Kategoria: Kirjaesittelyt

Julkaistu tehnyt

Ahasverus – ikuinen kiertäjä

”Vaikeistakin asioista kerrottaessa aistii eräänlaisen sarkastisen kieli poskessa -asenteen, mikä tekee tästä Viron historian kirjasta aivan erityisen virolaisen.” -Kulle Raig

Kulle Raig

On vuosi 1835. Hamburg, Liverpool, London? Tai Blücher, Wellington, Napoleon? Ei kun Franklin… Washington? Jefferson! Tämä! Ei olla ulkomailla, vaan Virossa, jossa kartanonherra – epäilemättä hymynkare suupielessään – antaa alustalaisilleen sukunimiä. Tapoja tällainen hienostelu ei muuta, vaan ”illan päätteeksi Jüri Blücher ryntäsi Mihkel Napoleonin kimppuun ja murskasi tältä poskipään”.

Näin alkaa Tauno Vahterin Virossa palkintoja voittanut ja nyt suomennettu romaani. Seuraavaksi ollaan jo vuodessa 1921, jolloin konstaapeli kärrää Haapsalun Avipaluun lähetyksen Tukholmasta: laivaan piiloutunut 8-vuotias Madis Jefferson, kirjan päähenkilö, palautetaan kotiin. Ruumasta on tarttunut mukaan myös uusi lelu: pikkuinen kompassi. 

Eikö olekin lupaava alku veijari- ja jännitysromaanille? Toki, mutta tarinan edetessä huolettomaan tunnelmaan lisääntyy jatkuvasti uusia synkkiä juonia ja sävyjä. Kun alussa tulee mieleen August Gailitin Toomas Nipernaadi, niin loppua kohti alkavat kummitella Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä ja Sofi Oksasen Puhdistus.

Monella aikatasolla liikkuva kirja koostuu päähenkilön 11 pakoretkestä. Kaukokaipuu ei ole hellittänyt: Madis Jefferson seilaa kaikki maailman meret, kiertää kaikki mantereet, oppii englannin ja ranskan. Kanssakulkijoiksi lyöttäytyy mitä erilaisimpia tyyppejä, joista koostuva galleria on hyvin mielenkiintoinen. Muukalaislegioonan kirjastosta löytyy myös virolainen, ja Madis huomaa saman, minkä Hemingway aikanaan: virolaisia on joka paikassa, ja kaikki he kirjoittavat jotakin. Madiskin kirjoittaa. Taloudesta ja avaruudesta, vaan ketään ei kiinnosta. Kirjassa hänen tekstinsä esitetään kursiivissa, eikä heti ymmärrä, mikä niissä on huuhaata, mikä vakavasti otettavaa.

Meneillään on 1930-luku. Madista ajaa edelleen kummallinen sisäinen pakko lähteä. Pois. Jonnekin. Belize Cityn pölyiset kadut, Long Beach, New York, Marseille, Antwerpenin satamavankila… ”Tulin Belgiaan, kaikki hyvin, ilmojakin pitelee”, kirjoittaa Madis äidille. 

Sitten vuosikymmen vaihtuu, ja Madis on yhtäkkiä keskellä järisyttäviä historiallisia tapahtumia ja inhimillistä kärsimystä, josta hänen osakseen tulevat mm. vakoilusyytökset, kidutus ja pitkä tuomio. Elämä heittelee: jossain vaiheessa kotopuolessa pistäytyessään hän joutuu hetkeksi tarttumaan myös kommunistisen paikallisvallan kahvaan.

Tutuksi tulevat Tšeljabinsk, Arkangeli, Tadžikistan… kauttaaltaan lohduttomia paikkoja. Vankileirien saaristossa ja Moskovan Serbskin instituutin suljetulla osastolla, myöhemmin myös Tarton psykiatrisessa sairaalassa, Madis saa kokea, kuinka kalliiksi tulee pitäytyminen siinä, minkä katsoo oikeaksi. Tuntuu uskomattomalta, että vaikka Madis onkin vähän väliä eri nimillä etsintäkuulutettu, poliisin ja turvallisuuspalvelun jahtaama, hän usein onnistuu pääsemään pälkähästä joko jallittamalla KGB:tä tai puhumaan vainoojansa ympäri. Hänellä kun on melkoiset puhelahjat.

Onko Madis päämäärätietoinen vai pakkomielteen vaivaama? Eletään vuotta 1949. Pähkinäpuun taipuisista vitsoista kyhäämällään veneellä hän yrittää taas kerran yli Itämeren Tukholmaan, mutta joutuukin Porkkalaan ja saman tien KGB:n kuulusteluun. ”Miten ihmeessä vuosikausia Siperiassa istunut Madis Jefferson olisi voinut tietää, että jatkosodan rauhanteossa Suomen oli pitänyt vuokrata Porkkalanniemi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi?” ihmettelemme kirjailijan tavoin. Tästäkin kokemuksesta hän selviää jokseenkin ehjin nahoin, mikä tuntuu uskomattomalta.

Jossain kohtaa kertomusta herääkin kysymys, missä kulkee normaaliuden raja? Tähän on vaikea vastata yksiselitteisesti. Ainahan voi sattua ja tapahtua. Madis on käsistään kätevä, kekseliäs ja luova. Hän on johdonmukainen kirjoitustyössään ja sinnikäs tarjotessaan tekstejään julkaistavaksi. Vaikka puolet niistä olisivatkin huuhaata, on pakko kysyä – niin kuin onkin tehty – kuinka moni meistä pystyisi kirjoittamaan 500 sivua ohjeita siitä, miten siirtyä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen? Ja sen pitää tapahtua jo tänään, Madis julistaa.

Sitten ollaankin syksyssä 1990. Madis Jefferson on keplotellut itsensä taas New Yorkiin. Edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua 50 vuotta. Kaupunki on muuttunut, eikä majapaikkaa hevin löydy. Kun se lopulta onnistuu, hän ottaa esiin pienen muistikirjansa ja kirjoittaa: ”Ensimmäinen yö 34. kadun kirkossa. Huomenna vien käsikirjoituksen New York Timesiin.”

Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä perustuu Viron ja USA:n arkistoista löytyneeseen materiaaliin eli tositapahtumiin, joiden keskiössä on ollut virolainen Johannes Lapmann. Sokkeloiselta vaikuttavan palapelin palaset loksahtavat lopulta luontevasti paikoilleen. Yhtä luonteva ja täsmällinen on dialogi. Tarinan neutraali kerrontatapa viehättää: pohjalla olevaa tragiikkaa ja absurdiutta ei paisutella tarpeettomasti. Vaikeistakin asioista kerrottaessa aistii eräänlaisen sarkastisen kieli poskessa -asenteen, mikä tekee tästä Viron historian kirjasta aivan erityisen virolaisen.

Tästä voit ostaa Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä hintaan 25 € + postimaksu

Julkaistu tehnyt

Tätini Ellen – minun déjà-vu -hetkeni

Kuva: Heikki Nenonen

Mudlumin kirja Tätini Ellen (Enostone 2023, suom. Heidi Iivari) on tarkka kuvaus Neuvosto-Virosta sekä erään suvun naisista. Toimittaja, kirjailija Kulle Raig peilaa kirjaa omiin kokemuksiinsa.

Kulle Raig

Mudlumin kirja Tätini Ellen luo suurenmoisen, laajuudessaan hyvin tarkan kuvan Neuvosto-Virosta, sen asukkaiden arjesta ja ajatuksista, selviytymiskeinoista ja ihmissuhteista. Mukaan pääsee myös siirtymä uuteen Viroon eli aikaan, jolloin – sarkastisesti ilmaistuna – ”kalliin elämän makuun pääsi halvalla – Snickersin suklaapatukalla”. Kirjan keskiössä on kuitenkin kolme naista ja kolme tiiviisti toisiinsa liittyvää yleisinhimillistä tarinaa.

Asialla on mieltä ja merkitystä vasta sitten, kun siihen on jokin yhteys, tietää kirjailija. Lukiessani minut valtasikin uskomaton tuttuuden tunne, ahaa-elämyksiä riitti pitkin matkaa. Henkilöt ja paikat heräsivät eloon ja olivat kirkkaina läsnä. Se teki kirjasta minulle erityisen samastuttavan. Eikä vain minulle – tarinan yleistävä voima on suuri: kuvauksesta tunnistavat itsensä monen sukupolven virolaiset naiset.

Äidiltäni kuulin jo varhain kolmesta nätistä ja fiksusta Mudan tytöstä. Vanhin, Ellen, kävi Muhulla samaa Piirin koulua kuin veljeni, vain luokkaa alempana. Yhdessä aloittivat koulutien keskimmäinen Evi ja nuorin eli kirjan äiti Meida. Kimpassa, ihan niin kuin siskoni ja minä vuoden ikäerosta huolimatta. Myös koulu oli sama.

Nostalgiamatkallani tulivatkin ensimmäiseksi eteen tutut paikat. Muhun saari, sukuni kotipaikka, lapsuuden ja teini-iän kesien lomaparatiisi. Siellä, Sepämäen hautausmaalla, lepäävät esivanhempani. Tallinnassa nimiä vilahtaa lisää: Mulla-kadun koulu, Karl Marxin puistotie, Ehte-, Õle- ja Koidu-kadut. Pysäkit, kioskit ja kaupat. Mukana on koko lähiseutuni! Mainituksi tulee bussi numero 40, ankea, talvella jääkylmä, kesällä tukahduttavan kuuma, aina pakahtumaisillaan täynnä väkeä ja harvoin kulkeva. Minibussit, kutsikad, olivat sentään käteviä käytössä! Pikkukaupunki Paide tuli tutuksi avioliiton kautta. Joten tiedän kyllä, millaista on matkustaa pienten lasten kanssa Tallinnan ja Paiden väliä.

Palataan henkilöihin. En puhu tädistä, puhun Ellenistä, joka oli kirjoittajalle kokonainen maailma, minulle innostava esikuva. Miksi päätin lukea Tartossa suomalais-ugrilaisia kieliä? Siksi, että Ellen luki, vaikka poikkilahjakkaana olikin aloittanut taidekoulussa. Yhteisellä junamatkalla Muhulta Tallinnaan muistan hänen äänekkäästi päntänneen liivin kielen sanoja tulevaa tenttiä varten. Suomen kielen hän omaksui tasolla, joka mahdollisti suvereenit reportaasit milloin mistäkin sekä radion että TV:n puolella. Tämä aikana, jolloin luonnollinen yhteys lahden yli oli poikki. Kuuntelen tarkalla korvalla arkistonauhaa. Melkein täydellistä! Tunnen ammattikateutta, mutta myös ihailua.

Asuin Ellenin kanssa samassa hotellihuoneessa käydessäni ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1965. Kolmas huoneessa oli venäläisrouva, joka ilmoitti, että kun ”täällä ei ole mitään ostettavaa, palautan Tallinnassa matkarahoiksi annetut 9 markkaa”. Ellen pyöritteli edellisvuoden tulkkipalveluista kiitoksena Kekkoselta saamaansa kultaista rannerengastaan ja ilmoitti tyynesti lähtevänsä juuri nyt Kekkosille kylään. Ei olisi saanut, mutta hän uskalsi. Se teki vaikutuksen.

Ellenillä oli tyylitajua. Se käy hyvin ilmi myös kirjasta. Vuonna 1967 virolaisen kulttuurin päivillä otetussa kuvassa hän on Chanel-jakussaan tyylikäs kuin mikä. Hyvin šikk ja mukk. Outfit viimeisen päälle! Natsaa suupielessä roikuttavaa Elleniä en tunne ja on sydäntä särkevää kuvitella hänet loppuaikojen ränsistyneeseen taloon, jossa ei ole vettä eikä sähköä, on vain rikkinäinen hella ja viimeisiään vetelevät sähköjohdot.

Myös kuvaus Ellenin sairaudesta, paikoin raadollinen, saa surulliseksi. Mietin, että hänen harhansa saattoivat osittain kummuta oikeasta elämästä – ihmiset pelkäsivät tuohon aikaan puhelinten kuuntelua ja muuta vainoamista. Voi olla, että suurennuslasi olikin hänen päällään, kun kerran oli päästetty ulkomaille opettajantehtäviin, epäilemättä tiheän seulan läpi.

Kuvassa Neuvosto-Viron ulkoministeri Arnold Green ojentaa vuonna 1967 presidentti Kekkoselle lahjan. Vasemmalta balettitanssija Tiiu Randviir, oopperalaulaja Georg Ots, tulkki Ellen Noot, ulkoministeri Green ja kirjailija Ralf Parve.
Toukokuussa 1967 Suomessa järjestettyjen Viron kulttuuripäivien suojelijana oli presidentti Kekkonen. Kuvassa Neuvosto-Viron ulkoministeri Arnold Green ojentaa presidentti Kekkoselle lahjan. Vasemmalta balettitanssija Tiiu Randviir, oopperalaulaja Georg Ots, tulkki Ellen Noot, ulkoministeri Green ja kirjailija Ralf Parve. Kuva: A. Rätsep / Viron kansallisarkiston elokuva-arkisto.

Jossain vaiheessa kirjan fokus siirtyy äitiin, Meidaan. Kaunis tyttö ja vaaleatukkainen poika Tarton yliopiston perinteisellä treffipaikalla aulassa kellon alla: tämä on viimeisin muistikuvani hänestä. Opiskelimme samaan aikaan samaa ainetta – viron kieltä ja kirjallisuutta. Elämä heittelee. Mudlum kuvaa hienosti äitinsä elinkaarta kohti vanhenemista ja leppymistä, kun ankaruus alkaa taantua. Miten tunnistettavaa! Niin meidän käy: aina samat ruoat, ja hapukoor, joka on ehdoton juttu! Kirjoittaja uumoilee itsekin tulevansa sellaiseksi, silloin joskus. Jos voisin, kertoisin Meidalle, että minullekin on kaupattu hirmukallista Lux- pölynimuria ja että lepopäivän ratoksi löytyy myös yhteinen korttipeli. Ruvetaan vain lätkimään bismarckia!

Ja sitten on se loputon raadanta, joka henkilöityy äidissä. Protestanttisen työmoraalin ajama sisäinen pakko imee hänestä kaikki mehut eikä mikään riitä. On loputonta työtä ja ainaista murehtimista. Marjat on saatava poimituksi, hillot purkkiin, heinä tehdyksi, halot halki, poikki ja pinoon. Vaikka henki menisi. Boheemi siskokin upottaa sormensa multaan, kun selkä on seinää vasten – pitäähän puutarhan olla kunnossa. Mieleeni muistuvat omat lapsuuteni kesät Muhulla: oli pakko osallistua heinäntekoon ja pyörittää tahkoa isoisän käskystä – viikatteen oli oltava terävä.

Niin tuttua, niin tuttua! Ehkä Mudlum kirjoittaakin minun äidistäni! Tai minusta ja siskostani!

Koko ”tiimin” käsityöharrastus on kirjassa näkyvästi esillä. Matkaa tekevä ja samalla sukkaa kutova emäntä oli lapsuudessani tuttu näky Muhulla. Ylisukupolviset taidot saavat jatkoa: radio- ja tv-persoona Ellen osoittautuu käsistään käteväksi boheemin ja käsityöläisen yhdistelmäksi. Kirjailija itsekin tykkää huristella tädin vanhalla ompelukoneella. Kierrätyksessä ja uusiokäytössä ollaan paljon nykyaikaa edellä. Työn tuloksia kuvaillaan yhtä rönsyilevästi kuin villiintyneen puutarhan kasveja. Käsitöiden tekeminen on elämäntapa – osin tarpeen sanelema, osin taidetta ja osin myös viihdettä. Melkein yks yhteen sen kanssa, mitä perheessämme tapahtui! Singer-koneen tikitys kaikuu vieläkin korvissani.

Tärkeä rooli on erilaisilla tavaroilla. Rapistuneen talon jokainen sopukka on niitä täynnä, jokaisella oma tarinansa. Tavarakerrostumien esineet kuvataan viimeistä yksityiskohtaa myöten. Ellen on tuonut Suomesta monenkirjavia lankoja, maljakoita, muovipusseja, munakuppeja, paperisia lautasliinoja, joulukoristeita ja myös sellaisia tavaroita, joista meillä ei ollut tietoakaan. Suomen vaikutus näkyy hyvin kodinsisustuksessa, tilpehöörin lisäksi on hankittu suomalaiset kaapit, ja epäilen, että myös keittiön teräksinen lavuaari. Kukapa meistä ei olisi halunnut värikästä ja kivaa, ehkä vähän kiiltävääkin tavaraa neuvostoelämämme harmauteen? Olkoon 12-värinen kuulakärkikynä tässä symbolina – se ei ollut vain lasten, vaan myös aikuisten himoitsema 1960-luvun alussa. Sisustin minäkin Ehte-kadun kotiani: revin alas kauhean kukkatapetin ja laitoin tilalle punaisen, suomalaisen, tiskin alta sattumalta saadun.

Kirjailija ei piilota mitään, vaan näyttää kaiken. Kerronta on viimeisen päälle rehellistä, ketään ei säästetä. Siskosten, Ellenin ja äidin, raivokas yhteenotto kääntyy todelliseksi henkien taisteluksi. Se on paras riidankuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä siksi, että siinä mennään todella syvälle sielun syövereihin. Se myös kuvaa molempien täydellistä omistautumista milloin millekin: riidalle, elämänsä ainoalle miehelle, sairastavalle siskolle, työlle… Kirjoittajan suhde omaan äitiinsä on tavanomaisen mutkikas, mutta toivoa ei saa heittää, vaikka ”rakkauden huomaaminen on pirun vaikeaa”.

Tätini Ellen on hyvin henkilökohtainen, hyvin avomielinen kirja, joidenkin mielestä piinallisen tarkka yksityiskohtien kuvauksessa. Ehkä, mutta se on myös tinkimättömän rehellinen ja aito eikä muistuta lainkaan monia muodikkaita avautumisia, joista usein jää epämääräisen tahmea olo. Päinvastoin. Se on kunnianosoitus sekä äidille että Ellenille, kaikille selviytyjille. Se on oikeaa elämää sujuvasti kuvaavaa tekstiä, jota ryydittää sinne tänne tiputeltu asiaan kuuluva sarkasmi. Olen kiitollinen Tätini Ellenistä ja siitä, että se tarjosi minulle mahdollisuuden kokea menneisyys tosiolevaksi. Sitähän déjà-vu tarkoittaa.

Tätini Ellen SVYL-Verkkopuodissa hintaan 25 € + postimaksu.

Julkaistu tehnyt

Viron historiasta poikakirjan suorasukaisuudella

Hannu Oittinen

Misku Välimäki:

Viimeinen metsäveli

Docendo 2023, 205 s.

Tiedottajana ja kustannustoimittajana työskennellyt Misku Välimäki sukeltaa suppeahkossa esikoisromaanissaan Viron neuvostohistoriaan ja päätyy kirjan kuvitteellisessa loppuratkaisussa kommentoimaan suomettumista vähän kuin mutkan kautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Viroon neuvostoaikana 1979 ja Helsinkiin samana vuonna. Todettakoon heti kärkeen, että kirjan nimen vihje historiassa oikeasti tunnetusta viimeisestä metsäveljestä, vuonna 1978 hukkuneesta tai hukutetusta August Sabbesta, ei ole teoksen aihe, vaan kyseessä on fiktiivinen ja varsin suorasukainen tarina, joka asettuu lähinnä poikakirjan raameihin.

Kirjailija käyttää toki tarinansa siteenä metsäveljien elämäntyyliä ja heille tapahtuneita seikkoja.

Viron historiansa lukeneet juonikuvio panee silti melkoisten uskottavuusongelmien eteen. Päähenkilöteini Andrein äiti toimii maaseudulla opettajana vailla puoluepapereita, samalla hän on kahden metsäveljen eli miehensä ja veljensä varustaja ja poikansa yksinhuoltaja. Jollain ihme konstilla metsäveliveljespari on onnistunut pysyttelemään hengissä kylien liepeillä parinkymmenen vuoden ajan, jo 1950-luvulta lähtien. Alkutilanne suorastaan lupaa ongelmia jatkossa, ja niitähän kertyy kosolti.

Alkupuolen dramaattisen huipennuksen jälkeen Andrei päätyy oudosti ja rättiväsyneenä Tallinnaan, jossa monien vaiheiden jälkeen, kuinka ollakaan, järjestyy kyyti Suomeen. Eri maiden rajavartijat eivät tietenkään huomaa mitään kuin vasta jälkeenpäin. Fiktiota toki tämäkin: se mikä ei ollut mahdollista vuonna 1979 todellisuudessa, on mahdollista teinisatujen maailmassa.

Tiukasti historiasta ponnistava lukija löytää muitakin kömmähdyksiä. Vaikea esimerkiksi uskoa, että metsäveljet olisivat vuonna 1979 varanneet retkelle mukaan ”saksalaisia” savukkeita, tuskin edes itäsaksalaisia. Tällaisiin yksityiskohtiin takertuminen ei silti tee kirjalle täyttä oikeutta, sillä vaikka juonessa huristellaan mutkia suoriksi, lukijalle tuodaan sentään näkyviin metsäveljien sinnikkyys ja päämäärä. Perustuihan heidän toimintansa lopulta Viron itsenäisyyden menetykseen 1944 ja pyrkimyksiin sen palauttamiseksi.

Sieltä täältä kuulemieni kommenttien perusteella etelänaapurin neuvostomiehitys ja sen lieveilmiöt eivät ole nykysuomalaisille enää lainkaan itsestään selviä asioita. Hyvä, jos Misku Välimäen teos auttaa muistuttamaan mieleen edes sen, ettei kukaan kaipaa tuota kautta takaisin.

Kirjan draamallinen jännite saa melodraaman ja vahvan huumorin sävyä, kun kirjassa nimeltä mainitut Supon päällikkö Seppo Tiitinen ja presidentti Urho Kekkonen ratkaisevat virolaisen teinipojan kohtaloa. Arvostelun kärki kohdistuu samalla lahden tälle rannalle aikaan, jonka demokraattisuudesta suomalaisten ei edelleenkään kannata pitää liikaa meteliä.

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.

Julkaistu tehnyt

Syksyn Viro-kirjasatoa

Tänä vuonna on ilmestynyt suomeksi paljon virolaista kirjallisuutta, jota on esitelty jo sekä Turun että Helsingin kirjamessuilla. Ennen joulua on kuitenkin vielä yksi suurempi tapahtuma, jossa on mahdollisuus tutustua kirjoihin ja ostaa niitä myös pukinkonttiin.

Kirjailijat Paavo Matsin (vas.), Heidi Iivari ja Mart Kivastik keskustelivat Turun Kirjamessuilla. Kuvassa myös tulkki Petteri Aarnos (oik.).
Kirjailijat Paavo Matsin (vas.), Heidi Iivari ja Mart Kivastik keskustelivat Turun Kirjamessuilla. Kuvassa myös tulkki Petteri Aarnos (oik.).
Kuva: Heikki Nenonen

Suomen Viro-yhdistysten liitto ja SVYL-Verkkopuoti ovat mukana 18.–19.11. Helsingin Kaapelitehtaalla Tuglas-seuran Martin Markkinoilla, jossa pääsee kuuntelemaan keskusteluita Mart Kivastikin, Mudlumin ja Juhani Salokanteleen kirjoista. Ensi kertaa tänä syksynä on esittelyssä myös Mati Untin kokoelma Ja elämme vieläkin, ellemme ole kuolleet, josta keskustelevat Juhani Salokannel, Tiit Hennoste ja kirjan kääntäjä Jouko Väisänen.

Syksyn Viro-kirjauutuuksiin voi tutustua ja niitä ostaa sekä markkinoilla että verkosta SVYL-Verkkopuodista:

Martin Markkinat myös striimataan osoitteessa: www.tuglas.fi/stream

Tutustu Markkinoiden koko ohjelmaan: martinmarkkinat.fi

Kuvat: Heikki Nenonen

Julkaistu tehnyt

Virolaisten ja latvialaisten tunteikkaat suhteet

Kuvassa on mainospylväs Riiassa.

Koska Latvian ja Viron historiat ovat kulkeneet samanlaisia polkuja, on naapuri tarpeeksi tuttu, että sille voi jopa nauraa – kaikella rakkaudella tietenkin.

Jenni Kallionsivu (teksti ja kuva)

Latvialaisen vitsin mukaan kolme virolaista meni kalaan aamulla kello viisi. Kymmeneltä ensimmäinen sanoi ”Ei nappaa”. Kolmelta seuraava totesi ”Ei tosiaankaan nappaa”. Iltakymmeneltä kolmas huomautti ”Ei tietenkään nappaa, kun te hölisette siinä koko ajan.” Kuulostaako tutulta? Samalla kaavalla ruotsalaiset ovat kehitelleet useita suomalaisvitsejä, ja epäilemättä samanlaisia vitsejä kerrotaan myös muualla maailmassa. Latvialaiset ottavat ilon irti vitsaillessaan virolaisten hitaudesta. Suomalaisesta näkökulmasta tämä on tietysti hyvin hämmentävää, onhan Suomenlahden eteläpuolen meno meidän silmissämme niin dynaamista, ettei pohjoisen asukki aina meinaa pysyä edes mukana.

Virolaisten ja latvialaisten keskinäiset suhteet näyttävät ylipäätään näin suomalaisen silmään ihailun, puoliksi unohdetuista riidoista juontavan kaunan mutta pohjimmiltaan lempeän hyväntahtoisuuden täyttämiltä. Siis hiukan kuin sisarussuhteelta. ”Mitä kiinnostavaa siellä Latviassa nyt oikein voi olla?”, kyselevät virolaiset tuttavani. Samaan aikaan Latvian ystävyysseura on tervetullut yhteistyökumppani moniin Viron ystävien tapahtumiin, eikä virolaisilta juuri kuule varsinaisia ilkeitä sanoja Latviasta – pientä naljailua kyllä senkin edestä.

Monet Rozentāls-seuran jäsenet ovat vanhoja Viro-harrastajia, joita on ajan mittaan ruvennut kiinnostamaan, mitä Viron etelärajan takana oikein on. Näin on käynyt itsellenikin, ja erilaisten käänteiden jälkeen päädyin kirjoittamaan kirjan nimeltä Firma maksaa: Löytöretki Latviaan. Nimi on suomalaislatvialaisten tilaisuuksien klassikkovitsi, sillä se tarkoittaa täsmälleen samaa molemmilla kielillä. Latviaksi se tosin kirjoitetaan firma maksā (jos et vielä tiennyt, mitä kirjainten päällä olevat viivat latvialaisissa sanoissa tarkoittavat, nyt tiedät: viiva pidentää allaan olevan vokaalin).

Latviaan ei käytännössä edes pääse maanteitse kulkematta Viron kautta, joten latvialaisten ja virolaisten suhtautuminen toisiinsa on näinkin konkreettista suomalaismatkailijan nokan edessä. Sitä paitsi on mukavaa, kun virolaiset nauravat muillekin kuin meille suomalaisille. Latvialaisten ja virolaisten suhde on siis kiinnostava molempien maiden kulttuurin harrastajalle, syystä, jos toisestakin.

Matka saldējumsien maahan 

Niin mitä sieltä Viron etelärajan takaa löytyykään – no tietenkin saldējumsia eli jäätelöä! Virolaisista sanassa on jotain hillittömän hauskaa, mikä ei kuitenkaan tunnu suomalaiselle kuulijalle selviävän. Olen yrittänyt kysellä virolaisilta, mikä saldējumsissa oikein naurattaa, mutta ilmeisesti lystin lähde ei ole sanallistettavissa. Saldējums on hauska sana, koska se on hauska sana, ja vielä hauskempaa on, jos siihen lisää ylimääräisen p-kirjaimen: saldejumps!

Ymmärtääkseni latvialaisvirolaisia suhteita ja jäätelön roolia niissä, päätin matkustaa kesäkuussa järjestettäville Riian jäätelöfestivaaleille. Vērmanen puistossa Riian keskustassa suuret ja pienet saldējumsit (sanalla voi virolaisten mielestä viitata myös latvialaisiin henkilöihin) nauttivat kylmiä herkkuja, torvisoittokunta musisoi ja aurinko paistoi. Jäätelöfestivaali ei, yllättävää kyllä, ollutkaan suunnattu virolaisturistien houkuttelemiseksi, vaan vaikutti paikallisten herkkukekkereiltä. Jos joku Riian matkailuinfosta sattuu lukemaan tämän jutun, kehotan vakavasti harkitsemaan kohderyhmän laajentamista seuraavana vuonna!

Hyväähän latvialainen jäätelö tietysti on. Maasta löytyy useita jäätelön valmistajia. Eräs suurimmista on Rūjiena, jonka makuvalikoimaan kuuluvat muun muassa karpalo ja rupjmaizes kārtojums eli paikallinen ruisleivästä tehty jälkiruoka. Aikoinaan Rūjiena on ollut Baltian suurin meijeri: ehkäpä latvialaisen jäätelön tunnettuuden juuret löytyvät täältä? Ainakin monen virolaisen lapsuusmuistoissa syödään latvialaista jäätelöä, ja rakastettu virolainen kirjailija Leelo Tungalon julkaissut myös lastenrunokokoelman nimeltä Lätikeelne jäätis eli latviankielinen jäätelö.

Aikaansaavat virolaiset

Koska latvialaisvirolaisten suhteiden kiemurat eivät selvinneetkään jäätelöä syömällä, päätin kilauttaa kaverille ja keskustella aiheesta latvialaisen Viro-asiantuntijan, kääntäjä Guntars Godiņšin kanssa. Hän on kääntänyt muun muassa Kalevipoeg-kansalliseepoksen latviaksi ja työskennellyt yli kymmenen vuotta Latvian suurlähetystössä Tallinnassa. Saldējumsiksi nimittely on toki hänellekin tuttua, ja lähetystössä työskennellessään hän järjesti myös Latvia-aiheisen seminaarin, jonka otsikko oli Kas te teate ainult saldējumsit? eli Tunnetteko vain saldējumsin? Tavoitteena oli näyttää, että Latviassa on yhden hauskan sanan lisäksi muutakin mielenkiintoista.

Godiņš muistutti siitä, miten Etelä-Virossa sanotaan sateen sattuessa jumal on lätlane eli jumala on latvialainen. Toisaalta myös iga saunatee viib Riiga eli jokainen saunatie vie Riikaan. Baltian suurimmassa kaupungissa on iät ja ajat käyty tekemässä monenlaista bisnestä ja muuta puuhaa, ja monista virolaiskaupungeista löytyy etelään johtava Riia tänav eli Riiankatu. Suhteet latvialaisiin näkyvät kansanperinteessä varsinkin Viron eteläosissa.

Vuosien mittaan olen huomannut, että Viroon suhtaudutaan Latviassa usein hieman ihailevasti. Godiņšin mukaan virolaiset saavat asioita aikaan: kun virolainen sanoo ”teeme nii”, hän todellakin tekee niin. Raha-asiansakin virolaiset ovat hoitaneet mallikkaasti, he ymmärtävät digitalisaation päälle ja panostavat koulutukseen. Jos virolaisten hitaudelle vähän naureskellaankin, se johtuu vain hienoisesta kateudesta.

Vitsejä kerrotaan nimenomaan virolaisista, sillä vitsien kehittyminen vaatii tuttuutta. Liettualaisista ei kuulemma samassa määrin vitsailla, sillä heidän ajattelutapansa on jo erilaisempi: jo katolisen uskonnon jättämä perintö erottaa, samoin menneisyys suurvaltana sekä Puolan vaikutus liettualaiseen kulttuuriin. Latvian ja Viron historiat ovat kulkeneet enemmän samanlaisia polkuja, ja tämän vuoksi virolaisille voi nauraa ja samalla miettiä, olisiko heiltä jotain opittavaa.

Porsastelu menköön virolaisten piikkiin

Virolaisista kerrotaan siis Latviassa paljonkin vitsejä, mutta suomalaiset eivät naurata. Syyt löytynevät taas historiasta – olihan Suomi neuvostomiehityksen aikana käytännössä valtavan paljon kauempana kuin Viro. Eivätkä kansojen aiemmatkaan kohtalot ole olleet niin samanlaisia kuin latvialaisilla ja virolaisilla keskenään. Suomalaisille Latvia tuntuu myös olevan henkisesti paljon kauempana kuin maantiede antaisi olettaa.

Suomalainen on Riian ulkopuolisessa Latviassa sen verran harvinainen otus, ettei meitä useinkaan eroteta virolaisista. Asioidessani suomalaisseurueen kanssa jelgavalaisessa ruokakaupassa, meiltä kysyttiin juttutuokion lopuksi, miten sanotaan kiitos viroksi. Vastasin, että ”aitäh”, mutta me olemme kyllä Suomesta, ja meillä sanotaan kiitos. Latvialaiseen korvaan suomi kun kuulostaa hyvinkin samanlaiselta kuin viro. Kielten eroista puhuttaessa voi vaikkapa kertoa, että suomessa sanat ovat pidempiä ja puhe ehkä jopa hitaampaa kuin virolaisilla. (Tai ainakin näin kannattaa toimia, jos on käyttäytynyt jotakuinkin ihmisiksi. Muissa tapauksissa antaa mahdollisten porsastelujen mennä virolaisten piikkiin!)

Itse olen ainakin toistaiseksi tunnustanut olevani Suomesta, enkä siis ole päässyt kokemaan, millaista kohtelua Latviassa virolaisena saisi. Kansanperinne kertoo kylläkin opettavaisen tarinan latvialaisen kohtalosta virolaisessa baarissa. Tämä oli mennyt väittämään virolaisia hitaiksi, ja saanut seuraavana päivänä turpiinsa.

Virossa latvialaisille naureskelu kiteytyy yhteen ruumiinosaan. Se kerrotaan jopa latvialaisten autojen rekisterikilvissä. Niissä nimittäin lukee LV, mikä on tietysti lyhenne sanasta lisavarvas eli lisävarvas. Latvialaisillahan on virolaisten mukaan kuusi varvasta: kohtuullisen normaalista ulkokuorestaan huolimatta naapureissa on oltava jotain outoa.

Kaikesta huolimatta naapuri on rakas niin hidastelijoille kuin lisävarpaiden kantajillekin. Onneksi virolaiset eivät myöskään tiedä, että latvialaiset nauravat heille. Sen saavat tietää vasta heidän lapsenlapsensa.


Kirjoittaja on Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja ja Firma maksaa -kirjan kirjoittaja. Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt 3-2023 lehdessä.

Julkaistu tehnyt

Luontoretkelle virolaiseen kirjallisuuteen

Viro-instituutti julkaisi tänä syksynä jo kuudennen Nippernaati-antologian. Teemana on luonto ja eläimet, ja antologiassa on tällä kertaa myös pari pientä uudistusta.

Anniina Ljokkoi

Suomalaisessa kirjallisuudessa puhutaan kaihoisasti Impivaaran metsistä, haetaan suojaa puiden siimeksestä ja kiivetään korkealle vaaralle katsomaan kokonaiskuvaa. Virolaisessa kirjallisuudessa vapauden avaruus siintää suomaisemassa. Pinnan alle painuneet pitkospuut suojelevat salaista reittiä suosaarelle tai parhaille marjapaikoille, ja onnen täyttymys on uiminen suolammessa.

Näihin luontokuviin ja tunnelmiin virolaisen kirjallisuuden suomentajat ovat paneutuneet uusimman Nippernaati-antologian äärellä. Kyseessä on jo kuudes Viro-instituutin julkaisema virolaisen nykykirjallisuuden suomenkielinen antologia.

Viidennessä Nippernaatissa esiteltiin myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta. Uusimmassa, kuudennessa kokoelmassa on vanhaan tapaan kymmenen virolaista kirjailijaa suomentajineen. Tekstilajeista mukana on niin runoa, lyhytproosaa kuin romaanikatkelmiakin.

Virolaiset havainnoivat luontoa

Kuudennen Nippernaatin teemaksi valikoitui luonto, sillä virolaisten luontosuhde on ollut viime aikoina pinnalla suomalaisessakin mediassa. Suomalaisilla ja virolaisilla on luontosuhteissaan paljon yhteistä, mutta kirjallisuutta lukiessa nousee esiin myös kiinnostavia eroja.

Suomentajille yksi ero konkretisoitui sanojen mets ja raba käännöksissä. Suomalaiselle metsä on yleissana, joka pitää sisällään hyvinkin monimuotoista luontomaastoa ja toimintaa metsäretkistä aina luonnon antimien hyödyntämiseen. Virolaiset puolestaan käyttävät sanaa raba eli suo hyvin laajasti eri ilmauksissa luonnosta puhuessaan. Toisaalta virolaiset ovat myös hyvin tietoisia eri maastotyypeistä, ja niin eläin- kuin kasvilajien laaja tuntemus välittyy nuortenkin kirjailijoiden teksteistä.

Kuudenteen Nippernaatiin suomennetut tekstit ilmentävät kaikki tavalla tai toisella virolaisten luontosuhdetta. Kansallisromantiikan ja jokapäiväisen luonnossa selviämisen ajoilta on tultu tälle vuosituhannelle, jolla luontoa havainnoidaan usein sopivan matkan päästä kaupunkilaisen silmin.

Nykykirjailijoille luonto ja ympäristö eivät myöskään ole enää vain paikallisia, välittömän havainnon kohteita, vaan globaaleja ilmiöitä ja todella monimutkaisia järjestelmiä. Nykyihmisen jalanjälki ulottuu aina Bangladeshiin ja Kongoon saakka, kuten Maarja Pärtna kirjoittaa runossaan.

Villissä luonnossa on maagisia elementtejä

Yksi virolaisten luontosuhteen vaikuttavimpia kuvaajia on kirjailija Valdur Mikita, jonka teoksissa korostuu erityisesti metsien ja villin luonnon merkitys. Virolaisen maalaismaiseman on puolestaan ikuistanut romaaneihinsa vanha klassikko A. H. Tammsaare. Mikitan ja Tammsaaren tekstejä on suomennettu jo kokonaisina teoksina.

Nippernaatiin valittiin katkelma Andrus Kasemaan romaanista Leskede kadunud maailm (Leskien kadonnut maailma). Teoksessa muistellaan ja hyvästellään vanhaa kyläyhteisöä haikein mielin ja samalla humoristisesti. Katkelma sisältää muun muassa lukemattoman määrän menneiden vuosikymmenten esineistöä aina maanviljelysvälineistä mummojen alusvaatteisiin. Virolaisessa nykykirjallisuudessa maalaismaisemia kuvataankin enimmäkseen jo taakse jääneenä elämänä.

Vanhan ja uuden maailman rajalla toimivat myös Aliis Aalmannin runot, jotka ammentavat virolaisesta kansanperinteestä. Aalmann on nuori runoilija ja menestynyt loitsumaisilla runoillaan virolaisissa lavarunokilpailuissa. Nippernaatiin suomennettiin valikoima hänen runojaan kokoelmasta Verihaljas (Verenvihanta).

Toinen Nippernaatiin suomennettu, vasta vähän tuotantoa julkaissut nuori kirjailija on Berit Petolai. Häneltä on ilmestynyt runokokoelmakin, mutta Nippernaatiin häneltä valittiin novelli Noitakarhun paluu. Siinä luontoon yhdistyy mystisiä, maagisia elementtejä. Petolai asuu Peipsijärven lähettyvillä pienessä hajakylässä ja ammentaa teksteihinsä tunnelmia ympäröivistä metsistä. 

Ekokriisi hiipii virolaiskirjallisuuteen

Luonnosta puhuessa ei voi nykyisin sivuuttaa luontokatoa ja ilmastonmuutosta, jotka näkyvät jo lähiympäristössämme. Virossa ei toistaiseksi ole kovin montaa ekokriisistä kirjoittavaa kirjailijaa. Teema on kuitenkin viime vuosina alkanut pilkahdella nuorten kirjailijoiden teksteistä esimerkiksi Värske Rõhk -kirjallisuuslehdessä.

Maarja Pärtna kirjoittaa runoissaan ilmastonmuutoksesta. Kuva: Riho Kall

Määrätietoisimmin ilmastonmuutokseen on tarttunut runoilija Maarja Pärtna, jonka uudesta kokoelmasta Elav linn (Elävä kaupunki) on suomennettu Nippernaatiin valikoima runoja. Pärtnan mukaan kaunokirjallisuus voi antaa sanoja ilmaston lämpenemisen kaltaisille valtaville prosesseille, joita ei niiden abstraktin luonteen vuoksi ole helppo käsittää konkreettisesti. Pärtna pyrkii teksteissään yhdistämään globaalin ilmiön lähiympäristössä näkyviin muutoksiin, kuten leutoon talveen ja lisääntyneisiin rankkasateisiin.

Pärtnan lisäksi ympäristö- ja ilmastokriisiä käsittelevät teoksissaan Epp Annus ja Hasso Krull. Heidän teksteistään löytyy myös viittauksia siihen, millaisia kulutusvalintoja ilmastohuoli saa ihmiset tekemään omassa elämässään. Annusin romaanikatkelma Hei, Aleksander sijoittuu tulevaisuuteen, ja siinä yhteiskunta on joutunut sopeutumaan ympäristökriisin muuttamiin uusiin olosuhteisiin. Jan Kausin tieteisfiktiivisessä novellissa Narttu ollaan jo täystuhon jälkeisessä ajassa.

Kuvassa kirjailija Hasso Krull, jonka proosarunoja ilmestyy uusimmassa Nippernaatissa Heidi Iivarin suomentamana
Uusimmassa Nippernaatissa ilmestyy Hasso Krullin proosarunoja Heidi Iivarin suomentamana. Kuva: Ruudu Rahumaru

Eläinkuvauksen klassikot

Nippernaati-antologia ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2015. Sanna Immasen luoman julkaisun tavoitteena on tarjota suomalaisille uutta, aiemmin suomentamatonta virolaista kaunokirjallisuutta. Antologian ansiosta suomalaisille onkin esitelty jo kymmeniä uusia kirjailijoita. Uusimpaan, kuudenteen Nippernaatiin on nyt valittu mukaan myös pari vanhempaa klassikkoa.

Elävä klassikko, Fred Jüssi, on suosittu luontokuvaaja ja virolaisen luontosuhteen tulkki. Hänen neuvostoaikana kirjoittamansa luontoa havainnoivat tekstit ovat yhä hämmästyttävän ajankohtaisia.

Toisen klassikon, Nikolai Baturinin, romaani Karu süda (Karhun sydän) vuodelta 1989 on ollut mieleenjäävä lukukokemus monelle viroa taitavalle suomalaisellekin. Teoksen suomentaminen oli useamman kääntäjän toive, ja siitä julkaistaan nyt katkelma tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi. Romaani on maaginen selviytymiskertomus ja kuvaa niitä lukemattomia taitoja, joita henkiinjääminen erämaassa vaatii. Lisäksi teoksen eläinkuvaus on ihan omaa luokkaansa.

Suhde luontoon jäisi ontoksi ilman eläimiä. Ihmisen silminä ja korvina ovat kirjallisuudessa usein kissat ja koirat, nuo uskolliset kumppanimme. Muutamien Nippernaatin tekstien kautta piirtyvät esiin myös eläinsuhteemme ongelmakohdat: ihminen kohtelee eläimiä julmasti ja tappaa. Fred Jüssi käsitteli tätä kipeää ristiriitaa jo 1970-luvulla kirjoittamassaan tekstissä Tällainen kuolema. Hasso Krullin, Maarja Pärtnan ja Epp Annusin teksteissä ristiriitaan etsitään ratkaisua muun muassa kasvissyönnistä.

Klassikoiden julkaisun lisäksi Nippernaatissa on tällä kertaa toinenkin pieni uudistus: siinä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa varta vasten kyseistä antologiaa varten kirjoitettu essee. Semiootikko ja ekokriitikko Kadri Tüür tarkastelee esseessään virolaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja taustoittaa aihetta luontokirjallisuuden historialla.

Nippernaati 6

Virolaisen kirjallisuuden antologia

Päätoimittaja Anniina Ljokkoi

Viro-instituutti 2022

  1. Epp Annus: Hei, Aleksander, romaanikatkelma, suom. Maija Rantanen
  2. Aliis Aalmann: Verenvihanta, runoja, suom. Katja Meriluoto
  3. Hasso Krull: Nykyajan askeesi, proosarunoja, suom. Heidi Iivari
  4. Maarja Pärtna: Elävä kaupunki, proosarunoja, suom. Anniina Ljokkoi
  5. Jan Kaus: Narttu, novelli, suom. Liis Rohila
  6. Andrus Kasemaa: Leskien kadonnut maailma, romaanikatkelma, suom. Kaisu Lahikainen
  7. Fred Jüssi: Ohikiitävä aika, lyhytproosaa, suom. Outi Hytönen
  8. Nikolai Baturin: Karhun sydän, romaanikatkelma, suom. Arja Korhonen
  9. Berit Petolai: Noitakarhun paluu, novelli, suom. Susanna Poikela
  10. Kadri Tüür: Virolainen kirjallisuus ekokriittisestä näkökulmasta, essee, suom. Anniina Ljokkoi

Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 3-2022.

Julkaistu tehnyt

Kured kotkat kajakad

Kuvassa on runoilija Reijo Roos.

Suomalais-virolainen Reijo Roos kirjoittaa runoja, on yhdistysaktiivi ja haaveilee Suomi-keskuksesta Tallinnaan.

Kirsi Bongwirnso

Tänä keväänä syttyi uusi tähti runotaivaalle, kun suomalais-virolaiselta Reijo Roosilta ilmestyi vironkielinen esikoisrunokokoelma Kured kotkad kajakad (Näo Kirik). viro.nyt haastatteli Roosia runoista ja niiden kirjoittamisesta sekä hänen aktiivisesta otteestaan virolaisella kirjallisuuskentällä.

Kuinka kauan olet kirjoittanut runoja ja mistä kaikki alkoi?

”Olen kirjoittanut runoja vuoden 2019 lopulta lähtien eli vasta pari vuotta. Vuoden 2020 keväällä, kun korona ja etäopetus alkoi, aloin kirjoittaa tosi paljon, parikin runoa päivässä, kun aikaa oli yhtäkkiä niin paljon. Siinä mielessä ensimmäinen koronavuosi oli minulle yksi parhaimmista vuosista. Kirjoittaminen alkoi eron takia, sillä huomasin, että kirjoittaminen on minulle tosi hyvä ilmaisuväline.”

Mistä aiheesi kumpuavat?

”Kaikkein eniten olen kai kirjoittanut rakkaudesta, vaikka viime aikoina olenkin kirjoittanut enemmän hetkirunoutta ja kokeillut uusia tyylejä, esimerkiksi kännirunoilua. Pitää kuvitella, että on humalassa, ja miten sitten kirjottaisi. Kokeiluista olen saanut tosi hyviäkin tekstejä. Niiden lisäksi olen kirjoittanut myös aika paljon vironvenäläisistä ja heidän kulttuuristaan, koska olin pari viikkoa vaihto-oppilaana Narvassa venäjänkielisessä koulussa.”

Mistä tuore kokoelma Kured kotkad kajakad kertoo? Ja kuinka se syntyi?

”Kured kotkad kajakad kertoo juuri niistä uljaista ja hiipuvista rakkauksista, joista olen viime vuosina paljon kirjoittanut. Kirjassa on myös yksi Viro- ja yksi Suomi-teemainen luku, jossa kerron kaksikielisyydestäni ja -maalaisuudestani. Minulla oli kirjan idea jo pitkään, jo silloin, kun olin vasta kirjoittamassa ensimmäisiä runojani. Kunnon kokoelman koostaminen vie kuitenkin aikaa ja alussa kirjoittamistaito edistyi niin huimaa vauhtia, että kaikki kirjoitettu muuttui huonoksi nopeasti.”

Onko Virossa tavallista, että nuori alkaa kirjoittaa runoja?

”Se on aika tavallista. Syy siihen voi olla mikä vaan, mutta epäilen, että asia voi olla siinä, että nuorilla ajatukset eivät ole vielä kehittyneet niin syvällisiksi, että pystyisi kirjoittamaan sivukaupalla. Itsekin olen alkanut kirjoittaa aina pidempiä ja pidempiä tekstejä.

Tästä ilmiöstä minulla on jopa tuore kokemus: me nimittäin koostamme Viron kirjailijaliiton nuortenosaston kanssa omaa almanakkaa, jonka nimi on Grafomaania, ja siihen tulee 30 nuoren kirjailijan tuotantoa. Keräsimme tekstejä somen avulla ja yllätyimme siitä, että suurin osa saaduista teksteistä on runoja, vaikka rajoitteita genrelle ei ollut.”

Luetko itse paljon runoja? Kuka tai ketkä ovat esikuviasi runoudessa?

”Enpä oikeastaan mitenkään hirveän paljon lue runoutta. Olen kuullut, että muusikoilla on jaksoja, jolloin he eivät kuuntele yhtään musiikkia. Ja samalla tavoin myös toisilla taiteilijoilla. Minullakin taitaa olla se jakso nyt. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet ja minuun vaikuttaneet esimerkiksi Jaan Kaplinski, Lawrence Ferlinghetti, William Carlos William, Jürgen Rooste (joka on myös kirjani toimittaja!), Tõnis Vilu ja Sveta Grigorjeva.”

Olet ollut perustamassa Viron kirjailijaliiton nuortenosastoa, kerro siitä vähän! Mitä teette? Pitääkö olla kirjailija, että voi olla jäsen?

”Viime vuosina olen tajunnut, ettei nuorilla kirjallisuuden harrastajilla ole Virossa (tai ainakaan Tallinnassa) konkreettista paikkaa, jossa kokoontua ja tutustua. Niinpä perustin kirjailijaliiton puheenjohtajan Tiit Aleksejevin avulla kirjailijaliitolle nuoriso-osaston. Meidän tavoitteenamme on tarjota 15-30-vuotiaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta ja lukemisesta, paikka, jossa olla yhdessä, tutustua toisiinsa ja kirjoittaa.

Kun kirjailijaliitto järjestää Kirjailijen talossa ”kirjallisia keskiviikkoja”, niin me pidämme ”nuorten torstaita”. Niitä olemme puolessa vuodessa järjestäneet yli 30. Olimme myös ehdokkaana Tallinnan vuoden 2021 parhaaksi nuoriso-organisaatioksi!

Nuortenosastoon ja nuorten torstaihin voivat tulla ketkä tahansa nuoret, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta. Mitään muita odotuksia meillä ei ole, sillä nuorilla harrastajilla ei usein vielä ole omaa tuotantoa.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen ja opiskelujen suhteen?

”Aion tänä vuonna lukion lopettamisen jälkeen pitää välivuoden ja mennä ehkä Helsinkiin asumaan. Tai seikkailemaan maailmalle. Tai johtamaan nuortenosastoa vielä vuodeksi. Kaikki on tällä hetkellä vielä auki. Välivuoden jälkeen haluaisin mennä ulkomaille opiskelemaan antropologiaa tai jotain muuta kiinnostavaa.

Sydäntäni lähellä on myös yksi projekti, jonka toteuttamisesta olen paljon haaveillut: haluaisin perustaa Tallinnan keskustaan tai sataman läheisyyteen Suomi-keskuksen (Soome Maja). Jotain sellaista Helsingin Viro-keskuksen ja Oodi-kirjaston tapaista.”

Reijo Roosin kirjaa Kured kotkad kajakad voi ostaa täältä.

Julkaistu tehnyt

Härkäpapuja, hautanauriita ja hernemuussia – Virolla ja Suomella on paljon yhteisiä perinneruokia

Hernesosetta

Virossa asuva kirjailija-kääntäjä Anniina Ljokkoi kirjoittaa Itämeren alueen rikkaasta kasvisruokaperinteestä. Suomessa SKS:n viime vuonna julkaisema tietokirja Perinnevegeä ilmestyy tänä vuonna myös Virossa.

Anniina Ljokkoi

“Tuleeko mämmin tilalle jotain muuta?” kysyi tuttuni, kun juttelimme Perinnevegeä-kirjan vironkielisestä versiosta. Mämmi tunnetaan suomalaisena pääsiäisherkkuna, josta muiden ei uskota juuri innostuvan. 

Mämmi on kuitenkin vanha viljaruoka koko Itämeren alueella. Sitä on imelletty siitä lähtien, kun täällä opittiin rakentamaan umpinaisia uuneja, joissa ruisjauhoja ja maltaita voitiin hauduttaa pitkään matalahkolla lämmöllä. Se on ollut oikea makea herkku ennen kuin talonpoikaiskodeissa päästiin sokerin makuun. Myös Pohjois- ja Itä-Virosta on tietoja mämmin valmistuksesta, ja Kuusalussa on kerrottu mähk-nimisen ruismaltaista imelletyn puuron olleen samaa kuin ruotsalaisten memm. 

Mämmi onkin siis meidän yhteistä vanhaa ruokaperintöämme ja kuuluu myös virolaisten viljaruokien historiaan. Nykyvirolaisille tutumpi on kuitenkin mämmiä hieman muistuttava leivasupp eli leipäkeitto, joka keitetään jauhojen ja maltaiden sijaan leivänpaloista.

Liharuokien runsaus on myytti

Perinnevegeä-teoksen idea syntyi muutama vuosi sitten, kun satuin juttelemaan karjalanpiirakoiden leipomisesta folkloristi Liisa Kasken kanssa. Tuli ilmi, että meillä molemmilla oli karjalaisia sukujuuria ja olimme kiinnostuneita itämerensuomalaisesta perinteestä. Lisäksi olimme molemmat olleet jo suurimman osan elämästämme kasvissyöjiä ja jääneet monessa perinnepöydässä nuolemaan näppejämme.

Päätimme koota teoksen, joka nostaisi esiin vanhoja paikallisia kasvisruokia. Koska Liisa Kaski asui Helsingissä ja minä tuolloin Tallinnassa, aloimme kartoittaa ruokaperinnettä Suomenlahden molemmilta rannoilta käsin. Oletimme löytävämme muutaman vanhan kasvisruoan ja ajattelimme, että voisimme luoda itse lisää reseptejä paikallisista kasvisruoka-aineksista.

Yllätyimme sitten itsekin, kun vanhoja kasviruokia alkoi löytyä runsaasti. Täällä pohjoisessakin on ennen huhkittu härkäpavun voimin ja selvitty talven yli vilja- ja juuresvaraston turvin. Monien vanhojen kasvisruokien jäljille pääsimme etelävirolaisten ruokien avulla. Perinneruokien runsas liha- ja maitopitoisuus osoittautui myytiksi, jota täällä on rakennettu viimeiset sata vuotta. 

Linssikeittoa
Perinneruokien runsas liha- ja maitopitoisuus osoittautui myytiksi. Kuvassa linssikeittoa. Kuva: Tuuli Mathisen

Todellisuudessa liha ja kerma olivat entisaikaan luksustuotteita, joita tavallinen rahvas saattoi suoda itselleen vain tiettyinä aikoina vuodesta. Esimerkiksi maalaisidyllin symboleiksi korotetut maitolaiturit kuuluvatkin vanhemman ajan sijaan jo teollistumisen aikakauteen, jolloin lehmäkarjaa tietoisesti lisättiin ja maidonjalostukseen luotiin meijeriverkosto. 

Kovin perinteisenä pidetty peruna on puolestaan uusi tulokas, joka yleistyessään 150 vuotta sitten syrjäytti pohjoisen ihmisen ruokapöydästä monia vanhoja ja arvokkaita perinnekasveja.

Musta leipä on oikeaa leipää

Kun suomalaiset ja virolaiset muuttavat ulkomaille, kotimaasta aletaan yleensä kaivata ruisleipää. Hapatettuun taikinajuureen leivottu ruisleipä onkin vanha ruoka, jota täällä Itämeren rannoilla on valmistettu ja syöty niin arjessa kuin juhlassa melko samanlaisena useita vuosisatoja. 

Virolaiset kutsuvat ruisleipää mustaksi leiväksi. Leivän arvonimeä ei sen sijaan ansaitse vaalea leipä, jolle on varattu sana sai. Vaikka ruisleipä on tärkeä niin suomalaisille kuin virolaisille, käsitys juuri oikeanlaisesta leivästä on herkkä kysymys. Länsi- ja itäsuomalaiset syövät keskenään erilaista ruisleipää, samoin eroavat suomalaisten ja virolaisten makumieltymykset toisistaan.

Ruisleipää vanhempi ja ruokakulttuureissamme vieläkin tärkeämpi vilja on ohra. Uunissa haudutettu ohraryynipuuro on yksi vanhimpia viljaruokiamme. Ennen myllyjen yleistymistä viljanjyvät kuorittiin ja jauhettiin joka taloon kuuluvilla käsikivillä. Suurimoiden valmistus vaati erityistä kärsivällisyyttä, sillä jyvästä oli käsikivien välissä saatava murretuksi sen uloin, syötäväksi kelpaamaton kuori niin, että jyvä jäi muuten ehjäksi. 

Kokonaisista suurimoista haudutettu puuro onkin vanhaa ylellisyyttä. Ylivoimaisesti parasta uuniohrapuuroa olen saanut hauduttamalla sitä hamppumaitoon etelävirolaisen perinneohjeen mukaan. Virolaiset käyttävät ohrasuurimoita ruoissaan nykyisin suomalaisia monipuolisemmin. Ne kuuluvat myös keittoihin aina hernekeittoa myöten.

Tattarikin on vanha perinnekasvi

Yksi yllättävä kasvi vanhojen kasken kasvattien joukossa on tattari, jota viljeltiin täällä pohjoisessakin aiemmin paljon nykyistä enemmän. Virolaiset rekilaulut paljastavat tattarin olleen aikoinaan arvostettu herkku: nuorta neitoa houkutellaan lauluissa miehelään lupaamalla tälle tattaripuuroa läpi talven. Nykyisin tattari tuo monille virolaisille mieleen neuvostoajat eikä tattarin syönti läpi talven houkuttele. Yhtä kaikki se kuuluu niin kotien kuin joukkoruokaloidenkin listalle arkisena vatsantäytteenä.

Yksi tärkeä kaskimaiden juureksemme oli nauris. Nauriita säilöttiin talveksi nauriskuoppiin, joista niitä joskus katosi varkaiden suihin. Sekä Virossa että Suomessa tunnetaan lukuisia versioita laululeikistä, jossa jaetaan roolit nauriiden, naurisvahtien ja varkaiden kesken.

Nauriita ei nykyisin saa joka kaupasta. Jos niitä onnistuu löytämään torilta tai turulta, kannattaa nauttia tuota ammoisten aikojen herkkua vanhan naurishaudan reseptin mukaan hauduttamalla nauriit pehmeiksi vaikka folioon käärittynä takan tai saunanuunin kuumassa tuhkassa.

Härkäpapu on tärkeimpiä perinnekasvejamme

Suomalaisesta ja virolaisesta ruokaperinteestä ei voi puhua mainitsematta härkäpapua – vaatimattoman näköistä mutta ravintoarvoiltaan verratonta ruokaa. Suomessa härkäpapu on nyt taas kansan huulilla, sillä se on esimerkiksi Nyhtökauran ja Härkiksen ainesosa.

Virossa härkäpapua ei ole välillä unohdettukaan. Härkäpavun eli peltopavun muhkeat palot kasvavat edelleen maalaispihoilla eli maal, kuten virolaiset sanovat. Suolalla maustettuja papuja saa myös kaupasta esimerkiksi olutpapujen nimellä. 

Ennen perunan ja maitotuotteiden yleistymistä härkäpapu oli kansan tärkein proteiinin lähde viljan ohella. Härkäpapua uudempia palkokasveja olivat herne ja linssi. Hernerokkaa syödään edelleen, mutta harva tietää, että linssikin kuului talonpoikien ruokapöytään ja siitä keitettiin Virossa myös laskiaissoppaa.

Härkäpavun, hampunsiementen ja monien muiden ruokakasvien merkityksen talonpoikaiskeittiössä on tallentanut kansien väliin virolainen etnografi Aliise Moora. Hänen tiiliskiven paksuinen teoksensa Eesti talurahva vanem toit (Valgus 1980) oli yksi Perinnevegeä-teoksen tärkeimpiä lähteitä. Vuosina 1900–1996 elänyt Aliise Moora teki mittavan työn tallentaessaan kansan ruokakulttuuria.

Hampunsiemeniä
Hampunsiemenet olivat tärkeitä virolaisessa talonpoikaiskeittiössä. Kuva: Tuuli Mathisen

Tallinnalaisen tehdastyöläisen lapsena Aliise Moora osasi arvostaa tavallisen rahvaan tapoja. Naisena hän kiinnitti erityistä huomiota naisten työvaiheisiin ravinnonhankinnassa, säilömisessä ja valmistamisessa. Ne ovatkin monissa ruokahistoriikeissa jääneet miesten urotöiden, kuten kalastuksen ja metsästyksen, varjoon.

Vironkielinen versio saa muutaman uuden reseptin

Virossa Perinnevegeä-teoksen julkaisee keittokirjojen suurkustantaja Varrak. Kustantajan toivomuksesta muokkasin käsikirjoitusta hieman virolaisia lukijoita silmällä pitäen, ja myös pari ruokalajia päätettiin vaihtaa virolaisille tutumpiin. Niinpä vironkieliseen versioon tulevat muun muassa vanhemmista ruoista härkäpapupihvit sekä uudemmista leivonnaisista kanelipullat ja kaurapikkuleivät.

Nokkonen
Virolaiset ovat villikasvien tuntijoina mestareita. Kuvassa nokkonen. Kuva: Tuuli Mathisen

Perinnevegeä-teoksen vironkielisen käännöksen tekee Piret Kooli. Sekä suomen- että vironkielisen painoksen kuvat on ottanut virolainen valokuvaaja Tuuli Mathisen. Tallinnan naapurikunnassa Peetrissä asuva ja Pärnussa kesät viettävät Mathisen on kuvannut teokseen ruokien lisäksi myös joitakin villikasveja. Virolaiset ovat villikasvien tuntijoina mestareita, eikä kuvaajalle tuottanut vaikeuksia löytää kameran eteen esimerkiksi Viron rannikolla viihtyvää vanhaa ruokakasvia, merikaalia.

Anniina Ljokkoin ja Liisa Kasken Perinnevegeä-kirjaa voi tilata täältä.

Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 2-2022.

Julkaistu tehnyt

Urheilu on kulttuuria!

Heikki Roiko-Jokelan kirjan Urheilu yhdistää kansoja kansi

Heikki Roiko-Jokela:

Urheilu yhdistää kansoja. Suomen ja Viron urheilusuhteista kansallisen identiteetin vahvistajana, veljeskansojen sillan rakentajana, ideologisena koetinkivenä

Suomen urheiluhistoriallinen seura 2020, 267 s.

Kulle Raig

Urheilu on kulttuuria! Tämä tuli voimakkaasti esille Suomen ja Viron välisen rautaesiripun raottajan, entisen urheilijan Urho Kekkosen Tarton yliopiston juhlasalissa 12.3.1964 pitämässä puheessa. Hän oli vakuuttunut siitä, että urheilun avulla on mahdollista rakentaa kansakuntaa ja kansallista identiteettiä, samoin siitä, että urheilu yhdistää kansoja. Tämä lukeekin hiljattain Tartossa viroksi ilmestyneen, Suomen ja Viron urheilusuhteista kertovan kirjan kannessa.

Kirjan tekijä Heikki Roiko-Jokela tunnetaan myös muista suomalais-virolaisia aiheita käsittelevistä kirjoistaan. Tällä kertaa ovat esillä veljesmaiden urheilusuhteet, urheilu sillanrakentajana ja ideologisena koetinkivenä. Kuten tekijä itse toteaa, lajien ja tulosten kirjaus ei ole teoksen pääteema, vaan urheilua käsitellään osana yleistä aate-, kulttuuri- ja poliittista historiaa. Suomen ja Viron kohdalla tässä laajassa kokonaisuudessa yksilön eli Kekkosen toiminnalla näyttää olleen urheiluyhteistyön ohella myös poliittisia ja yhteiskunnallisia tavoitteita, toteaa kirjoittaja. Niin varmasti olikin.

Lajeja ja tuloksia ei silti unohdeta – niitä on pitkin kirjaa mukana ylioppilaskisoista yleisurheilun maaotteluihin 1920-luvulta aina 1990-luvulle. Minua virontajana kiinnosti erityisesti aika, jolloin sotienjälkeisestä hiljaiselosta siirryttiin varovaisen kontrolloituun kanssakäymiseen. Se oli tavallaan minun aikaani. Muistan hyvin vuoden 1963 juhannuksena Tartossa järjestetyn Viro–Suomi-yleisurheilumaaottelun. Ja yhdyn täysin edesmenneen kiekonheittäjän Kaupo Metsurin tunnelmointiin:

”Koko Tartto riemuitsi, kaikki suomalaiset olivat sankareita, sillä mahdollisuus kuulla tuohon aikaan puhuttavan suomea Tarton kaduilla sai aikaan todella suuren kansanjuhlan.”

Suomi voitti, mutta se ei haitannut: juhlan aiheeksi riitti, että suomalaiset olivat paikalla ja läsnä. Tämä kuvaus kertoo, miten tärkeänä ja meidän, virolaisten identiteettiä vahvistavana tapahtuma koettiin. Urheilu oli osoittautunut taas kerran itseään suuremmaksi.

Paljon huomiota saa teoksessa urheiluviranomaisten ja toimihenkilöiden yhteistyö, jossa Neuvosto-Viron aikaan vaadittiin melkoista varovaisuutta ja tavanomaisesta poikkeaviakin toimintatapoja. Kirja sisältää myös kiinnostavia valokuvia kummankin maan arkistoista: muun muassa Martin Klein ja Alfred Asikainen maailman pisimmässä painiottelussa vuonna 1912, Niilo Tarvajärvi pesäpallomaaottelukuvassa vuonna 1934, maiden painikuuluisuudet Johannes Kotkas ja Harry Nyström vuonna 1939, Paul Keres ja Kaarle Ojanen pelaavat shakkia vuonna 1959 ym.

Urheilu yhdistää kansoja -kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista hintaan 20 € + postimaksu.

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 4/2021.

Julkaistu tehnyt

SVYL-Verkkopuodin joulu

SVYL-Verkkopuodista löydät laajan valikoiman virolaista ja Viro-aiheista kirjallisuutta.

Joululahjatilaukset tulee tehdä 16.12. mennessä, jotta lahjat ehtivät jouluun mennessä perille!

Ajalla 23.12.2021-9.1.2022 Verkkopuodin toimituksissa saattaa olla viiveitä.

Rauhaisaa joulunaikaa kaikille!