Julkaistu

Nippernaati ja kaverit – Nykykirjallisuutta Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Tänä vuonna Nippernaati, tuo veijari ja kulkija, tekee matkaansa ystävien seurassa, sillä vuonna 2021 antologiassa nähdään ensimmäistä kertaa myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta.

Jenni Kallionsivu

Suomennetun latvialaisen kirjallisuuden määrä on viime vuosina ollut Suomessa ennen näkemättömässä nousussa: vuodesta 2016 vuoteen 2021 suomennettujen nimikkeiden määrä on noussut 400 prosenttia! Vuonna 2016 latvialaisia kirjoja nimittäin suomennettiin tasan yksi, kansallisrunoilija Rainiksen kokoelma Se pysyy, joka muuttuu. Tänä vuonna niitä tulee, Nippernaati mukaan lukien, kokonaista viisi kappaletta. Mutta numerot eivät toki valehtele, ainakaan tahallaan. Onhan viisi aivan valtavan paljon enemmän kuin yksi.

Liettualainen kirjallisuus ei toistaiseksi ole yltänyt aivan näin päätähuimaaviin käännöslukuihin, sillä viime vuosien aikana on suomennettu vain yksi liettualainen teos, vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja.

Muihin Baltian maihin verrattuna virolaista kirjallisuutta on siis suomennettu varsin paljon ja suunta näyttää olleen nousujohteinen. Eräs monista tähän johtaneista syistä on varmasti ollut Nippernaati, joka on ollut monien virolaiskirjailijoiden ensiesiintyminen Suomessa ja suomeksi. Nippernaati on alun perin August Gailitin romaanin päähenkilö, joka on antanut nimensä myös tälle virolaisen kirjallisuuden antologialle. Nippernaati-kokoelmien ajatuksena on ollut nimenomaan suomentaa aikaisemmin suomeksi julkaisemattomia kirjailijoita.

Nippernaati syntyy monien ammattilaisten yhteistyönä

Tällä kertaa Nippernaatin tekstien valinnasta ovat vastanneet päätoimittajat Anniina Ljokkoi (Viro), Annika Suna (Latvia) ja Reeta Tuoresmäki (Liettua). Nippernaatin kääntäjinä ovat toimineet Mirja Hovila, Sini Katainen, Hilkka Koskela, Kaisu Lahikainen, Alexandra Lahti-Nuuttila, Katja Meriluoto, Annika Suna, Akira Takaki, Annamari Typpö ja Jouko Vanhanen sekä joukko Helsingin yliopiston latvian ja liettuan kielen opiskelijoita.

Nippernaatilla on kolme eri tavoitetta. Sen kautta halutaan rohkaista kustantajia julkaisemaan uutta suomennettua kirjallisuutta, ja tässä tavoitteessa onkin vuosien saatossa onnistuttu erinomaisesti. Toinen tärkeä tavoite on pitää suomentajien ammattitaitoa yllä. Käytön puutteessa kaikki taidot rapistuvat tai pahimmassa tapauksessa eivät pääse kehittymään lainkaan. Ilman suomentajia ei ole suomennettua kirjallisuuttakaan, joten mielekkäiden työtilaisuuksien tarjoaminen kääntäjille on ensiarvoisen tärkeää. Lisäksi pyrkimyksenä on tietysti tarjota lukijoille uusia lukuelämyksiä.

Kaikista kolmesta maasta on mukana neljä kirjailijaa, ja mukana on tasapuolisesti eri sukupuolten edustajia. Latviasta mukaan valikoituivat Jānis Joņevs, Anna Auziņa, Andra Neiburga ja Māris Bērziņš, Liettuasta Jaroslavas Melnikas, Danutė Kalinauskaitė, Undinė Radzevičiūtė ja Sigitas Parulskis. Virosta mukana ovat Susan Luitsalu, Eia Uus, Martin Algus ja Tõnis Vilu.

Kääntäjien ja päätoimittajien lisäksi käännösantologian valmiiksi saattamiseen on tarvittu useita muitakin osaajia. Tekstien parissa ovat työskennelleet myös toimittajat ja oikolukija. Kirja on sisältönsä lisäksi myös esine, josta graafikko ja painotalon ammattilaiset tekevät parhaimmillaan sekä houkuttelevan että sujuvasti luettavan. Kirja on myös hanke, jossa tehdään budjetteja, maksetaan laskuja ja tietysti ennen kaikkea pyritään saamaan rahat riittämään. Ammattilaiset todellakin ansaitsevat palkkion työstään: vaikka kukaan ei odottaisikaan rikastuvansa kaunokirjallisuudella, pelkät kiitospuheet eivät elätä ketään. Pelkästään latviasta käännettyä osuutta koskevia rahoitushakemuksia on kirjoitettu – ilman hakemusten pakollisia liitteitä – 26 172 merkkiä, mikä on noin viisi kertaa tämän artikkelin pituus.

Kaikkein tärkeintä on tietysti se, että tekstit löytäisivät lukijansa. Ehkäpä tämäkin Nippernaati toimii ponnahduslautana kokonaisten romaanien sekä novelli- tai runokokoelmien julkaisemiselle. Toivottavasti antologia tuo myös uusia ajatuksia, elämyksiä ja lukemisen iloa lukijoilleen.

Kirjoittaja on Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja, joka tekee töitä myös virolaisen kulttuurin parissa.

Tilaa Nippernaati tästä

Julkaistu

Maailman lopussa on kahvila, ja Karlovan kahvilassa runoilija

Lauri-Rapp-kotikaupungissaan-Tartossa. Kuva: Ele-Adamson

viro.nyt pääsi haastattelemaan tekstien ammattilaista, kaukomatkaajaa ja ennen kaikkea tarttolaista Lauri Räppiä.

Elsa Mensalo

viro.nyt: Kuka olet?

Lauri Räpp: ”Sanoisin, että minulla on monta ammattia. Olen kirjailija, pienyrittäjä, copywriter ja maailmanmatkaaja. Koska julkaisen Instagram-tililläni tekstejä ja ajatelmia, minua kutsutaan nykyään usein myös runoilijaksi. Lisäksi tällä hetkellä olen mukana tuottamassa syksyllä Tartossa ensi-iltaan tulevaa rockooppera Johnnya.”

Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson
Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson.

Millainen on ensimmäinen kirjoittamiseen liittyvä muistosi?

”Opin hyvin varhain lukemaan ja olen aina ollut intohimoinen lukija. Lukeminen herätti myös kiinnostuksen kirjoittamiseen. Ensimmäinen konkreettinen muisto on isovanhempien luota Viljandista, kun olin noin 10-vuotias. Olin lapsi niinä aikoina, jolloin minkäänlaisia tietokonepelejä ei ollut ja piti keksiä itse tekemistä. Tuolla kertaa otin vihkon ja tein luonnoksen, josta ajattelin myöhemmin tekeväni kirjasen. Kouluaineiden kirjoittaminen oli minulle myös aina melko vaivatonta. Julkisesti aloin kuitenkin kirjoittaa vasta hyvin myöhään.”

Millainen matka kirjoittajaksi on ollut?

”Matka on ollut mieletön. Käännekohta oli se, kun kolmekymppisenä lähdin yliopistoon opiskelemaan kauppatieteitä. Se toi kaiken muunkin mukanaan. Siihen asti olin elänyt yrittäjän elämää töine ja huveineen. Jossain vaiheessa katsoin peiliin ja totesin, että jonkin täytyy muuttua. Päätin lähes siltä istumalta hakea yliopistoon.

Maisterivaiheessa erään tylsänpuoleisen luennon aikana teimme opiskelukavereiden kanssa päätöksen lähteä Kuubaan. Tuon matkan aikana tapahtui niin paljon, että aloin kirjoittaa asioita muistiin, ja lopulta materiaalia oli kirjan verran. Lähetin käsikirjoituksen eri kustantamoihin, ja lopulta Tammeraamat julkaisi ensimmäisen kirjani, See ei ole minu Kuuba, vuonna 2015. Sen jälkeen minulta alettiin esimerkiksi pyytää artikkeleita eri lehtiin. Kaikki on käynyt niin nopeasti, että olen edelleen hämmentynyt, ja hämmästyneitä olivat alussa myös ystävät ja tuttavat.”

Miten Instagram-tili sai alkunsa ja kuinka tekstit sinne syntyvät?

”Perustin tilin samoihin aikoihin, kun ensimmäinen Tartto-teemainen kirjani (Linn on minu – Tartu tahavaatepeeglis, Iti oü 2016) julkaistiin vuonna 2016. Tein kirjaan liittyen Rahva Raamat-kirjakaupan kanssa kampanjaa ja julkaisin Instagramissa ensimmäisen tekstin. Rahva Raamat jakoi sen omalla Instagram-tilillään. Vähitellen seurasi lumipalloefekti ja seuraajia on vain ilmestynyt. Minulle on edelleen mystiikkaa, kuinka Instagram-ilmiö on syntynyt.

Välillä on kausia, jolloin tekstejä syntyy julkaistavaksi nopealla tahdilla. Lyhyemmät tekstit tulevat nopeasti, pitempiä saatan kirjoittaa monta kertaa uudelleen. Ajatelmia on toki kertynyt jo jonkin verran varastoon, ja välillä julkaisen samoja tekstejä uudelleen. Siinä tapauksessa yleensä parantelen tekstiä ajatusta muuttamatta. Myös kirjojeni tekstejä kirjoitan usein monta kertaa uudelleen ja saatan karsia sanoja.”

Mikä on parasta Tartossa ja mitä suosittelisit suomalaiselle Tartossa?

”Tartto on ulkoa pieni ja sisältä suuri, kuten kuuluu tuoreimman kirjani nimi (Minu Tartu. Väljast väike, seest suur, Petrone Print 2019). Tartto on sopivan kompakti kaupunki, jossa on mukava liikkua niin jalan, pyörällä kuin bussillakin. Suureksi Tarton tekee se, että kaupungin sisällä on oikeastaan monta erilaista Tarttoa: yliopisto- ja tiedemaailma, Karlova, kuppilat. Tarton henki, jonka voi tuntea, muttei nähdä.

Tartossa suosittelen ehdottomasti Karlovan kaupunginosaa. Se on Euroopan tasollakin helmi, yksi parhaiten säilyneistä puutaloalueista. Kun siellä kulkee avoimin silmin, näkymä on kuin saduista. Kahvilat, vajat ja talojen tornit. Vastapainoksi suosittelen Annelinnan kaupunginosaa. Siellä useissa paikoissa tuntuu, kuin olisi siirtynyt aikakoneella 30 vuotta taaksepäin. Kun paikat taas avautuvat, myös Tarton kulttuurielämä on kokemisen arvoinen. Yleisesti ottaen suosittelen tekemään itse tutkimusmatkoja.”

Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.
Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.

Kuinka pandemia on vaikuttanut elämääsi?

”Se on vaikuttanut monella tavalla. Työskentelytapoja on täytynyt miettiä uudelleen. Tykkään tehdä töitä esimerkiksi kahviloissa. Minut laittaa liikkeelle se, että ympärillä tapahtuu. Että joku kolistelee astioita tai kuulen keskustelunpätkiä. Parhaimmat tekstini ovat syntyneet kaikista epämukavimmissa ja kummallisimmissa tilanteissa, kuten 12 tunnin bussimatkoilla. Nyt matkat ovat tietysti jääneet pois. Kaipaan myös sitä, että kokouksissa voisi nähdä ihmiset oikeasti. Erilaisiin tilanteisiin täytyy kuitenkin sopeutua. Itselleni juokseminen ja pyöräily ovat sellaisia asioita, jotka tuovat tarpeellista vaihtelua kotona oloon.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen suhteen?

”Ideoita on kukkuroittain. Maailma lõpus on kohvik (Rahva Raamat 2018) on mielestäni onnistunein kirjoistani. Se perustuu matkoilla tapahtuneisiin sattumuksiin, ja kirjasta jäi useita tarinoita pois. Lisäksi sen jälkeen on tapahtunut jo paljon uutta. Haluaisin siis kirjoittaa toisen samankaltaisen kirjan. Tavoitteena on myös julkaista tänä vuonna kokoelma Instagramissa julkaistusta runoista ja teksteistä. Suunnitelmissa on lisätä siihen myös mahdollisesti lyhytproosaa ja kuvia tai kuvitusta. Täysin perinteinen runokokoelma se ei tule siis olemaan ja toivonkin, että kirjasta voisi tulla hieman erilainen ja omanlaisensa. Lisäksi mielessä on sukutarinan kirjoittaminen, mutta sen suhteen odotan, että aika ja tunne ovat oikeat. Teen jatkuvasti myös kolumneja erilaisiin lehtiin. Kirjoittaminen on minulle kuin riippuvuus, josta ei pääse irti.”

Terveiset viro.nyt-lehden lukijoille

”Hyvä viro.nytin lukija! Älä anna rajoitusten säikäyttää sinua. Vaikka emme saa nauttia teatterista ja käydä näyttelyissä tai elokuvissa, on meillä kirjoja. Pysähdy kotona kirjahyllyn eteen, niin löydät sieltä aina jotain hyvää. Sillä jokainen kirjahylly tuoksuu aina joltain unohtuneelta rakkaudelta. Keväiset terveiset UNESCOn kirjallisuuskaupungista Tartosta” – Lauri Räpp.

Artikkeli on julkaistu viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 2/2021. Lue lehteä verkossa osoitteessa https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/vironyt.

Lauri Räppin teos Minu Tartu. Väljast väike, seest suur on tilattavissa SVYL Verkkopuolista osoitteessa https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/lauri-rapp-minu-tartu-valjast-vaike-seest-suur/.

Julkaistu

Lääne Kalur – yli 40 vuotta kalastuskolhoosia

Neuvostoliiton miehittäessä Viron vuonna 1945 maaomaisuus kansallistettiin ja maatalous kollektivisoitiin. Uudistus koski myös kalastuselinkeinoa. Vapaan kalastuksen aika oli ohi.

Mikael Korhonen

Neuvostoliiton miehityksen myötä Viron rannikot julistettiin raja- ja sotilasalueiksi, joita valvottiin tarkasti. Kalastuselinkeino keskitettiin kalastuskolhooseihin, joihin kalastajien oli liityttävä kyetäkseen harjoittamaan ammattiaan ja varmistaakseen toimeentulon perheilleen.

Aluksi liittyminen kolhooseihin oli vähäistä, mutta uusien kommunististen vallanpitäjien painostuksesta – varsinkin sen jälkeen, kun 20 000 virolaista oli kyyditetty Neuvostoliittoon maaliskuussa 1949 – virolaiset taipuivat väistämättömän edessä. Läänemaan kalastajien täytyi myös sopeutua uuteen neuvostojärjestelmään. He luovuttivat kaikki yksityisesti omistamansa kalastusalukset ja kalastusvälineensä kolhoosin omistukseen ja yhteiseen käyttöön, kuten myös kaikki työeläimet, maataloustyökalut ja maatalousrakennukset.

Nopeassa tahdissa perustettiin Läänemaalla keväällä ja kesällä 1949 yksitoista uutta kolhoosia: Haapsalu Kalur, Partisan, Uus Elu, Virstu Kalur, Sangar, Kajak, Vormsi Kalur, Põhjarannik, Molodaja Gvardija, Viiking ja Kiideva Kalur. Kolhoosit nimettiin yleensä kommunistisen puolueen johtohahmojen mukaan tai kuten Läänemaalla ideologisin iskusanoin.

Nopea pakkokollektivisointi synnytti aluksi monia pieniä tuotantoyksiköitä. Mutta pian huomattiin, etteivät ne olleet riittävän tehokkaita ja elinkelpoisia, ja kolhooseja ryhdyttiin yhdistämään isommiksi yksiköiksi. Sama kehitys oli myös Läänemaalla, ja erinäisten yhdistämisvaiheiden jälkeen muodostettiin lopuksi vuonna 1975 yksi koko maakunnan kattava kalastuskolhoosi, Lääne Kalur.

Työntekijät

Puolet kolhoosin työntekijöistä työskenteli perustuotannossa, kalastuksessa ja kalanjalostuksessa, kun taas toinen puoli oli sijoitettu tukitöihin, lähinnä hallintoon, korjaamoihin, rakennustöihin ja maatalouteen. Vuonna 1985 Lääne Kalurin henkilökunta oli suurimmillaan 2 114 työntekijää. Lääne Kalur oli suuri kalastuskolhoosi myös muihin vastaaviin virolaisyrityksiin verrattuna. Suurin kalastusalan työnantaja oli kuitenkin kalastuskolhoosi S. M. Kirov Tallinnassa 20 500 työntekijällään.

Kalastus avomerellä ja rannikolla oli vaativaa, fyysisesti raskasta ja pääasiassa miesten työtä. He työskentelivät vuorokausien mittaisissa vuoroissa kalastusmatkojen pituudesta riippuen. Lepopäivät olivat meren ja sään armoilla. Tehtaiden kalanjalostus oli taas naisten työtä. He suolasivat, savustivat, pakastivat, säilöivät ja purkittivat kaloja. Työpäivät olivat aluksi pitkiä, periaatteessa 8-tuntisia, mutta samalla ympärivuorokautista vuorotyötä.

Ammattitaitoisen työvoiman rekrytointi loi pohjan kolhoosin menestykselliselle toiminnalle, mutta joustavan sukupolvenvaihdoksen turvaaminen oli jatkuva haaste vanhempien työntekijöiden eläköityessä. 1980-luvulla keskusteltiin mm. siitä, miten vaikeaa nuoria oli houkutella alalle. Nuoret pitivät kalastusta raskaana työnä, työpäiviä pitkinä, ja jopa työvaatteet tuntuivat heistä raskailta. Kaikkialle läpitunkeva ja vaatteisiin tarttuva kalanhaju koettiin luotaantyöntäväksi. Nuoret eivät tyytyneet enää vain paikallisiin työpaikkoihin, vaan tähtäsivät kauemmas. Etenkin Tallinna houkutteli.

Tuotantotavoitteet

Neuvostoliitossa harjoitettiin valtiojohtoista suunnitelmataloutta. Vuosittaiset toimintasuunnitelmat ja -tilastot kertovat työstä ja tuotannosta, mutta tietoihin täytyy suhtautua tietyllä varauksella. Kolhoosin johtohenkilöt saattoivat kaunistella sekä tuotantotavoitteita että tuloksia, jotta ne vastaisivat ja mieluiten ylittäisivät kolhooseille etukäteen määrätyt suunnitelmat, normit, jotka kommunistinen puolue oli asettanut. Työtä ja tuotantoa ohjasivat pyrkimys yhä parempiin tuloksiin sekä puolueen ideologinen propaganda, jonka tavoitteena oli todistaa sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuus.

Lääne Kalurilla oli 1980-luvulla 153 kalastusalusta, joista neljä oli niin sanottuja tehdasaluksia ja 13 suurempia troolareita, jotka kalastivat valtamerillä. Vuosittainen kalansaalis oli 8 000–10 000 tonnia. Lähivesillä kalastettiin lähinnä silakkaa mutta myös kilohailia, turskaa ja kampelaa sekä haukea, kuhaa ja ahventa, kun taas Atlantilta tuotiin erityisesti silliä ja seitä mutta myös makrillia ja turskaa.

Kalastusmatka Atlantille kesti yleensä kuusi kuukautta, syyskuusta helmikuuhun. Laivat seilasivat Itämeren, Skagerakin ja Kattegatin läpi ja edelleen Pohjanmeren kautta Atlantille. Kalastus tapahtui Islannin, Färsaarten ja Skotlannin vesillä. Kalat troolattiin merestä ja suolattiin heti tynnyreihin. Takaisin palattiin joko Tallinnan tai Pärnun kautta valtamerialusten kotisatamaan Virtsuun.

Osa kalansaaliista myytiin tuoreena, mutta suurin osa purkitettiin tai savustettiin kalanjalostustehtaissa, joko maalla tai aluksella. Alus otti vastaan troolarien saaliit jo merellä ja valmisti niistä heti öljyyn tai tomaattikastikkeeseen säilöttyjä kalatuotteita. Vuoden 1985 tuotantotilaston mukaan Lääne Kalur valmisti 25 miljoona säilykepurkkia ja 862 tonnia savustettua kalaa. Tuotteita myytiin eri puolille Neuvostoliittoa, mutta niitä vietiin myös Puolaan ja Romaniaan sekä Kuubaan, Nicaraguaan, Angolaan, Sambiaan ja Tansaniaan asti.

Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.
Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.

Kolhoosielämää työssä ja vapaa-ajalla

Työ kolhoosissa oli yleensä hyvin houkuttelevaa, sillä palkat olivat hyvät. Mutta oli muitakin etuja. Kolhoosi rakensi ja ylläpiti asuntoja, kauppoja ja päiväkoteja ympäri Läänemaata, tarjosi elokuvien ja urheilutilojen kaltaisia kulttuuripalveluja sekä terveys- ja sairaanhoitopalveluja. 1980-luvun lopulla Lääne Kalurilla oli kaksi päiväkotia, kolme kulttuuriklubia ja kaksi urheilukenttää. Työntekijöillä oli käytössään myös oma lomakylä, jossa perheet saivat viettää lomiaan. Lapsille järjestettiin kesäleirejä.

Avioituessaan työntekijä sai 100 ruplaa ja muita lahjoja, esim. maton, pesukoneen tai huonekaluja uuteen kotiin. Vastanaineet saivat myös matalakorkoista, edullista lainaa. Lapsiperheet saivat rahallista tukea lapsiluvun mukaan. Kolmen tai useamman lapsen äidit saivat kaksi ylimääräistä vapaapäivää kuukaudessa. Lääne Kalur maksoi myös eläkkeitä vanhuksille ja sotaveteraaneille.

Työ kalastuskolhoosissa oli kokonaisvaltaista. Se loi yhteenkuuluvuuden tunteen myös työajan ulkopuolella. Urheileminen oli erityisen suosittua. Työntekijät harrastivat monenlaisia lajeja. Pelattiin lentopalloa ja pöytätennistä, purjehdittiin, työnnettiin kuulaa, nostettiin painoja, hiihdettiin, yleisurheiltiin ja harrastettiin ammuntaa. Shakki, tammi ja korona kiinnostivat sekä vanhoja että nuoria.

Kulttuuritoimintakin oli vilkasta. Kolhoosi rakensi Haapsaluun vuonna 1964 oman, klubitaloksi kutsutun kulttuuritalon. Siellä järjestettiin konsertteja, teatteriesityksiä ja tansseja. Vuonna 1971 kulttuuriklubi alkoi järjestää vaativampia musiikki- ja lauluesityksiä, niin kutsuttuja kabareita. Ajan myötä kabareen suosio ja maine kasvoi ja katsojia tuli kaikkialta Virosta. Yleisö kerääntyi katettujen pöytien ääreen ja nautti kolhoosinaisten valmistamista herkuista, kahvista, teestä ja alkoholijuomista. Tarjoiluhenkilökunta tuli omasta takaa, orkesteri soitti ja tanssi jatkui pitkälle yöhön.

Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.
Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.

Viimeiset ajat – Lääne Kalurin loppu

Viron tasavalta palautettiin 20. elokuuta 1991 ja maa siirtyi vapaaseen markkinatalouteen. Yksi suurimmista haasteista oli itsenäisen talouden rakentaminen Neuvostoliiton markkinoille keskittyneen suunnitelmatalouden raunioista. Viro ajoi lävitse mm. yksityistämisohjelman, jonka kautta 80 prosenttia valtion omistamista pienyrityksistä myytiin.

Yksityistäminen koski myös Lääne Kaluria, joka jaettiin kahteen pienempään osakeyhtiöön. Haapsalussa toiminta järjestettiin uuteen, West-nimiseen yhtiöön. Se jatkoi edeltäjänsä harjoittamaa kalastusta ja kalanjalostusteollisuutta. Kun talous taantui 1990-luvulla ja kalan vienti Venäjälle väheni, joutui Haapsalun kalatehdas lopulta lopettamaan toimintansa 2000-luvun puolivälissä ja sanomaan irti loput sata työntekijäänsä. Tämän jälkeen maa-alue myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle, joka suunnitteli rakentavansa alueelle asuntoja. 2000-luvun lopun taloudellisesti vaikeina aikoina suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Osa tehdasrakennuksista purettiin. Jäljelle jäi tänä päivänä hiljalleen rapistuvia ja hajoavia taloraunioita, jotka muistuttavat menneistä kalatalouden suuruuden ajoista.

FT Mikael Korhonen on eläkkeellä oleva historioitsija sekä arkistonjohtaja, joka on viettänyt paljon aikaa Haapsalussa. Artikkeli perustuu hänen julkaisemaansa teokseen Haapsalu. Lääne Kalurista graffiteihin (2020). Kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista: https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/mikael-korhonen-haapsalu-laane-kalurist-graffititeni-laane-kalurista-graffiteihin/