit ovat kyllä hiukan ongelma. Nämä kaksi ovat nyt meidän Viro-suunnitelmiamme.”
Enostone Kustannukselta ei ole ilmestymässä virolaista runoutta, mutta paljon muuta kylläkin:
”Tänä vuonna tulee Kätlin Kaldmaan Lydia, kaunis kuvakirja, joka kertoo Lydia Koidulasta. Sitä kääntää Outi Hytönen. Jouko Vanhanen kääntää parhaillaan Karl Ristikiven Rooma päevikiä eli Rooman päiväkirjaa, se ilmestyy varmasti syksyllä. Hannu Oittisella on työn alla Tauno Vahterin humoristinen teos, joka kertoo kaverista, joka yrittää palata Neuvostoliitosta, mutta päätyy aina Neuvostoliittoon. Ja muitakin suunnitelmia on, niistä kuulette sitten aikanaan!” kertoo Kalle.
Kuuntele koko Kalle Niinikankaan ja Tommi Parkon haastattelu osoitteessa soundcloud.com/svyl-svyl.
Enostone Kustannus
- vuonna 1999 perustettu yleiskustantamo
- vuodesta 2018 johdossa yrittäjäpariskunta Kalle (kustantaja) ja Satu-Maaria (some-sisällöt) Niinikangas
- viime vuosien julkaistuja Viro-kirjailijoita:
Asko Künnap
Heidi Iivari
Indrek Koff ja Ulla Saar
Karl Ristikivi
Mudlum
Paavo Matsin
Tiit Aleksejev
Ville Hytönen
Kustannusliike Parkko
- vuonna 2018 perustettu käännösrunouteen keskittyvä kustantamo
- johdossa runoilija, tietokirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko
- viime vuosien julkaistuja virolaisia kirjailijoita:
Elo Viiding
Jaan Kaplinski
Tõnu Õnnepalu
Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.
Runokirjat -15% kahden viikon ajan SVYL-Verkkopuodissa
Virolainen runoilija Elo Viiding kiertää Suomea kahden viikon ajan, minkä johdosta SVYL-Verkkopuoti myy runokirjat 15% alennuksella 12.–25.2.2024!
Kurkkaa täältä, sattuuko Elo Viidingin kiertue tulemaan omalle paikkakunnallesi: verkkopuoti.svyl.fi/runoilija-elo-viidingin-kirjailijakiertue-tuhannelle-aanelle/
Runoilija Elo Viidingin kirjailijakiertue: Tuhannelle äänelle
Tallinnalainen Elo Viiding (s. 1974) on virolaisen nykyrunouden tärkeimpiä tekijöitä. Kulttuurisukuun kuuluva Viiding julkaisi esikoiskokoelmansa jo 16-vuotiaana. Kolmessa ensimmäisessä teoksessaan hän käytti pseudonyymiä Elo Vee, mutta luopui tästä myöhemmin.
Tähän mennessä Viidingiltä on ilmestynyt kolmetoista runokokoelmaa, joista viimeisin on vuonna 2021 ilmestynyt Assisi luulet. Viiding on terävä yhteiskunnallinen ajattelija, joka ei päästä lukijaansa vähällä. Ironisen otteen lisäksi hänen runoissaan on riemastuttavaa kepeyttä ja leikillisyyttä, johon feministisen ja yhteiskunnallisen kritiikin pureva kärki on usein puettu.
Elo Viidingin varhaisemmasta runotuotannosta on ilmestynyt suomeksi valikoima Paljastuksia (Kustannusliike Nihil Interit 2000, suom. Katja Meriluoto). Syksyllä 2023 ilmestynyt Tuhannelle äänelle (Kustannusliike Parkko, suom. Katja Meriluoto) esittelee Viidingin tähänastista tuotantoa laajasti ja on kiinnostava katsaus siihen, miten tekijän runous on kolmen vuosikymmenen kuluessa kehittynyt.
Elo Viiding esiintyy seuraavilla paikkakunnilla:
15.2. klo 18 Vaasan pääkirjasto (Kirjastonkatu 13)
16.2. klo 18 Turun pääkirjasto (Linnankatu 2)
17.2. klo 11.15 Elävän Kirjallisuuden Festivaali, Työväenmuseo Werstas (Väinö Linnan aukio 8, Tampere)
19.2. klo 17 Savonlinnan pääkirjasto Joeli (Asemantie 5)
20.2. klo 16 Mikkelin pääkirjaston Kulttuurikahvila (Raatihuoneenkatu 6)
21.2. klo 18 Akaan pääkirjasto (Köyvärintie 1)
22.2. klo 18 Töölön kirjasto (Topeliuksenkatu 6, Helsinki)
23.2. klo 16.30 Keravan kaupunginkirjaston Pentinkulma-sali (Paasikivenkatu 12)
Elo Viidingiä haastattelee runoilija, kustantaja Tommi Parkko.
Yhteistyössä Akaan seudun Suomi–Viro-seura, Elävän Kirjallisuuden Festivaali, Keravan Viro-seura, Kustannusliike Parkko, Mikkeli Eesti Keskus, Savonlinnan Viro-yhdistys, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Vaasa–Pärnu-seura, Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku sekä paikalliset kirjastot.
SVYL-Verkkopuoti Helsingin Matkamessuilla
SVYL-Verkkopuoti lähtee tällä viikolla Helsingin Matkamessuille, josta sen löytää 19.–21.1.2024 Suomen Viro-yhdistysten liiton osastolta 7 ky 10.
Messuista johtuen Verkkopuodin toimituksissa on tällä viikolla viivästyksiä, pahoittelemme tilannetta ja kiitämme kärsivällisyydestä! Tervetuloa messuille juttelemaan Virosta ja tutustumaan matkaoppaisiin!
SVYL-Verkkopuodin joululoma
SVYL-Verkkopuodin joulu
SVYL-Verkkopuodin tilaukset ehtivät jouluksi perille, kun tilauksen tekee viimeistään 19.12. (HUOM! Joulutilaukset tulevat koosta riippumatta pakettina, kannattaa siis kertoa, jos haluaa paketin johonkin tiettyyn postin automaattiin.)
Verkkopuoti on joulunpyhät lomalla, ja muutenkin toimituksissa on vuodenvaihteessa pieniä viiveitä – kiitos kärsivällisyydestä!
Rauhaisaa ja lukurikasta joulunaikaa kaikille!
”50-vuotiaana kirjailija on vasta uransa lähtökuopissa!”
Suomalais-virolaiselta kirjallisuuskentältä löytyy hauska vastinpari, nykyisten kotimaidensa kielillä töitä tekevät Mika Keränen ja Antto Terras. viro.nyt selvitti, mitä viisikymppisille kirjailijoille kuuluu.
Kirsi Bongwirnso
Syksyinen Helsinki on tuulinen ja sateinen, mutta sisällä studiossa on lämmintä ja kotoisaa – ja miksipä ei olisikaan, onhan paikalla kaksi kirjailijaa ja edessä keskustelu aina mieltä lämmittävästä aiheesta eli kirjallisuudesta. Haastatteluun ovat saapuneet kirjailijat Mika Keränen Tartosta ja Antto Terras Helsingistä.
Tituleeraan heti alkuun Mikaa suomalaiseksi virolaiseksi kirjailijaksi ja Anttoa virolaiseksi suomalaiseksi kirjailijaksi, minkä Antto omalta kohdaltaan ehättää korjaamaan:
”Minähän en ole kokonaan virolainen, vaan minussa on vain puolet virolaisuutta, ja puolet onkin sitten inkerinsuomalaisuutta. Mutta tavallaan olen kyllä virolaisena Suomessa tullut kirjailijaksi.”
Antto Terras muutti Suomeen 17-vuotiaana, jolloin hänen suhteensa Viroon ja viron kieleen katkesi. Siksi hänen mukaansa hänen viron kielensä ei kehittynyt sille tasolle, että sillä voisi kirjan kirjoittaa. Viron kieli on myös muuttunut siitä, kun hän Virossa asui, todella paljon, aivan jo pelkän yhteiskuntajärjestelmän vaihtumisen myötä.
Mika Keränen puolestaan kertoo omista kielivalinnoistaan kirjailijanurallaan näin:
”Olin 19-vuotias, kun muutin Tarttoon. Löysin yliopistolta taiteilijaporukan, jossa keskityin aluksi piirtämään sarjakuvia, joiden tekstit päädyin kirjoittamaan viroksi. Jostain syystä kuvat jäivät pikkuhiljaa pois, ja jäljelle jäänyt teksti muuttui runoudeksi.”
Mika esiintyi runojaan lausumalla osana Noorte Autorite Koondis -ryhmää, ja koskapa esiintymiset olivat eri puolilla Etelä-Viroa, jossa suomea ei osattu, oli viro kielivalintana selvä.
”Runous myös antaa anteeksi, jos kieli ei olekaan täydellistä. Jos siinä hiukan sekoilee ja kieli on sumuista, voi sen ajatella olevan runon tarkoitus. Näin silloin ajattelin.
Kerran, kun päätin esiintymiseni, oli yleisö aivan hiljaa, jolloin Aapo Ilves sanoi mikrofoniin: Mika on Soomest”, Mika nauraa.
Oma ääni löytyi kypsemmällä iällä
Runojen jälkeen oli kuitenkin useita vuosia väliä, ennen kuin Mika Keränen aloitti niin sanotun päätyönsä, huippusuositun lasten dekkarisarjan Soppalinnan salaseuran. Hän työskenteli välillä Suomessa, Viron Suomen-instituutissa. Kirjallisuus ei kuitenkaan jäänyt kokonaan, vaan Mika suomensi jonkin verran virolaista runoutta.
Soppalinnan salaseuran seikkailuista Mika kertoi alkuun iltasatuja tyttärelleen. Sadut olivat suomeksi, mutta kun Mika alkoi laittaa niitä paperille, oli viro selkeä valinta, olivathan päähenkilöt hänen tyttärensä kavereineen – sekä Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa.
Antto Terraksen kirjallinen ura alkoi hiukan eri tavalla, sillä hänellä ei ollut esimerkiksi kokeiluja eri kirjallisuuden aloilta, vaan hän kirjoitti heti valmiin, menestyneen teoksen.
”Tavallaan jotain taustaa oli, sillä opiskelin dramaturgiaa Tampereen yliopistossa. Sen jälkeen kuitenkin työskentelin 18 vuotta myymäläetsivänä, ja ellei työpaikkani Stockmannin tavaratalo olisi näyttänyt merkkejä tulevasta konkurssista, en olisi tuskin koskaan kirjaa kirjoittanut.
Olin 42-vuotias, kun Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat ilmestyi, enkä ollut sitä ennen julkaissut mitään. Jos kirja ei olisi menestynyt ja minua sen myötä pyydetty alalle, olisi se varmasti ollut minulle ok, ja olisin jatkanut työtäni myymäläetsivänä”, pohtii Antto.
Mika Keräsen ensimmäinen lastendekkari Varastatud oranž jalgratas ilmestyi vuonna 2008, jolloin Mikakin oli omien sanojensa mukaan ”jo äijä”. Tuolloin julkaisijana oli Jutulind-kustantamo, mutta pian Mika alkoi julkaista kirjoja oman kustantamonsa alta. Mikä tässä oli taustalla?
”Virossa on tavallista, että jos kirja menestyy, perustaa kirjailija oman kustantamon. Menemättä tarkemmin kulttuuripolitiikkaan, on syynä tietysti raha. Kirjailija saa peruspalkkion, mutta ei osuuksia, vaikka kirja myisi kuinka monta painosta”, Mika toteaa ja jatkaa:
”Jos minulla olisi ollut hyvä sopimus ensimmäisestä kirjastani, en olisi omaa kustantamoa perustanut. Olen silti kiitollinen Varastatud oranž jalgratasin kustantajalle siitä, että hän uskoi minuun. Olin kuitenkin jo vuosia yrittänyt myydä kirjaani virolaisille kustantamoille.”
Varastatud oranž jalgratas -kirjasta on tullut kestosuosikki, josta kustantamo ottaa edelleen joka toinen vuosi uuden painoksen.
Kustantamo innostui Mikan kohdalla vetävästä tarinasta, mutta viron kielen kanssa tehtiin Mikan kirjailijanuran alkuaikoina paljon töitä. Mika kehuukin kustannustoimittaja Jaak Urmetia sekä myöhempiä kustannustoimittajiaan ja oikolukijoitaan, jotka ovat hänen kieltään hioneet.
Sittemmin Mika on alkanut kirjoittaa myös suomeksi, tähän mennessä on ilmestynyt kolme osaa jalkapalloilevasta Armando-pojasta kertovasta kirjasarjasta sekä runoja Mikan kotimurteella savo-karjalalla. Niitä hän myös esittää erilaisissa lavarunotapahtumissa.
Mikalla on myös työn alla kaksikielinen aapinen, jossa aakkosten kaikki sanat ovat sellaisia, jotka ovat samoja suomeksi ja viroksi. Neuvottelut sen julkaisemisesta ovat kuitenkin vielä kesken.
Seikkailut erilaisissa rikosten maailmoissa
Antto Terras on hänkin sukeltanut kirjailijantyössään rikosten maailmaan, tosin hyvin erilaiseen kuin Mika Keräsen Soppalinnan salaseura, sillä Anton viimeisimmät teokset ovat olleet lajityypiltään true crimea.
”En ollut sitä mitenkään suunnitellut, mutta joku joskus sanoi, että sinähän olet sieltä Virosta, siellähän on paljon rikollisuutta, kirjoita siitä. Rupesin katsomaan ja totesin, että onhan sitä, etenkin 1990-luvulla. Niistä tarinoista syntyi nopeasti kolme osaa Tallinnan tappajat -kirjaa, popularisoitua tietoteosta”, Antto kertoo.
Antto ja Mika pohtivat, ettei se, että Virossa olisi paljon rikollisuutta, vastaa kyllä todellisuutta. Ehkä Viron vaarallisuus on lähinnä suomalaisten keksintöä ja Suomen median ylläpitämä kuva, joka ei vastaa Virossa nähtyä.
”Muutin aika nuorena miehenä Viroon, ja kun tulin käymään Suomessa, yllätyin aina, että tuollaisessako Bangkokissa elelen!” Mika naurahtaa, ja Antto jatkaa:
”Niin, kukaan muuhan ei Viron mafiasta tiedä kuin suomalaiset – sanopa sisilialaiselle, että on muuten olemassa Viron mafia, niin kyllä hämmästellään!”
Antto myös pohtii, miksi joku Virossa haluaa lukea hänen kirjojaan, suomalaisen Viron rikollisuudesta kirjoittamaa true crimea, teoksia kun kuitenkin on viroksi käännetty. 1990-lukua ei kuitenkaan aina niin haluta muistella. Anton tuore, juuri ilmestynyt kirja Viron mafia ei kuitenkaan pureudu niinkään yksittäisiin tapauksiin, vaan taustoittaa yhteiskunnallista tilannetta ja erilaisen järjestäytyneen rikollisuuden mahdollistaneita rakenteita.
Antto toteaa, ettei suomalaisten kannata pitää itseään yhtään parempina, kaikki me toimimme vallitsevien tilanteiden mukaan. Myös suomalaiset joutuivat sopeutumaan 1990-luvun Viron markkinoilla, mikä tarkoitti, etteivät kaikki teot päivänvaloa kestäneet.
Viisikymppisjuhlintaa ja juhlimattomuutta
Sekä Mika Keränen että Antto Terras juhlii marraskuun lopulla pyöreitä vuosia, kun kumpikin kirjailija täyttää komeat 50 vuotta. Mika on tehnyt merkkipäivänsä kunniaksi vallan teoksen, aiemmin tänä vuonna ilmestyneen runokokoelman 50 rusinaa Tarton Mikalta. Mistäs siinä on kysymys?
”Hain korona-aikana apurahaa ja sellaisen sain, jolloin mietin, että koska täytän 50 vuotta, niin teen juhlakirjan ja suomennan 50 runoa virolaisilta kirjailijoilta. Onneksi suomalainen kustantajani Aivo Blum Lector Kustannuksesta on niin reilu tyyppi, että suostui kirjan kustantamaan”, Mika kertoo.
Runot Mika valitsi ensin tutuilta runoilijoilta ja laajensi sitten valikoimaa omasta kirjahyllystään, jossa onkin mittava kokoelma virolaista runoutta. Korona-aika mahdollisti sen, että aikaa käydä runoja läpi oli mukavasti.
Kuinka sitten Antto Terras viettää 50-vuotisjuhliaan?
”Minusta kirjailijalla ei oikeastaan ole ikää eikä työstä jäädä eläkkeelle 64-vuotiaana, siksi minusta tässä ei ole mitään juhlimista. Ainakin itse sitä haluaa uskoa, että on uransa alkutaipaleella tai kukkeimmillaan. Ikä siis ei ole varsinainen syy juhlia, vaan juhlitaan aina, kun siihen on syytä”, Antto toteaa, ja Mika jatkaa:
”50-vuotiaana kirjailija on vasta lähtökuopissa!”
Seuraavien teostensa kautta Antto Terras suuntaa ensi kertaa kaunokirjallisille poluille. Tekeillä on dekkarisarja Kill Tallinn, jonka rikokset sijoittuvat Viroon, mutta uhri on aina suomalainen. Kirjat ilmestyvät ensi vuonna kuukausittain ensin äänikirjoina ja sitten koottuina painoksina.
Antto kokee tietokirjailijana rikkoneensa rajoja humoristisella otteellaan, nyt tarkoitus on herättää hämmennystä dekkaristipiireissä. Antto myös ilmoittaa, ettei ole itse lukenut yhtä ainoaa dekkaria!
”Se voi olla ihan hyvä lähtökohta dekkarin kirjoittamiselle. Minä pohdin yhdessä lehtihaastattelussa, etten ole lukenut yhtään hyvää jalkapallokirjaa, liekö se syynä, että olen nyt kirjoittanut noin 15 kirjaa, joissa on jalkapallo pääosassa”, pohtii Mika.
Molemmat syntymäpäiväsankarit liittyvät ensi vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki Tarttoon, sillä Antto on Tarton kulttuurilähettiläs, ja Mika se todellinen Tarton Mika. Haastattelun loppuun saammekin pari vinkkiä Tarttoon ja Viroon yleensäkin.
Mika mainitsee heti Emajoen ja vinkkaa, että sen vesi on aina lämpimämpää kuin Vantaanjoessa. Antto puolestaan nostaa esille suomalaisten ja virolaisten suhteet ja sen, kuinka hyvällä mallilla ne ovat muun muassa lukuisien Tartossa opiskelevien ja opiskelleiden suomalaisten ansiosta – nykyisin Viro on muutakin kuin päiväristeily Tallinnaan.
Kuuntele koko Mika Keräsen ja Antto Terraksen haastattelu osoitteessa soundcloud.com/svyl-svyl.
Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 4-2023.
Antto Terraksen Viro-aiheiset kirjat
Helsinki–Tallinn express. ”Totuus” suomalaisista ja virolaisista (WSOY 2018)
Tallinnan tappajat – Viron veriset vuodet (Into Kustannus 2019)
Viro (Sensuroimaton) (Into Kustannus 2020)
Tallinnan tappajat 2&3 (Into Kustannus 2021)
Viron mafia (Into Kustannus 2023)
Mika Keräsen suomennetut Viro-kirjat
Soppalinnan salaseura eli salaseura Divari –sarja (suom. Kaisu Lahikainen):
Hopeinen aarrearkku (Avain 2010)
Oranssi polkupyörä (Avain 2011)
Salaperäinen kukkavoro (Lector Kustannus 2020)
Aavepyöräilijä (Lector Kustannus 2020)
Väinämöisen veitsi (Lector Kustannus 2021)
Koulupizza (Lector Kustannus 2022)
Jannu (Lector Kustannus 2023)
50 rusinaa Tarton Mikalta (Lector Kustannus 2023, suom. tekijä itse)
