Julkaistu

Viro Tampereen Kirjafestareilla

Viro Tampereen Kirjafestareilla

Tampereen Kirjafestareilla Tampere-talossa (Yliopistonkatu 55) on lauantaina 4. joulukuuta Viro-päivä!

Luvassa on mielenkiintoisia keskusteluja Virosta, virolaisesta kirjallisuudesta, kulttuurista ja yhteiskunnasta, runoudesta, lastenkirjoista jne.

Lue päivän Viro-ohjelma tästä:

Sorsapuistosali:

15.00 Tapakulttuuri Suomessa ja lähinaapurissa
Raija Tervomaa: Suomi – Opas historiaan, kieleen, kulttuuriin ja tapoihin
Tapio Mäkeläinen: Peipsimaa ja Jõgevamaa

15.30 Valdur Mikita: Lingvistinen metsä
(suomennos Anniina Ljokkoi)

16.00 Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi
(suomennos Jouko Vanhanen)

16.30 Saarenmaa suomalaisessa nykykirjallisuudessa
Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet
Paula Havaste: Saarelaislaulu

17.00 Mart Kivastik: Taivaan portaat
(suomennos Anna Kyrö)

17.30 Millaista on kaksi- tai sekakielinen runous?
Heidi Iivari: Tartu sariarmastaja. Tarton sarjarakastaja
Ville Hytönen: Thule. Pieniä runoja armastuksesta

18.00 Ville Hytönen: Viro maailmanvallaksi
Tapio Mäkeläinen: Peipsimaa ja Jõgevamaa

Duetto 1-sali:

14.30 Mika Keränen: Aavepyöräilijä
(suomennos Kaisu Lahikainen)

Sopraano-sali:

17.30 Antto Terras: Tallinnan tappajat 2&3

HUOM! Sorsapuistosalin Viro-ohjelma streamataan osoitteessa: https://www.tuglas.fi/stream

Viron maaosasto löytyy Tampere-talon ala-aulasta. Siellä kirjoja myy SVYL-Verkkopuoti.

Messut ovat avoinna

la 4.12. klo 9-19

su 5.12. klo 9-17

Tampereen Kirjafestarit

Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viro-instituutti ja Viron Helsingin suurlähetystö yhteistyössä Arktisen Banaanin, Atrain&Nordin, Enostonen, Gummeruksen, Into Kustannuksen, Kustannusosakeyhtiö Sammakon, Lector Kustannuksen ja WSOY:n kanssa.

Julkaistu

Epätavallinen runoilijaklassikko Jaan Kaplinski

Kuvassa on kirjailija Jaan Kaplinski.

Jaan Kaplinski esiintyi vuonna 2010 Anikin Runofestivaalilla Tampereella. Kuva: Simo Ollila

Jaan Kaplinskin 80. syntymäpäivää vietettiin tammikuussa pandemiaolosuhteissa, mutta silti suuresti ja juhlallisesti. Kaplinski on klassikko, jonka yllätyksellinenkin tuotanto on ollut jatkuvassa muutoksessa.

Mart Velsker

Jaan Kaplinski (22.1.1941–8.8.2021) oli tunnetuin virolainen nykykirjailija Viron ulkopuolella. Hänen tekstejään on käännetty monille kielille, niitä on luettu ja arvostettu, näin myös Suomessa. Siitä voidaan keskustella, oliko Kaplinski tunnetuin kirjailija myös Virossa, mutta tunnetuimpien joukossa hän kyllä oli. Rooli klassikkona on Kaplinskin kohdalla epätavallinen, sillä häntä on usein pidetty jonkinlaisena vaihtoehtokirjailijana, mikä voisi tarkoittaa juuri päinvastaista kuin klassikko. Kaplinski on klassikko, joka ei arvokkaassa asemassaan pysynyt jähmettyneenä paikallaan, joka oli valmis tekemään koko ajan asioita toisin, ja joka vielä vanhemmalla iällä pystyi yllättämään lukijansa. Tämä ei tarkoita välttämättä kirjallisia kokeiluja, vaikka on niitäkin joskus tullut vastaan. Yksi suurista yllätyksistä oli esimerkiksi se, että kymmenkunta vuotta sitten Kaplinski alkoi kirjoittaa runoja venäjäksi ja kykeni herättämään niillä myös viime aikoina huomiota venäjänkielisen lukijakunnan joukossa. Selityksen tuolle kielenvaihdolle voi löytää, kun tietää, että hän on aiemminkin kirjoittanut eri kielillä (esimerkiksi suomeksi, võruksi ja englanniksi), ja että hän ajautui nuoruudessaan runouden pariin juuri venäjän kielen kautta.

Runouden keskeinen asema

Eniten Kaplinskin tuotannossa on kuitenkin vironkielisiä tekstejä – runoutta, proosaa, esseitä, hiukan myös näytelmiä. Mikä siis olisi erityisen tärkeää? Vaikea kysymys, sillä tärkeää on itse asiassa kaikki, mutta jos jotain pitäisi korostaa, olisi se runous. Ei vain siksi, että runoja on eniten, vaan myös siksi, että runoudessa ilmenevät poeettiset tunnukset näyttävät olevan juuri Kaplinskille ominaisia.

Jos aletaan etsiä, mitä Kaplinskin poeettiset tunnukset tarkemmin ovat, niin saattaa huomata, että niiden löytäminen on vaikeaa. Kaplinski kun on kirjoittanut yli 60 vuoden aikana hyvin erilaisia runoja: on lyhytsanaista lyriikkaa ja kerronnallista, pidempää runoutta, on voimakkaan rytmistä, klassista tyyliä, ja on myös proosaa muistuttavaa vapaamittaista runoa, on lempeitä luontorunoja, mutta myös teräviä, poliittisia kannanottoja. Kaplinskin runous on todella monipuolista, mutta siihen syventyessä alkaa kuitenkin tuntua, että hänen tuotannossaan on vuosikymmenten ajan ollut jokin ydin, joka ei muutu. Tuo ydin voisi olla myös jotain yleisinhimillistä, muuttumatonta, ja joka kykenee luomaan sillan kirjailijan ja lukijoiden välille. Tätä pohtiessa tulee tahtomattakin mieleen Jaan Kaplinskin ensimmäisen suomenkielisen runokokoelman nimi Sama meri kaikissa meissä (Otava 1984). Kirjan käänsi Anja Salokannel, joka on jatkanut Kaplinskin tuotannon suomentamista myös tällä vuosituhannella. Nimi tuli tuolloin Kaplinskin samannimisestä runosta. Syntyy halua sanoa, että jokaisessa ihmisessä on meri, ja kiitos tuon meren, me kaikki myös kohtaamme. Tällainen ajatuskulku on mahdollinen, mutta jää silti epäselväksi, sillä ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, mitä merellä tarkoitetaan.

Yksiselitteistä vastausta ei olekaan, mutta lähemmäksi mahdollisia vastauksia voi päästä, kun pohtii Kaplinskin runouden tärkeimpiä puolia, joita on eri aikoina korostettu. Luulen, että noissa korostetuissa puolissa on ollut neljä erityisen tärkeää: vaihtoehtoisuus, luonnonläheisyys, arkipäiväisyys ja mystisyys.

Neljä keskeistä pääpiirrettä

Jaan Kaplinski alkoi saada suurempaa huomiota toisesta vironkielisestä runokokoelmastaan Tolmust ja värvidest (Perioodika 1967) lähtien. Jotkut tuon kirjan tekstit (esim. Vercingetorix ütles) toivat Kaplinskissa esille kansallisen toisinajattelijan, joka osasi näyttää neuvostovastaisuutensa myös ”rivien välissä” luomalla yhteyksiä historian ja nykyajan välille. Tämä oli yksipuolinen tulkinta, jonka Kaplinski itse on myöhemmin kiistänyt, mutta jos asiaa katsotaan laajemmassa kontekstissa, niin jotain oleellista kaplinskimaisuutta tuossa kuitenkin piilee. Sitä on olla pienten ja suojattomien puolella suuria ja mahtavia järjestelmiä vastaan. Järjestelmät muuttuvat ajassa, mutta ne periaatteelliset valinnat, joita yksittäinen ihminen joutuu suhteessa järjestelmiin ja hallitsijoihin tekemään, ovat samanlaisia. Kaplinskin asema on tässä todella vaihtoehtoinen ja Neuvosto-Viron kontekstissa myös toisinajattelijan, hän on jossain mielessä aina ja ikuisesti toisinajattelija. Totta – hänen mieltämisensä pelkästään kansalliseksi ajattelijaksi olisi liikaa, mutta kun jokin kansa joutuu paineen alle tai muuten yhteiskunnassa marginaaliseen asemaan, niin on ymmärrettävästi mahdollista myös Kaplinskin pitää sen puolia, joka on hankalaan tilanteeseen joutunut.

Poliittisen vaihtoehtoisuuden rinnalla on toisena tunnuspiirteenä korostettu Kaplinskin luonnonläheisyyttä ja puhuttu myös hänen runoudessaan vallitsevasta ekologisesta ajattelutavasta. Tämä tulkinta näyttää olevan tahtomattaankin totta – Kaplinski on kirjoittanut luonnosta monin tavoin erityisen paljon ja kaikkina aikoina. Juuri Kaplinskin runoudessa yhdistyvät luontokeskeisyyden eri merkitykset: toisaalta runoudessa näyttäytyy kirjoittajan henkilökohtainen luontokokemus, toisaalta näkyy halu filosofoida luontoon liittyviä ongelmia, halu löytää (tai palauttaa) ihmisen ja luonnon suhteeseen tasapaino. Näihin taipumuksiin liittyy myös Kaplinskin sympatia suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin holistista filosofiaa kohtaan, mutta myös tietty kiinnostus Pentti Linkolan luontokeskeiseen radikalismiin.

Kaplinskin runouden arkisuudesta alettiin puhua erityisesti runokokoelman Õhtu toob tagasi kõik (Eesti Raamat 1985) kohdalla. Siinä on monia tekstejä, jotka kuvaavat yksinkertaisesti jokapäiväistä elämää, eikä missään näytäkään – ainakaan ensi silmäyksellä – olevan mitään muuta tärkeämpää päämäärää. Totta kyllä, että salattuja tarkoitusperiä voi kuitenkin pohtia ja olettaa, että tässä kuvattu arkinen elämä on osa jotain suurempaa kuviota, miksipä ei luonnollistakin olemista, jossa jokin on aina ja ikuisesti se ”sama” ”meissä kaikissa”. Itse asiassa Kaplinski on kirjoittanut arkista runoutta aikaisemminkin, mutta 1980-luvulla hän saavutti kuvailevilla pyrkimyksillään tietyn äärimmäisyyden, joka tuntui tuon ajan Virossa tuoreelta ja josta tuli omanlaisensa johdanto kumoukselliselle kirjallisuusjaksolle, joka alkoi Virossa 1980-luvun jälkipuoliskolla.

Runouden mystistä puolta on tuonut esille muun muassa Kaplinski itse. Runous ei ole siis vain jokapäiväisten poliittisten, luonnon tai arkielämän kokemusten peilaamisen väline, ei myöskään vain filosofisten pohdintojen väline, vaan runoudesta löytyy myös tietty uskonnollinen kerrostuma, pyrkimys jotain kohti, jota materiaalinen maailma arkipäiväisyydessään ei näytä. Tuota uskonnollisuutta ei Kaplinskin kohdalla pidä liian tarkasti mihinkään kiinnittää, hän on ollut kiinnostunut monista eri uskonnoista. Samoin hänen etsintänsä tuntuvat tapahtuneen henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta – tuonpuoleisen kosketus ei näytä olevan jotenkin opittua, vaan nuo kosketukset näyttävät ohjaavan kirjoittajaa kaikesta riippumatta.

Hasso Krull on runsaan runokokoelman Kirjutatud (Varrak 2000) jälkisanoissa todennut Kaplinskin tuotannosta: ”Yksi toistuvia aiheita, joka seuraa kaikessa hänen kirjoittamassaan runoista esseisiin ja matkakertomuksista romaaneihin, on ajatus alkuperäisestä puhtaudesta.”

Tuntuu, että etsinnät hengellisissä ja jumalaisissa maastoissa, arkielämässä ja luonnossa ovat jossain mielessä olleet koko ajan tie tuohon alkuperäiseen puhtauteen. Nimitetäänkö tuota puhtautta jumalaksi, luonnolliseksi tasapainoksi, sanattomaksi kokemukseksi vai ihmisenä olemisen perusperiaatteeksi – se riippuu tekstistä ja myös lukijasta. Lopuksi voisi tuoda esille senkin, että tuossa kuvitellussa kaikkien asioiden alussa alkavat Kaplinskilla myös ihmisten henkilökohtaiset rajaviivat ja nimet hajota, hänen runoutensa on jollakin tavalla vapautumista ”minuudesta” ja ”minuuden” materiaalisesta kuoresta. Se on pyrkimys, joka ei voi koskaan lopullisesti onnistua, mutta jota kohti on mahdollista liikkua.

Ilta tuo takaisin kaiken

Suomessa ilmestyy tänä syksynä laaja Jaan Kaplinskin runokirja Ilta tuo takaisin kaiken (Kustannusliike Parkko), jonka kääntäjät ovat Anja Salokannel ja Pauli Tapio. On syytä iloita, että virolaisen kirjallisuuden esikuva elää muun muassa runokirjoissa, hänen tärkeimmän kirjallisen panoksensa läsnäolo suomalaisessa kulttuurissa jatkuu. Jos haluaa löytää taustamateriaalia Kaplinskin kirjassa oleville runoille, niin siitä löytää varmasti sekä viroksi että suomeksi. Esimerkiksi suomenkielisestä materiaalista voisi suositella Juhani Salokanteleen ja Jaan Kaplinskin keskustelua, joka ilmestyi Tuglas-seuran Lahden takaa -videosarjassa, joka on katsottavissa YouTubessa. Videolla Kaplinski kertoo muun muassa siitä, millainen merkitys suomalaisella runoudella oli hänen kirjailijaksi kasvamiseensa.

Kuten voi arvata, on pian ilmestyvän kirjan nimi otettu vuonna 1985 ilmestyneen vironkielisen kirjan nimestä. On syytä uskoa, että uusi kirja ei avaa ainoastaan Kaplinskin tuotannon arkista puolta, joka oli vironkielisessä kokoelmassa erityisesti esillä, vaan aivan niitä kaikkia puolia, joita tässä jo käsiteltiin. Ja vieläkin enemmän – kirja valottaa myös niitä puolia, joista ei ollut puhetta, ja jotka lukija saa itse löytää.

Suru-uutinen Jaan Kaplinskin kuolemasta saapui tätä artikkelia toimitettaessa, eikä Kaplinski siis ehtinyt nähdä tuoretta suomennoskokoelmaa. Tuota tärkeää ihmistä ei enää ole, mutta kirjailijaklassikko Jaan Kaplinski on meillä edelleen. Tunnemme suurta surua ja haluamme ilmaista osanottomme Kaplinskin omaisille.

Artikkelin kirjoittaja on virolaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Tarton yliopistossa.

Runokokoelman Ilta tuo takaisin kaiken voi tilata tästä.

Julkaistu

Viro Helsingin kirjamessuilla

Tervetuloa Viron osastolle 6a78 tutustumaan uusiin virolaisiin kirjoihin, ostamaan tuoreita suomennoksia ja tapaamaan tuttuja!

Messuilla on myös mielenkiintoisia Viro-kirjallisuuskeskusteluja:

Torstaina 28.10. klo 19.00 Suomenlinna-sali
JAAN KAPLINSKIn 590-sivuisen runovalikoiman ILTA TUO TAKAISIN KAIKEN kääntäjien Anja Salokantelen ja Pauli Tapion kanssa keskustelevat Kaplinskin elämää ja tuotantoa pitkään ystävänä ja kääntäjänä seurannut Juhani Salokannel ja virolaisen nykylyyrikan asiantuntija Mart Velsker.

Lauantaina 30.10. klo 16.00 Punavuori-lava
INDREK HARGLAn kanssa keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvista APTEEKKARI MELCHIOR JA PILATUKSEN EVANKELIUMI -kirjan tapahtumista keskustelee Virpi Hämeen-Anttila, jonka dekkareiden tapahtumapaikka on 1920-luvun Helsinki. Kirjan kääntäjä on Jouko Vanhanen.

Viro-osasto 6a78 on messuhallin pääportaiden lähellä naulakkoa vastapäätä.

Viro-ohjelman ovat järjestäneet yhteistyössä Viron kustannusyhdistys ja Viron kirjallisuuden keskus, yhteistyökumppaneina Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto ja Viron suurlähetystö. Ohjelmaa ovat tukeneet Viron kulttuuriministeriö ja Viron kulttuurirahasto.

Viro-osastolla uusia Viro-kirjoja myy SVYL-Verkkopuoti.

Suomalaisia ja ruotsalaisiakin kirjailijoita Viro on alkanut kiinnostaa, ja Viro on esillä myös seuraavissa keskusteluissa:

28.10.2021 klo 14.30–15.00
Hakaniemi-lava
Eveliina Talvitie, Kävin vaan uimassa, sisko

28.10.2021 klo 15.30–16.00
Suomenlinna-sali
Paula Havaste, Saarelaislaulu ja Sampo Terho, Olev Roosin kyyneleet

29.10.2021 klo 15.30–16.00
Vallisaari-lava
Aki Ollikainen & Siim Liivik, Fuck You Liivik

30.10.2021 klo 17.30–18.00
Töölönlahti-lava
Denise Rudberg, Vaarallinen yhteys

30.10.2021 klo 18.30–19.00
Hakaniemi-lava
Sata vuotta kirjailijoiden kansainvälistä sananvapaustyötä – PEN International 100 v.
Venske Regula (Saksa), Sönmez Burhan (Turkki), Kaldmaa Kätlin (Viro)

31.10.2021 klo 10.30–11.00
Punavuori-lava
J. K. Tamminen, Estonian salaisuudet

31.10.2021 klo 12.30–13.00
Punavuori-lava
Antto Terras, Tallinnan tappajat 2&3 – Viron veriset vuodet

Julkaistu

Heidi Iivarin runoteos on voitto itsekritiikistä ja elämän vastoinkäymisistä

Heidi Iivari tunnetaan Virossa pitkäaikaisena tartonsuomalaisena, monipuolisena kulttuuritoimijana ja runoilijana. Syksyllä ilmestyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa Tarton sarjarakastaja. Tartu sariarmastaja (Enostone), jonka syntyyn liittyy monta kohtalon oikkua.

Anniina Ljokkoi. Julkaistu alunperin viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 3/2020.

Heidi Iivari
Syntynyt 1974 Espoossa, viettänyt lapsuuden ja nuoruuden Hollolassa 
Valmistunut filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta pääaineen kotimainen kirjallisuus 
Ollut vaihto-oppilaana Quebecissä ja Tartossa
Toiminut mm. Suomen Viron-instituutin kulttuurisihteerinä, suomen kielen opettajana Tarton yliopistossa ja kansalaisopistossa  
Suomentaja, kirjallisuuskouluttaja ja runoilija
Kolme lasta 
Kaksikielinen esikoisrunokokoelma Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmamastaja julkaistiin syksyllä 2021 (Enostone) 

Heidi Iivari järjestelee kirjoja ja suunnittelee kirjallisuustapahtumia Suomen Viron-instituutin kirjastossa Tartossa. Hän on palannut vakituisen ohjelmakoordinaattorin äitiysloman sijaiseksi vanhaan työpaikkaansa, mutta moni asia on muuttunut välillä. Aiemmin Vanemuise-kadulla, boheemissa ns. kirjailijoiden talossa sijainnut kulttuuri-instituutti on nyt suuren näyteikkunan takana Ülikooli-kadulla. 

”Instituutissa on samaa innostunutta tekemisen meininkiä, vaikka lähes kaikki ihmiset ovat vaihtuneet. Meillä on hirmu hyvä ilmapiiri ja todellista suomalais-virolaista kulttuurihenkeä”, Iivari vakuuttaa. 

Iivari työskenteli instituutissa kulttuurisihteerinä vuosina 2006–2011. Tuolle ajalle sattui instituutin 20-vuotisjuhlat, ja nyt vuosikymmen myöhemmin hän pääsee mukaan järjestämään instituutin 30-vuotisjuhlia. 

Ensimmäinen runokokoelma katosi

Kirjallisuus on Heidi Iivarin vahvin laji. Hän opiskeli kotimaista kirjallisuutta sekä kieliä Tampereen yliopistossa ja debytoi kirjoittajana eräässä antologiassa jo lukioaikana. Hänellä oli myös runokokoelman käsikirjoitus tietokoneella, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt tarjota yhdellekään kustantajalle. Eron jälkeen tavaroita jaettaessa jokin meni vikaan, ja käsikirjoitus jäi tallentamatta ”korpulle” eli tuon ajan levykkeelle. 

”Käsikirjoitusta ei enää koskaan löytynyt! Tiedostokansiot olivat aivan tyhjiä. Olin siitä niin lyöty, että jätin kirjoittamisen pitkäksi aikaa”, Iivari kertoo. 

Tarvittiin toinen ero ennen kuin runo alkoi taas virrata. 

Seitsemän vuotta sitten Iivari alkoi julkaista Facebookissa tekstejä, joissa käsitteli myös vaikeaa eroaan. Iivari sanoo, että kahta nuorinta lasta koskeva huoltajuusoikeudenkäynti Virossa oli viedä hänen henkensä. 

”Kävin tuolloin läpi totaalisen identiteettikriisin ja jouduin miettimään uusiksi roolini äitinä ja naisena ja ylipäätään tehtäväni tässä maailmassa. Kirjoittaminen tarjosi terapeuttisen ilmaisukanavan. Pääsin myös eroon turhasta itsekritiikistä ja omien kykyjeni vähättelystä, joka minua oli aiemmin vaivannut oikeastaan kaikessa mitä tein. Annoin vain tulla!”, Iivari kuvailee vapautumistaan. 

Somessa jaetut tekstit alkoivat saada paljon tykkäyksiä ja Iivari huomasi avoimuutensa koskettavan ihmisiä. Varsinkin virolaisten kirjailijatuttavien kannustus lämmitti. 

”He alkoivat kysellä, milloin runokokoelma ilmestyy ja kutsuivat minua runoilijaksi ennen kuin itse kehtasin käyttää sitä nimitystä!”, Iivari nauraa.  

Iivari alkoi testata runojaan myös lavarunouskilpailujen yleisöön, ja menestyi hyvin. Hän on vuoden 2018 Viron lavarunouskilpailun finalisti ja vuosien 2019 ja 2020 Tarton lavarunouskilpailun finalisti. Sittemmin Iivari on esiintynyt kirjallisuustapahtumissa Suomessa ja Virossa. 

Ensi keväänä Enostone-kustantamolta julkaistavasta runoteoksesta Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmastaja ei löydy kuitenkaan seitsemän vuoden takaisia erorunoja. 

”Se ero on käsitelty, ja uusi kokoelma on täynnä elämäniloa. Totta kai siinäkin on varjoja ja kirveleviä hetkiä, mutta yleisvaikutelma on energinen”, Heidi valottaa kokoelman sisältöä. 

”Runokoelmani on ennen kaikkea rakkaudenosoitus Tartolle, joka on antanut minulle niin paljon. Siksi minulle oli selvää, että halusin julkaista kirjani kaksikielisenä”, sanoo Iivari, joka on itse joko suomentanut tai virontanut Tartossa syntyneet runonsa. 

14 vuotta tartonsuomalaisena

Heidi Iivari on asunut Tartossa yhtäjaksoisesti vuodesta 2006. Kaupungista on tullut hänen kotinsa, ja usein esitetty kysymys Suomeen paluusta tuntuu hassulta. Hänen kaksi nuorempaa lastaan ovat syntyneet Tartossa. 

”Lapsilla on tyypillinen maahanmuuttajataustaisten ihannoiva käsitys Suomesta. Kun Suomeen lähdetään lomalle ja tapaamaan sukulaisia, arkihuolet jäävät Tarttoon ja Suomi näyttäytyy lapsille aivan paratiisimaisena paikkana”, Iivari kuvailee. 

Iivari ei ole itsekään unohtanut suomalaisuuttaan, päinvastoin, ulkomailla asuminen ja kulttuurityö ovat vahvistaneet sitä. Suomalaisuudesta on ollut myös hyötyä Tartossa. 

”Joskus on jopa hieman vaivaannuttavaa saada myönteistä huomiota vain siksi, että olen suomalainen. Eihän se ole kenenkään ansio tai syy, missä on sattunut syntymään”, Iivari pohtii.  

”Oleellinen tekijä virolaisten myönteiseen suhtautumiseen on tietysti sekin, että puhun viroa. Lisäksi minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin, joten virolaisten sulkeutuneisuus ei ole ollut esteenä.” 

Kaupunki on muuttunut aika lailla vuodesta 1999, jolloin Iivari viipyi muutaman kuukauden Tartossa vaihto-oppilaana. Suurin osa ostoskeskuksista on rakennettu sen jälkeen, ja elintaso on noussut huimasti. Iivari tunsi itsensä tuolloin rikkaaksi eläessään suomalaisella opintotuella, kun virolaiset opiskelijakaverit pinnistelivät jokapäiväisen ateriansa eteen. 

”Jotain oleellista on kuitenkin säilynyt: virolaiset osasivat nauttia elämästä niukissa oloissa jo 20 vuotta sitten eikä leipä tule nykyisinkään helposti. Turhaa nipottamista on kuitenkin vähemmän kuin Suomessa, täällä annetaan toisten elää vapaammin. Ainut asia mitä kaipaan Suomesta on erilaisten kulttuuritaustojen moninaisuus. Onneksi Viroonkin on alkanut tulla aiempaa enemmän ihmisiä eri puolilta maailmaa”, Iivari sanoo. 

Iivari on ehtinyt Tarton vuosinaan tehdä monenlaisia töitä. Hän on toiminut vapaana kirjoittajana ja kääntäjänä, opettanut suomea, luennoinut suomalaisesta kirjallisuudesta sekä järjestänyt kulttuuritapahtumia. Muutama vuosi sitten hän osti Ülejõen kaupunginosasta talon, jota on remontoinut perheelleen.  

”Aikaisemmin olin varma, että en missään tapauksessa halua asua “siellä toisella puolella jokea”. Etsin kuumeisesti taloa Supilinnasta ja Karlovasta. Mutta sitten löysin tämän soman puutalon vuodelta 1930. Se oli säästynyt toisen maailmansodan pommituksissa, toisin kuin monet muut Ülejõen talot. Viime aikoina kaupunki on ehostanut kovasti näitä kulmia, koska Viron kansallismuseokin muutti tälle puolella jokea, Iivari kertoo Ülejõen kodissaan.

Viron runokartta antoi suomentajalle kesätöitä

Koronakevät 2020 pysäytti yhtäkkiä tapahtumien ja ihmisten täyteisen elämän. Osa keväälle sovituista runokeikoista ja luennoista peruuntui, mutta Iivarin työt lisääntyivät kesää kohti. Hän haki Taiteen edistämiskeskuksen apurahaa virolaisen runouden suomentamiseen ja sai nk. korona-apurahan. Kesän aikana syntyi 40 käännösrunoa yhteensä 11 virolaiselta runoilijalta. 

Alkuperäiset vironkieliset runot ja Iivarin runosuomennokset on julkaistu virtuaalisessa runoantologiassa nimeltään Viron runokartta. Antologia kertoo runouden kautta Viron eri paikoista, kylistä ja kaupungeista. Mukana on sekä suoraa maisemakuvausta että tekstejä, jotka on sijoitettu kartalle runoilijoiden avulla. Myös kolme Iivarin Tartosta kertovaa runoa on julkaistu sivustolla. 

”Seuraan jatkuvasti, mitä uutta virolaisessa kirjallisuudessa tapahtuu, mutta nämä eri paikkakohtaiset tekstit ovat avanneet minulle uuden näkökulman runoihin. Lisäksi olen todella kiitollinen apurahasta, jonka avulla olen saanut tehdä juuri sitä mitä olen halunnut ‒ että tässä minä nyt vain valitsen runoja oman makuni mukaan ja suomennan niitä”, Iivari kuvailee työtään Viron runokartan parissa. 

Iivarin valitsemissa runoilijoissa on monta vasta debytoinutta runoilijaa, joita ei ole aikaisemmin suomennettu. 

”Olen tarttolaisena ihastunut siihen, miten esimerkiksi nuori runoilija Joosep Vesselov käsittelee kaupunkiaan vähän koomisesti, mutta samalla valtavalla kotiseuturakkaudella. Se on ihana suuntaus virolaisrunoudessa enkä ole törmännyt vastaavaan Suomessa”, Iivari kertoo. 

Viron runokartta löytyy osoitteesta: viro-instituutti.fi/vironrunokartta.

Heidin kirjan Tarton sarjarakastaja. Tartu sariarmastaja voi ostaa täältä.

Julkaistu

Viivästyksiä toimituksissa 30.9.-4.10.

Tapahtumasyksy alkaa! Turun kirjamessut levittäytyvät Turun messukeskukseen 1.-3.10., ja SVYL-Verkkopuoti on mukana messuhumussa Viron maaosastolla A44.

Valitettavasti tämä tarkoittaa viivästyksiä Verkkopuodin toimituksiin ajalla 30.9.-4.10. Olemme pahoillamme tilanteesta, mutta toivottavasti näemme monien kanssa kirjamessuilla!

Virolla on hieno lavaohjelma Turussa, kannattaa kurkata messujen Viro-ohjelma tästä. Ja niille tiedoksi, jotka eivät messuille pääse, niin sunnuntain Viro-ohjelma striimataan Tuglas-seuran sivujen kautta!

Julkaistu

Nippernaati ja kaverit – Nykykirjallisuutta Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Tänä vuonna Nippernaati, tuo veijari ja kulkija, tekee matkaansa ystävien seurassa, sillä vuonna 2021 antologiassa nähdään ensimmäistä kertaa myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta.

Jenni Kallionsivu

Suomennetun latvialaisen kirjallisuuden määrä on viime vuosina ollut Suomessa ennen näkemättömässä nousussa: vuodesta 2016 vuoteen 2021 suomennettujen nimikkeiden määrä on noussut 40 prosenttia! Vuonna 2016 latvialaisia kirjoja nimittäin suomennettiin kaksi, kansallisrunoilija Rainiksen kokoelma Se pysyy, joka muuttuu (Rozentāls-seura, suom. Mirja Hovila ja Marja Leinonen) ja Juris Zvirgzdiņšin ja Evija Stukle-Zuitiņan Ensimmäinen joulukuusi (Paperiporo, suom. Mirja Hovila). Tänä vuonna niitä tulee, Nippernaati mukaan lukien, kokonaista viisi kappaletta. Mutta numerot eivät toki valehtele, ainakaan tahallaan. Onhan viisi aivan valtavan paljon enemmän kuin kaksi.

Liettualainen kirjallisuus ei toistaiseksi ole yltänyt aivan näin päätähuimaaviin käännöslukuihin, sillä viime vuosien aikana on suomennettu vain yksi liettualainen teos, vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja.

Muihin Baltian maihin verrattuna virolaista kirjallisuutta on siis suomennettu varsin paljon ja suunta näyttää olleen nousujohteinen. Eräs monista tähän johtaneista syistä on varmasti ollut Nippernaati, joka on ollut monien virolaiskirjailijoiden ensiesiintyminen Suomessa ja suomeksi. Nippernaati on alun perin August Gailitin romaanin päähenkilö, joka on antanut nimensä myös tälle virolaisen kirjallisuuden antologialle. Nippernaati-kokoelmien ajatuksena on ollut nimenomaan suomentaa aikaisemmin suomeksi julkaisemattomia kirjailijoita.

Nippernaati syntyy monien ammattilaisten yhteistyönä

Tällä kertaa Nippernaatin tekstien valinnasta ovat vastanneet päätoimittajat Anniina Ljokkoi (Viro), Annika Suna (Latvia) ja Reeta Tuoresmäki (Liettua). Nippernaatin kääntäjinä ovat toimineet Mirja Hovila, Sini Katainen, Hilkka Koskela, Kaisu Lahikainen, Alexandra Lahti-Nuuttila, Katja Meriluoto, Annika Suna, Akira Takaki, Annamari Typpö ja Jouko Vanhanen sekä joukko Helsingin yliopiston latvian ja liettuan kielen opiskelijoita.

Nippernaatilla on kolme eri tavoitetta. Sen kautta halutaan rohkaista kustantajia julkaisemaan uutta suomennettua kirjallisuutta, ja tässä tavoitteessa onkin vuosien saatossa onnistuttu erinomaisesti. Toinen tärkeä tavoite on pitää suomentajien ammattitaitoa yllä. Käytön puutteessa kaikki taidot rapistuvat tai pahimmassa tapauksessa eivät pääse kehittymään lainkaan. Ilman suomentajia ei ole suomennettua kirjallisuuttakaan, joten mielekkäiden työtilaisuuksien tarjoaminen kääntäjille on ensiarvoisen tärkeää. Lisäksi pyrkimyksenä on tietysti tarjota lukijoille uusia lukuelämyksiä.

Kaikista kolmesta maasta on mukana neljä kirjailijaa, ja mukana on tasapuolisesti eri sukupuolten edustajia. Latviasta mukaan valikoituivat Jānis Joņevs, Anna Auziņa, Andra Neiburga ja Māris Bērziņš, Liettuasta Jaroslavas Melnikas, Danutė Kalinauskaitė, Undinė Radzevičiūtė ja Sigitas Parulskis. Virosta mukana ovat Susan Luitsalu, Eia Uus, Martin Algus ja Tõnis Vilu.

Kääntäjien ja päätoimittajien lisäksi käännösantologian valmiiksi saattamiseen on tarvittu useita muitakin osaajia. Tekstien parissa ovat työskennelleet myös toimittajat ja oikolukija. Kirja on sisältönsä lisäksi myös esine, josta graafikko ja painotalon ammattilaiset tekevät parhaimmillaan sekä houkuttelevan että sujuvasti luettavan. Kirja on myös hanke, jossa tehdään budjetteja, maksetaan laskuja ja tietysti ennen kaikkea pyritään saamaan rahat riittämään. Ammattilaiset todellakin ansaitsevat palkkion työstään: vaikka kukaan ei odottaisikaan rikastuvansa kaunokirjallisuudella, pelkät kiitospuheet eivät elätä ketään. Pelkästään latviasta käännettyä osuutta koskevia rahoitushakemuksia on kirjoitettu – ilman hakemusten pakollisia liitteitä – 26 172 merkkiä, mikä on noin viisi kertaa tämän artikkelin pituus.

Kaikkein tärkeintä on tietysti se, että tekstit löytäisivät lukijansa. Ehkäpä tämäkin Nippernaati toimii ponnahduslautana kokonaisten romaanien sekä novelli- tai runokokoelmien julkaisemiselle. Toivottavasti antologia tuo myös uusia ajatuksia, elämyksiä ja lukemisen iloa lukijoilleen.

Kirjoittaja on Rozentāls-seuran toiminnanjohtaja, joka tekee töitä myös virolaisen kulttuurin parissa.

Tilaa Nippernaati tästä

Julkaistu

Viro Turun Kirjamessuilla 1.-3.10.

Turun Kirjamessuilla 1.-3.10.2021 nähdään jälleen laaja kattaus virolaista kirjallisuutta!

Viro-aiheita messuilla tänä vuonna ovat muun muassa kaksikielinen runous, lastendekkarit, klassikoiden kääntäminen sekä suomalaisten ihastus Viroon ja etenkin Saarenmaahan. Huippuvieraaksi saadaan Viron eturivin kirjailijoista Valdur Mikita, jonka suosittu teos Lingvistinen metsä (Sammakko, suom. Anniina Ljokkoi) ilmestyy nyt suomeksi.

Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Suomen Viro-yhdistysten liitto, Tuglas-seura, Viro-instituutti ja Viron Helsingin suurlähetystö. Viron maaosastolla messujen A-hallissa voi tavata myös Turun Tuglas-seuran sekä Varsinais-Suomen Viro-keskuksen.

Viro-keskusteluja ja -ohjelmaa messuilla:

PERJANTAI 1.10.

klo 16.25–16.50 Jukola
Millaista on kaksikielinen runous? Entä sekakielinen? Vironsuomalaiset runoilijat Heidi Iivari ja Ville Hytönen lausuvat runojaan ja kertovat motiiveista ja rakkauksista niiden takaa. Yhteistyössä Enostone Kustannus

LAUANTAI 2.10.

klo 13.40–14.15 Agricola
Viro ja Viron luonto eilen, tänään ja huomenna. Runoilija Heli Laaksosen johdolla keskustelevat kirjailijat Ville Hytönen, jonka uudessa teoksessa Viro Maailmanvallaksi! pohditaan Viron vahvuuksia ja heikkouksia sekä Valdur Mikita, joka käy läpi suomalais-ugrilaista mielenmaisemaa. Yhteistyössä Sammakko

klo 16.50–17.15 Lastenalue
Suomalais-tarttolaisen kirjailijan Mika Keräsen lastendekkari Aavepyöräilijä on vauhdikasta ja lämminhenkistä luettavaa niin pienille kuin suurille. Keränen lukee tarinoitaan ja avaa niiden maailmaa Tarton Soppalinnassa.

SUNNUNTAI 3.10.

klo 10.30–11.00 Fiore
Parhaita paloja Baltian nykykirjallisuudesta. Virolaisen kirjallisuuden antologia Nippernaati laajentuu viidennessä numerossaan Latviaan ja Liettuaan tuoden esille Baltian maiden nykykirjallisuutta. Teemoiksi nousevat muun muassa naiskuva ja feminismi, mutta myös menneisyydestä kumpuavat muistot. Keskustelua johtaa toimittaja Anna Laine. Keskustelemassa Nippernaati 5:n kääntäjät Annamari Typpö, Annika Suna ja Sini Katainen. Yhteistyössä Rozentals-seura ja Donelaitis-seura

klo 11.10–11.30 Fiore
Kansainvälisesti tunnetuin virolainen runoilija ja ajattelija Jaan Kaplinski poistui keskuudestamme kesällä. Juuri ilmestynyt runovalikoima Ilta tuo takaisin kaiken kattaa hänen mittavan uransa kuusi vuosikymmentä. Runot ovat suomentaneet Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Yhteistyössä Parkko Kustannus

klo 12.30–12.55 Kuisti
Kuinka välittää kokemukset lapsuudesta Neuvostoliitossa suomalaislukijoille?
Kirjailija Heli Laaksonen haastattelee kääntäjiä Mirja Hovilaa ja Anja Salokannelta. Latvialaisen Vizma Belševican Bille-trilogia ja virolaisen Leelo Tungalin Toveri lapsi kuvaavat molemmat toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa lapsuutta. Miltä historian murroskausi näyttää lapsen näkökulmasta? Yhteistyössä Arktinen Banaani, Paperiporo ja Rozentals-seura

klo 13.05–13.30 Kuisti
Miksi Saarenmaa ja Viro sopivat suomalaisten kirjojen tapahtumapaikoiksi ja mikä Viron lähihistoriassa kiehtoo suomalaista kirjailijaa ja lukijaa? Paula Havasteen suosittu neliosainen Saarenmaa-sarja sai tänä vuonna päätöksensä ja Sampo Terhon esikoisromaani sijoittuu niin ikään Saarenmaalle. Haastattelee Virossa asuva kirjailija Ville Hytönen, joka on myös sijoittanut teoksiaan uuteen kotimaahansa. Yhteistyössä WSOY ja Gummerus

Messujen aukioloajat:

  • Perjantaina klo 10-18
  • Lauantaina klo 10-18
  • Sunnuntaina klo 10-17

Turun Messukeskus, Messukentänkatu 9-13, 20201 Turku

Kirjamessujen koko ohjelma, mahdolliset muutokset sekä turvallisuusohjeet löytyvät osoitteesta www.kirjamessut.fi

Lippuja messuille voi ostaa tästä

Julkaistu

Maailman lopussa on kahvila, ja Karlovan kahvilassa runoilija

Lauri-Rapp-kotikaupungissaan-Tartossa. Kuva: Ele-Adamson

viro.nyt pääsi haastattelemaan tekstien ammattilaista, kaukomatkaajaa ja ennen kaikkea tarttolaista Lauri Räppiä.

Elsa Mensalo

viro.nyt: Kuka olet?

Lauri Räpp: ”Sanoisin, että minulla on monta ammattia. Olen kirjailija, pienyrittäjä, copywriter ja maailmanmatkaaja. Koska julkaisen Instagram-tililläni tekstejä ja ajatelmia, minua kutsutaan nykyään usein myös runoilijaksi. Lisäksi tällä hetkellä olen mukana tuottamassa syksyllä Tartossa ensi-iltaan tulevaa rockooppera Johnnya.”

Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson
Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson.

Millainen on ensimmäinen kirjoittamiseen liittyvä muistosi?

”Opin hyvin varhain lukemaan ja olen aina ollut intohimoinen lukija. Lukeminen herätti myös kiinnostuksen kirjoittamiseen. Ensimmäinen konkreettinen muisto on isovanhempien luota Viljandista, kun olin noin 10-vuotias. Olin lapsi niinä aikoina, jolloin minkäänlaisia tietokonepelejä ei ollut ja piti keksiä itse tekemistä. Tuolla kertaa otin vihkon ja tein luonnoksen, josta ajattelin myöhemmin tekeväni kirjasen. Kouluaineiden kirjoittaminen oli minulle myös aina melko vaivatonta. Julkisesti aloin kuitenkin kirjoittaa vasta hyvin myöhään.”

Millainen matka kirjoittajaksi on ollut?

”Matka on ollut mieletön. Käännekohta oli se, kun kolmekymppisenä lähdin yliopistoon opiskelemaan kauppatieteitä. Se toi kaiken muunkin mukanaan. Siihen asti olin elänyt yrittäjän elämää töine ja huveineen. Jossain vaiheessa katsoin peiliin ja totesin, että jonkin täytyy muuttua. Päätin lähes siltä istumalta hakea yliopistoon.

Maisterivaiheessa erään tylsänpuoleisen luennon aikana teimme opiskelukavereiden kanssa päätöksen lähteä Kuubaan. Tuon matkan aikana tapahtui niin paljon, että aloin kirjoittaa asioita muistiin, ja lopulta materiaalia oli kirjan verran. Lähetin käsikirjoituksen eri kustantamoihin, ja lopulta Tammeraamat julkaisi ensimmäisen kirjani, See ei ole minu Kuuba, vuonna 2015. Sen jälkeen minulta alettiin esimerkiksi pyytää artikkeleita eri lehtiin. Kaikki on käynyt niin nopeasti, että olen edelleen hämmentynyt, ja hämmästyneitä olivat alussa myös ystävät ja tuttavat.”

Miten Instagram-tili sai alkunsa ja kuinka tekstit sinne syntyvät?

”Perustin tilin samoihin aikoihin, kun ensimmäinen Tartto-teemainen kirjani (Linn on minu – Tartu tahavaatepeeglis, Iti oü 2016) julkaistiin vuonna 2016. Tein kirjaan liittyen Rahva Raamat-kirjakaupan kanssa kampanjaa ja julkaisin Instagramissa ensimmäisen tekstin. Rahva Raamat jakoi sen omalla Instagram-tilillään. Vähitellen seurasi lumipalloefekti ja seuraajia on vain ilmestynyt. Minulle on edelleen mystiikkaa, kuinka Instagram-ilmiö on syntynyt.

Välillä on kausia, jolloin tekstejä syntyy julkaistavaksi nopealla tahdilla. Lyhyemmät tekstit tulevat nopeasti, pitempiä saatan kirjoittaa monta kertaa uudelleen. Ajatelmia on toki kertynyt jo jonkin verran varastoon, ja välillä julkaisen samoja tekstejä uudelleen. Siinä tapauksessa yleensä parantelen tekstiä ajatusta muuttamatta. Myös kirjojeni tekstejä kirjoitan usein monta kertaa uudelleen ja saatan karsia sanoja.”

Mikä on parasta Tartossa ja mitä suosittelisit suomalaiselle Tartossa?

”Tartto on ulkoa pieni ja sisältä suuri, kuten kuuluu tuoreimman kirjani nimi (Minu Tartu. Väljast väike, seest suur, Petrone Print 2019). Tartto on sopivan kompakti kaupunki, jossa on mukava liikkua niin jalan, pyörällä kuin bussillakin. Suureksi Tarton tekee se, että kaupungin sisällä on oikeastaan monta erilaista Tarttoa: yliopisto- ja tiedemaailma, Karlova, kuppilat. Tarton henki, jonka voi tuntea, muttei nähdä.

Tartossa suosittelen ehdottomasti Karlovan kaupunginosaa. Se on Euroopan tasollakin helmi, yksi parhaiten säilyneistä puutaloalueista. Kun siellä kulkee avoimin silmin, näkymä on kuin saduista. Kahvilat, vajat ja talojen tornit. Vastapainoksi suosittelen Annelinnan kaupunginosaa. Siellä useissa paikoissa tuntuu, kuin olisi siirtynyt aikakoneella 30 vuotta taaksepäin. Kun paikat taas avautuvat, myös Tarton kulttuurielämä on kokemisen arvoinen. Yleisesti ottaen suosittelen tekemään itse tutkimusmatkoja.”

Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.
Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.

Kuinka pandemia on vaikuttanut elämääsi?

”Se on vaikuttanut monella tavalla. Työskentelytapoja on täytynyt miettiä uudelleen. Tykkään tehdä töitä esimerkiksi kahviloissa. Minut laittaa liikkeelle se, että ympärillä tapahtuu. Että joku kolistelee astioita tai kuulen keskustelunpätkiä. Parhaimmat tekstini ovat syntyneet kaikista epämukavimmissa ja kummallisimmissa tilanteissa, kuten 12 tunnin bussimatkoilla. Nyt matkat ovat tietysti jääneet pois. Kaipaan myös sitä, että kokouksissa voisi nähdä ihmiset oikeasti. Erilaisiin tilanteisiin täytyy kuitenkin sopeutua. Itselleni juokseminen ja pyöräily ovat sellaisia asioita, jotka tuovat tarpeellista vaihtelua kotona oloon.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen suhteen?

”Ideoita on kukkuroittain. Maailma lõpus on kohvik (Rahva Raamat 2018) on mielestäni onnistunein kirjoistani. Se perustuu matkoilla tapahtuneisiin sattumuksiin, ja kirjasta jäi useita tarinoita pois. Lisäksi sen jälkeen on tapahtunut jo paljon uutta. Haluaisin siis kirjoittaa toisen samankaltaisen kirjan. Tavoitteena on myös julkaista tänä vuonna kokoelma Instagramissa julkaistusta runoista ja teksteistä. Suunnitelmissa on lisätä siihen myös mahdollisesti lyhytproosaa ja kuvia tai kuvitusta. Täysin perinteinen runokokoelma se ei tule siis olemaan ja toivonkin, että kirjasta voisi tulla hieman erilainen ja omanlaisensa. Lisäksi mielessä on sukutarinan kirjoittaminen, mutta sen suhteen odotan, että aika ja tunne ovat oikeat. Teen jatkuvasti myös kolumneja erilaisiin lehtiin. Kirjoittaminen on minulle kuin riippuvuus, josta ei pääse irti.”

Terveiset viro.nyt-lehden lukijoille

”Hyvä viro.nytin lukija! Älä anna rajoitusten säikäyttää sinua. Vaikka emme saa nauttia teatterista ja käydä näyttelyissä tai elokuvissa, on meillä kirjoja. Pysähdy kotona kirjahyllyn eteen, niin löydät sieltä aina jotain hyvää. Sillä jokainen kirjahylly tuoksuu aina joltain unohtuneelta rakkaudelta. Keväiset terveiset UNESCOn kirjallisuuskaupungista Tartosta” – Lauri Räpp.

Artikkeli on julkaistu viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 2/2021. Lue lehteä verkossa osoitteessa https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/vironyt.

Lauri Räppin teos Minu Tartu. Väljast väike, seest suur on tilattavissa SVYL Verkkopuolista osoitteessa https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/lauri-rapp-minu-tartu-valjast-vaike-seest-suur/.

Julkaistu

SVYL-Verkkopuodin kesä

SVYL-Verkkopuoti on avoinna koko kesän, mutta toimituksissa saattaa olla pieniä viiveitä juhannukselta heinäkuun loppuun.

Kiitämme jo etukäteen kärsivällisyydestä ja toivotamme kaikille Virosta ja lukemisesta kiinnostuneille oikein hyvää kesää!

Julkaistu

Lääne Kalur – yli 40 vuotta kalastuskolhoosia

Neuvostoliiton miehittäessä Viron vuonna 1945 maaomaisuus kansallistettiin ja maatalous kollektivisoitiin. Uudistus koski myös kalastuselinkeinoa. Vapaan kalastuksen aika oli ohi.

Mikael Korhonen

Neuvostoliiton miehityksen myötä Viron rannikot julistettiin raja- ja sotilasalueiksi, joita valvottiin tarkasti. Kalastuselinkeino keskitettiin kalastuskolhooseihin, joihin kalastajien oli liityttävä kyetäkseen harjoittamaan ammattiaan ja varmistaakseen toimeentulon perheilleen.

Aluksi liittyminen kolhooseihin oli vähäistä, mutta uusien kommunististen vallanpitäjien painostuksesta – varsinkin sen jälkeen, kun 20 000 virolaista oli kyyditetty Neuvostoliittoon maaliskuussa 1949 – virolaiset taipuivat väistämättömän edessä. Läänemaan kalastajien täytyi myös sopeutua uuteen neuvostojärjestelmään. He luovuttivat kaikki yksityisesti omistamansa kalastusalukset ja kalastusvälineensä kolhoosin omistukseen ja yhteiseen käyttöön, kuten myös kaikki työeläimet, maataloustyökalut ja maatalousrakennukset.

Nopeassa tahdissa perustettiin Läänemaalla keväällä ja kesällä 1949 yksitoista uutta kolhoosia: Haapsalu Kalur, Partisan, Uus Elu, Virstu Kalur, Sangar, Kajak, Vormsi Kalur, Põhjarannik, Molodaja Gvardija, Viiking ja Kiideva Kalur. Kolhoosit nimettiin yleensä kommunistisen puolueen johtohahmojen mukaan tai kuten Läänemaalla ideologisin iskusanoin.

Nopea pakkokollektivisointi synnytti aluksi monia pieniä tuotantoyksiköitä. Mutta pian huomattiin, etteivät ne olleet riittävän tehokkaita ja elinkelpoisia, ja kolhooseja ryhdyttiin yhdistämään isommiksi yksiköiksi. Sama kehitys oli myös Läänemaalla, ja erinäisten yhdistämisvaiheiden jälkeen muodostettiin lopuksi vuonna 1975 yksi koko maakunnan kattava kalastuskolhoosi, Lääne Kalur.

Työntekijät

Puolet kolhoosin työntekijöistä työskenteli perustuotannossa, kalastuksessa ja kalanjalostuksessa, kun taas toinen puoli oli sijoitettu tukitöihin, lähinnä hallintoon, korjaamoihin, rakennustöihin ja maatalouteen. Vuonna 1985 Lääne Kalurin henkilökunta oli suurimmillaan 2 114 työntekijää. Lääne Kalur oli suuri kalastuskolhoosi myös muihin vastaaviin virolaisyrityksiin verrattuna. Suurin kalastusalan työnantaja oli kuitenkin kalastuskolhoosi S. M. Kirov Tallinnassa 20 500 työntekijällään.

Kalastus avomerellä ja rannikolla oli vaativaa, fyysisesti raskasta ja pääasiassa miesten työtä. He työskentelivät vuorokausien mittaisissa vuoroissa kalastusmatkojen pituudesta riippuen. Lepopäivät olivat meren ja sään armoilla. Tehtaiden kalanjalostus oli taas naisten työtä. He suolasivat, savustivat, pakastivat, säilöivät ja purkittivat kaloja. Työpäivät olivat aluksi pitkiä, periaatteessa 8-tuntisia, mutta samalla ympärivuorokautista vuorotyötä.

Ammattitaitoisen työvoiman rekrytointi loi pohjan kolhoosin menestykselliselle toiminnalle, mutta joustavan sukupolvenvaihdoksen turvaaminen oli jatkuva haaste vanhempien työntekijöiden eläköityessä. 1980-luvulla keskusteltiin mm. siitä, miten vaikeaa nuoria oli houkutella alalle. Nuoret pitivät kalastusta raskaana työnä, työpäiviä pitkinä, ja jopa työvaatteet tuntuivat heistä raskailta. Kaikkialle läpitunkeva ja vaatteisiin tarttuva kalanhaju koettiin luotaantyöntäväksi. Nuoret eivät tyytyneet enää vain paikallisiin työpaikkoihin, vaan tähtäsivät kauemmas. Etenkin Tallinna houkutteli.

Tuotantotavoitteet

Neuvostoliitossa harjoitettiin valtiojohtoista suunnitelmataloutta. Vuosittaiset toimintasuunnitelmat ja -tilastot kertovat työstä ja tuotannosta, mutta tietoihin täytyy suhtautua tietyllä varauksella. Kolhoosin johtohenkilöt saattoivat kaunistella sekä tuotantotavoitteita että tuloksia, jotta ne vastaisivat ja mieluiten ylittäisivät kolhooseille etukäteen määrätyt suunnitelmat, normit, jotka kommunistinen puolue oli asettanut. Työtä ja tuotantoa ohjasivat pyrkimys yhä parempiin tuloksiin sekä puolueen ideologinen propaganda, jonka tavoitteena oli todistaa sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuus.

Lääne Kalurilla oli 1980-luvulla 153 kalastusalusta, joista neljä oli niin sanottuja tehdasaluksia ja 13 suurempia troolareita, jotka kalastivat valtamerillä. Vuosittainen kalansaalis oli 8 000–10 000 tonnia. Lähivesillä kalastettiin lähinnä silakkaa mutta myös kilohailia, turskaa ja kampelaa sekä haukea, kuhaa ja ahventa, kun taas Atlantilta tuotiin erityisesti silliä ja seitä mutta myös makrillia ja turskaa.

Kalastusmatka Atlantille kesti yleensä kuusi kuukautta, syyskuusta helmikuuhun. Laivat seilasivat Itämeren, Skagerakin ja Kattegatin läpi ja edelleen Pohjanmeren kautta Atlantille. Kalastus tapahtui Islannin, Färsaarten ja Skotlannin vesillä. Kalat troolattiin merestä ja suolattiin heti tynnyreihin. Takaisin palattiin joko Tallinnan tai Pärnun kautta valtamerialusten kotisatamaan Virtsuun.

Osa kalansaaliista myytiin tuoreena, mutta suurin osa purkitettiin tai savustettiin kalanjalostustehtaissa, joko maalla tai aluksella. Alus otti vastaan troolarien saaliit jo merellä ja valmisti niistä heti öljyyn tai tomaattikastikkeeseen säilöttyjä kalatuotteita. Vuoden 1985 tuotantotilaston mukaan Lääne Kalur valmisti 25 miljoona säilykepurkkia ja 862 tonnia savustettua kalaa. Tuotteita myytiin eri puolille Neuvostoliittoa, mutta niitä vietiin myös Puolaan ja Romaniaan sekä Kuubaan, Nicaraguaan, Angolaan, Sambiaan ja Tansaniaan asti.

Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.
Kalasäilyke. KUVA: Haapsalu ja Läänemaa Muuseumid SA.

Kolhoosielämää työssä ja vapaa-ajalla

Työ kolhoosissa oli yleensä hyvin houkuttelevaa, sillä palkat olivat hyvät. Mutta oli muitakin etuja. Kolhoosi rakensi ja ylläpiti asuntoja, kauppoja ja päiväkoteja ympäri Läänemaata, tarjosi elokuvien ja urheilutilojen kaltaisia kulttuuripalveluja sekä terveys- ja sairaanhoitopalveluja. 1980-luvun lopulla Lääne Kalurilla oli kaksi päiväkotia, kolme kulttuuriklubia ja kaksi urheilukenttää. Työntekijöillä oli käytössään myös oma lomakylä, jossa perheet saivat viettää lomiaan. Lapsille järjestettiin kesäleirejä.

Avioituessaan työntekijä sai 100 ruplaa ja muita lahjoja, esim. maton, pesukoneen tai huonekaluja uuteen kotiin. Vastanaineet saivat myös matalakorkoista, edullista lainaa. Lapsiperheet saivat rahallista tukea lapsiluvun mukaan. Kolmen tai useamman lapsen äidit saivat kaksi ylimääräistä vapaapäivää kuukaudessa. Lääne Kalur maksoi myös eläkkeitä vanhuksille ja sotaveteraaneille.

Työ kalastuskolhoosissa oli kokonaisvaltaista. Se loi yhteenkuuluvuuden tunteen myös työajan ulkopuolella. Urheileminen oli erityisen suosittua. Työntekijät harrastivat monenlaisia lajeja. Pelattiin lentopalloa ja pöytätennistä, purjehdittiin, työnnettiin kuulaa, nostettiin painoja, hiihdettiin, yleisurheiltiin ja harrastettiin ammuntaa. Shakki, tammi ja korona kiinnostivat sekä vanhoja että nuoria.

Kulttuuritoimintakin oli vilkasta. Kolhoosi rakensi Haapsaluun vuonna 1964 oman, klubitaloksi kutsutun kulttuuritalon. Siellä järjestettiin konsertteja, teatteriesityksiä ja tansseja. Vuonna 1971 kulttuuriklubi alkoi järjestää vaativampia musiikki- ja lauluesityksiä, niin kutsuttuja kabareita. Ajan myötä kabareen suosio ja maine kasvoi ja katsojia tuli kaikkialta Virosta. Yleisö kerääntyi katettujen pöytien ääreen ja nautti kolhoosinaisten valmistamista herkuista, kahvista, teestä ja alkoholijuomista. Tarjoiluhenkilökunta tuli omasta takaa, orkesteri soitti ja tanssi jatkui pitkälle yöhön.

Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.
Lääne Kalurissa harjoitettiin kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi maanviljelyä ja karjanhoitoa. KUVA: Mikael Korhonen.

Viimeiset ajat – Lääne Kalurin loppu

Viron tasavalta palautettiin 20. elokuuta 1991 ja maa siirtyi vapaaseen markkinatalouteen. Yksi suurimmista haasteista oli itsenäisen talouden rakentaminen Neuvostoliiton markkinoille keskittyneen suunnitelmatalouden raunioista. Viro ajoi lävitse mm. yksityistämisohjelman, jonka kautta 80 prosenttia valtion omistamista pienyrityksistä myytiin.

Yksityistäminen koski myös Lääne Kaluria, joka jaettiin kahteen pienempään osakeyhtiöön. Haapsalussa toiminta järjestettiin uuteen, West-nimiseen yhtiöön. Se jatkoi edeltäjänsä harjoittamaa kalastusta ja kalanjalostusteollisuutta. Kun talous taantui 1990-luvulla ja kalan vienti Venäjälle väheni, joutui Haapsalun kalatehdas lopulta lopettamaan toimintansa 2000-luvun puolivälissä ja sanomaan irti loput sata työntekijäänsä. Tämän jälkeen maa-alue myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle, joka suunnitteli rakentavansa alueelle asuntoja. 2000-luvun lopun taloudellisesti vaikeina aikoina suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Osa tehdasrakennuksista purettiin. Jäljelle jäi tänä päivänä hiljalleen rapistuvia ja hajoavia taloraunioita, jotka muistuttavat menneistä kalatalouden suuruuden ajoista.

FT Mikael Korhonen on eläkkeellä oleva historioitsija sekä arkistonjohtaja, joka on viettänyt paljon aikaa Haapsalussa. Artikkeli perustuu hänen julkaisemaansa teokseen Haapsalu. Lääne Kalurista graffiteihin (2020). Kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista: https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/mikael-korhonen-haapsalu-laane-kalurist-graffititeni-laane-kalurista-graffiteihin/