SVYL-Verkkopuodin toimituksissa viiveitä 19.12.–8.1.
Kategoria: Yleinen
Lahjat SVYL-Verkkopuodista
Kun teet tilauksen viimeistään torstaina 15. joulukuuta, saat tuotteet ennen joulua.
Viro Helsingin kirjamessuilla
Viro tulee taas Helsingin kirjamessuille 27.–30.10.! Viro, myös SVYL-Verkkopuoti, löytyy osastolta 6a70 (Viron Kustannusyhdistys). Osaston lisäksi messuilla on monipuolinen ohjelma Viro-kirjallisuutta!
Katso messujen Viro-ohjelma täältä
Täältä näet Helsingin kirjamessujen koko ohjelman
Helsingin kirjamessuista johtuen SVYL-Verkkopuodin tilaukset käsitellään seuraavan kerran 31.10. Pahoittelemme viivettä!
Viro Turun kirjamessuilla
Viro tulee taas Turun kirjamessuille 30.9.–2.10.! Viron maaosasto löytyy tutulta paikalta A44 messujen A-hallista. Osaston lisäksi messuilla on monipuolinen ohjelma Viro-kirjallisuutta!
Katso messujen Viro-ohjelma täältä
Täältä näet Turun kirjamessujen koko ohjelman
Turun kirjamessuista johtuen SVYL-Verkkopuodin tilaukset käsitellään seuraavan kerran 4.10. Pahoittelemme viivettä!
J. K. Tamminen on moderni rajaseutujen kirjailija
Valgassa asuva, kaiken nähnyt juristi J. K. Tamminen tuntee olevansa vironsuomalainen.
Ville Hytönen
“Kun kysyn narvalaisilta tutuiltani, käyvätkö he usein Valgassa, he sanovat, etteivät he halua niin surkeaan paikkaan mennä käymään”, kirjailija ja lakimies J. K. Tamminen naurahtaa.
Olen tullut tapaamaan Tammista tämän toiseen kotikaupunkiin aivan Latvian rajalle.
Talo on piilossa pienellä mökkialueella kaukana keskustasta. Tamminen esittelee remonttitöitään innokkaasti. Tuohon tulee terassi, tuohon sauna. Keskellä pihaa seisoo kulmikkuutensa ansiosta legendaariseksi muodostunut Citroën H -pakettiauto eli Kamina.
Valga tunnetaan nimenomaan Latvian rajasta, mutta viime aikoina myös kaupunginhallinnon korruptio on noussut mediassa esiin.
”Surkeeta nähdä tää köyhyys, että ei ole mitään perspektiiviä”, Tamminen kuvaa. “Lähes kaikessa on annettu periksi. Jos ei EU-rahaa olis, tää olis ihan onnetonta.”
Tamminen kertoo vievänsä remonttijätteensäkin Tallinnaan, koska Valgan kaatopaikka ei ota korttimaksuja vastaan. Hän vihjaa, että käteisellä maksettu jätemaksu ei päätyisi välttämättä jätteenkäsittelyyn.
”Tämä on rajakaupunki, eiks nii?”, hän jatkaa vironsuomalaisella poljennolla. “Rajakaupungeissa on aina enemmän rikollisuutta.”
J. K. Tamminen tietää mistä puhuu. Hän on Virossa opiskellut kriminalisti ja lakimies, joka on nuorempana toiminut myös lain harmaalla vyöhykkeellä ja laitapuolellakin. Tamminen on ollut salakuljettaja ja velanperijä, hän on pitänyt bordellia ja myynyt pimeää viinaa. Aloitettuaan lakiopinnot 1990-luvun Tallinnassa hän kuitenkin jätti rikollismaailman taakseen – mutta vain tekijänä. Nyt hän kirjoittaa rikoksista ja toimii lakimiehenä.
Istumme Tammisen kotiin rakennetussa baarihuoneessa ja juomme kahvia. Kissa pyrkii sisään.
”Tämä metsä tunnetaan kodittomien kissojen metsänä”, Tamminen sanoo nostaessaan kissan syliinsä. “Valgalaiset hylkäävät kissansa tänne ja siksi niitä on metsä täynnä”, kirjailija kertoo ja silittää metsästä pelastamiaan kissoja, jalkapuolta Donaldia ja silmäpuolta Kriimua.
Entinen rikollinen on kasvissyöjä ja eläintenystävä, jonka kanssa on vaivatonta keskustella tofun saatavuudesta. Hän on persoona, joka kaihtaa yksinkertaistuksia.
Kaiutinkauppiaasta rikolliseksi, rikollisesta lakimieheksi
Kirjailija-lakimiehen elämä on ollut varsin värikäs. Rikollisen uransa lisäksi hän on ollut 1980-luvulla menestyvä audiovälinekauppias, opiskellut itsensä niin teologian maisteriksi, rikostutkijaksi, tiedottajaksi kuin oikeustieteen maisteriksi. Kirjoittamisen opintoja on monesta opistosta ja yliopistosta. Bisnestä on tehty niin Venäjällä, Minskissä kuin Bakussakin.
Tapasin J. K. Tammisen aiemman kerran miltei 20 vuotta sitten opettaessani Turun Kakskerran Paasikiviopistolla kustannustoimittamista. Tamminen paitsi opiskeli kustannusalaa, hän kirjoitti myös Alibiin rikosjuttuja ja käsikirjoitti TV4:n Rikosraporttia yhdessä Mats Dumellin kanssa. Muistan aktiivisen keski-ikäisen miehen, joka innostui herkästi uusista asioista. Sellainen hän on ollut omien sanojensa mukaan aina.
Pakilaan kommunistiäidin ja sosialidemokraatti-isän perheeseen syntynyt poika ei alkujaan pärjännyt koulussa lainkaan. Muistelmiensa mukaan hänellä oli Maunulan yhteiskoulun kautta aikojen huonoin todistus. Luokalle jäämisen hän vältti isänsä kuolemasta johtuvan säälin takia.
Pilvi paloi ja viinaa kului, mutta nuori Juhani löysi itsestään yllättäen menestyjän.
”Olen aina osannut puhua ja myydä”, Tamminen sanoo ja tarjoaa lisää kahvia.
Voin todeta hänen väitteensä paikkansa pitävyyden. Tarjouksen tekemisessä Tamminen on suvereeni.
Nuorukaisena hän vuokrasi Malmin vanhalta ostarilta itselleen 25 neliön liiketilan ja alkoi myydä kaiuttimia ja soittimia. Tammisesta tuli nopeasti Suomen suurimpia audiolaitteiden myyjiä, vaikka kilpailijat olivat Veikon Koneen ja Mustan pörssin kaltaisia jättiläisiä. Rahaa tuli paljon ja Tamminen laajensi mediamaailmaan ostamalla osuuksia audiolaitteita ja autoja arvioivista ilmaisjakelulehdistä. Lopulta vauhti oli liiankin luja.
”Ostin nopeita autoja suoraan autokaupan ikkunasta, useamman lättähattujunan pihalleni, tilasin panssarivaunuja entisestä Neuvostoliitosta, mutta niitä ei koskaan saatu Suomeen saakka”, Tamminen muistelee hulluja vuosiaan.
Tamminen lihoi alle 80-kiloisesta miltei kaksinkertaiseksi. Tuli avioero. Yritykset alkoivat kärsiä laman aikana kadonneiden asiakkaiden myötä.
“Mä en ala syyttämään lamaa omista epäonnistumisistani”, monta elämää nähnyt kirjailija sanoo. ”Omaa syytäni se pääasiassa oli.”
Lopulta hän päätyi rahattomana, kodittomana ja perheettömänä kaverinsa varastohalliin yrittämään itsemurhaa.
Viroon ensimmäisten joukossa
Sellainen oli Juhani Tammisen ensimmäinen elämä, mutta hän selvisi siitä hengissä. Tamminen kuntoutui, opiskeli teologiksi ja lähti rikolliselle uralle, seikkaili ympäri entistä Neuvostoliittoa salakuljetuksen ja turvapalveluiden merkeissä ja muutti lopulta asumaan Viroon. Kuittikauppaa, yritysten saattohoitoa, salakuljetusta.
Kysyn Tammiselta, mitä hän ajattelee 90-luvulla Viroon muuttaneista suomalaisista. Käytän tarkoituksella sanaa venkula, sillä ensimmäinen vironsuomalaisten sukupolvi on tunnettu epämääräisistä liiketoimistaan.
”Meistä 90-luvulla muuttaneista moni lähti myös nopeasti”, Tamminen mainitsee. “Puheita oli enemmän kuin tekoja.”
Tammisen mielestä hänen suomalaissukupolvensa Virossa toteutti varsinaista kulttuuri-imperialismia. Käytettiin sumeilematta hyväkseen vielä kehittymätöntä pientä maata ja sitä, ettei Suomen verottaja, poliisi tai mikään muukaan viranomainen löytänyt ihmistä Virosta.
Haastattelun aikana useampi Tammisen nykyinen asiakas soittaa hänelle. Yksi soittajista on suomalaista rikosjournalismia seuraavalle varsin tuttu nimi. Lakimies Tamminen tuntuukin olevan varsin hyvin kontaktoitunut. Hän tuntee rikolliset ja poliisit, tunteepa vielä rikolliset poliisitkin.
Tammisen kolmas elämä alkoi 90-luvun puolessa välissä, kun hän lähti opiskelemaan rikostutkintaa Tallinnaan.
”Tekivät kaikenlaista kiusaa”, Tamminen kertoo viitaten opiskeluihinsa. “Luokka oli täynnä poliiseja ja mulla oli ylimenokaudella vielä bordelleja ja semmoista – – Ja tehtiinhän me Suomen suurin viinaryöstökin.”
Tamminen kuitenkin ymmärsi jättää rikokset. Hän kirjoitti Eesti Ekspressiin ja televisiolle ja valmistui kriminalistiksi.
”Poliisiksi en kuitenkaan ruvennut”, hän ilmoittaa vakavana.
Pian hän valmistui myös lakimieheksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamisesta.
Kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä
Opiskeluvuosien jälkeen alkoi elämä, jota Tamminen elää parhaillaan.
”Mun tähtäin on olla ammattikirjailija”, hän tunnustaa, ja varsin lähellä hän sitä onkin.
Autofiktiivisillä rikoskirjoilla aloittanut Tamminen on tehnyt myös dekkaritrilogian sekä käsitellyt 1990-luvun lamaa. Uusin teos on Itämeren suurinta laivaturmaa käsittelevä Estonian salaisuudet (Minerva 2021), joka julkaistaan myös viroksi.
Estonian salaisuudet on varsin pieteetillä tehty, ja kaikki matkustajalautan vuonna 1994 tapahtuneeseen turmaan liittyvä on käyty läpi. Tasapuolisuuden nimissä Tamminen käy kirjassa läpi kaikki mahdolliset teoriat, kuten ruotsalaisen sukellusveneen mahdollisen kolaroinnin laivan kanssa.
Mikä sitten on Tammisen oma käsitys suuronnettomuudesta?
“Se on vahva kuvaus nuoresta yhteiskunnasta, kahdesta aggressiivisemmasta yhteiskunnasta – – siitä, kun ihmiset yrittävät saada viisikymmentä menetettyä vuotta takaisin, eiks niin – – kun matkustajalaivasta tulee kauppapaikka, käyntikortti”, hän vastaa monipolvisesti. “Sellaisessa tilanteessa sattuu ja tapahtuu.”
Tamminen implikoi, että syyllinen oli neuvostoliittolaisen käskytysjohtamisen oppinut kapteeni. Hän ajoi täydellä nopeudella päin aallokkoa, eikä miehistöllä ollut mahdollisuutta esittää muita vaihtoehtoja.
Estonian tapaus kuvastaa uuden valtion pakonomaista, lähes faustista eteenpäin menoa, vaikka kaikki on ikään kuin alussa, varmistamatonta ja turvallisuuttakaan ei vielä pystytty takaamaan. Se kuulostaa Tammisen nuoruuden omalta amok-juoksulta. Mitä hän pitää itse identiteettinään?
“Mun identiteettihän on 110-prosenttisesti vironsuomalainen”, Tamminen sanoo. “Ikinä en muuta Suomeen takaisin. Ei mulla ole Suomea vastaan mitään tietenkään, mutta kiitän taivaan Isää, että muutin sieltä pois.”
Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 1-2022.
Kirjan Estonian salaisuudet voi ostaa täältä.
Kuvittaja herättää tarinan henkiin
Etenkin lastenkirjoissa kuvat ovat oleellinen osa tarinaa. Kuvittaja Ulla Saar kertoi työstään ja lastenkirjallisuudesta yleensäkin.
Kirsi Bongwirnso
Kuvittaja Ulla Saar opiskeli Tallinnan teknillisessä korkeakoulussa arkkitehdiksi ja tekikin arkkitehdin töitä yli 20 vuotta, kunnes kirja-ala alkoi vallata tilaa ja vei lopulta keväällä 2020 kokonaan mukanaan.
”En ole päivääkään katunut päätöstäni siirtyä kirjojen maailmaan!”, sanoo Saar.
Kuvittaminen tempaisi Saaren alun perin mukaansa, kun hän opiskeli pakkaussuunnittelua Helsingin taideteollisessa korkeakoulussa. Opiskeluun kuuluneen elävän mallin piirustuksen kautta muutkin huomasivat Saaren naivistisen tyylin ja totesivat, että tyyli sopisi lastenkirjoihin.
Saaren ensimmäinen varsinainen kuvitustyö oli hänen ystävänsä Kätlin Vainolan lastenkirja Lift (Pegasus 2013), joka valittiin vuonna 2015 yhdeksi Viron kauneimmista kirjoista. Se avasi Saarelle hyvät työmahdollisuudet kuvittajana.
Saar pitää työstään lastenkirjojen kuvittajana paljon. Syynä on osittain se, että sitä kautta tulee varmoja tuloja. Aikuisten kirjoissa kun on vähemmän kuvia ja niitä tilataankin vähemmän.
”Tiedän, että asenteeni on pragmaattinen, mutta valitettavasti myytti pelkällä ilmalla ja rakkaudella elämisestä ei pidä paikkaansa”, Saar toteaa.
Kuvitus on myös kirjallisuusvientiä
Ulla Saar kertoo, että kuvittajan ja kirjailijan yhteistyö on hyvin erilaista ja riippuu paljon kirjailijasta:
”On kirjailijoita, joilla on todella vankka näkemys siitä, miltä kirjan hahmot näyttävät, ja on kirjailijoita, jotka antavat kuvittajalle täysin vapaat kädet. Yleensä teksti on valmis ennen kuin kuvitusta aletaan tehdä, mutta olen myös tehnyt kirjoja, joiden kuvat syntyvät prosessin edetessä. Pidän molemmista tavoista.”
Eniten Saar pitää kuvakirjoista, sillä ne antavat tilaa leikkiä ja kokeilla. Samoin absurdi teksti on mieluisa, se kun saa ajatukset heittämään kuperkeikkaa.
Ulla Saar on kuvittanut myös suomalaisten kirjailijoiden kirjoja, muun muassa Ville Hytösen lastenkirjan Tötterman (Enostone 2021). Saaren mukaan työskentely suomalaisen tai virolaisen kirjailijan kanssa ei eroa toisistaan, vaan eron kuvitustyöhön tuo kieli. Suomi on kielenä Saarelle tuttu ja hän lukee paljon suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta syvempien virtausten kanssa pitää silti olla tarkkana.
”Suomen kieli on hyvin leikkisää ja omaperäistä, paikoitellen myös mahdotonta kääntää. Töttermanin kohdalla minulle tuotti vaikeuksia se, kuinka kuvittaisin perunalaatikon. Se kun ei ole visuaalisesti se kaikkein viehättävin asia eikä sellaista ruokaa ole Virossa lainkaan”, Saar kertoo.
Kun lastenkirjoja käännetään muille kielille, näyttelee kuvitus erityisen suurta roolia, sillä juuri kuvien ansiosta kirjojen oikeudet saadaan usein myytyä toiseen maahan. Poikkeuksen tähän muodostavat jo tunnetut kirjailijat. Joskus on niin, että tarina miellyttää, mutta kuvat eivät toimi paikallisessa kontekstissa. Saar kertoo, että esimerkiksi Andrus Kivirähkin kirjojen kohdalla on lähes sääntö, että tältä ostetaan teksti ja kuvat tekee paikallinen kuvittaja.
Kuvakirjojen kohdalla tämä tietysti on mahdotonta, sillä ulkonäkö muodostaa yli puolet kirjan kokonaisuudesta. Saaren mukaan ei ole kuitenkaan tavatonta, että kannen kuvitus tehdään uusiksi. Kirjahan valitaan usein hyllystä juuri kannen perusteella, sen pitää siis puhutella paikallista yleisöä.
Koska Virossa ei opeteta kuvittamista korkeakoulutasolla (Viron taideakatemiassa on vain avoimen yliopiston kuvittamisen kurssi), on valtaosa virolaisista kuvittajista itseoppineita.
”Meidän kuvittajistamme suurin osa on jonkin toisen alan ihmisiä, jotka ovat alkaneet sivutyönään kuvittaa. Olenhan minäkin kasvanut arkkitehtuurin ja muotoilun parista kuvittajaksi”, toteaa Saar ja jatkaa:
”Itseoppineisuus on sekä meidän vahvuutemme että heikkoutemme. Vahvuus, sillä meillä on pieneksi valtioksi niin paljon erilaisia kuvittajia, ja heikkous, koska kuvittajilta puuttuu tekninen osaaminen: mistä kirja koostuu, millaisia ovat painotiedostot ja niin edelleen. Yleisesti ottaen virolaisten lastenkirjojen kuvitus on hyvin taiteellista ja perusteellista, mutta myös perinteistä. Trendeihin lähdetään hiukan varovaisemmin mukaan.”
Lastenkirjallisuuden keskus on lastenkirjallisuuden ja lukemisen lippulaiva
Ulla Saar on paitsi kuvittaja, niin myös Viron lastenkirjallisuuden keskuksen kansainvälisten suhteiden johtaja. Mitä Viron lastenkirjallisuuden keskus oikein tekee?
”Lastenkirjallisuuden keskus tekee pitkäjänteistä työtä kirjojen ja lukemisen (sekä lukeneisuuden) promoamiseksi. Koulutamme opettajia, esittelemme uusia kirjoja, viemme lastenkirjailijoita ja kuvittajia maakuntiin esiintymään, järjestämme luovia kilpailuita sekä pidämme lapsille luovan kirjoittamisen ja taidepiirejä. Viikonloppuisin on talossamme lukukoiria, joille heikommin lukevat lapset voivat lukea ääneen”, Saar kertoo.
Lastenkirjallisuuden keskus myös kerää ja tallentaa Virossa ilmestynyttä lastenkirjallisuutta sekä tietoa virolaisista lastenkirjailijoista ja kuvittajista tietokantaan, joka palvelee kaikkia tietoa etsiviä. Saaren mukaan kaikki yllä mainittu on on vain murto-osa keskuksen toiminnasta, sillä tavoite on olla mukana kaikessa, mikä koskee virolaista lastenkirjallisuutta.
Suomessa ollaan huolissaan lasten lukemisesta. Saar ei pidä Viron tilannetta niin kovin huonona, sillä vaikka kirjat ovatkin Virossa kalliita, menee lastenkirjoilla hyvin: Virossa ilmestyy joka vuosi lähes 800 lastenkirjaa, joista 120–150 on alkuperäisteoksia.
”Ajattelen, että kaikki alkaa kotoa. Kun lapsi kasvaa kodissa, jossa hänelle luetaan iltasatuja ja hän näkee myöhemmin, kuinka vanhemmat ja isosisarukset lukevat kirjoja, antaa se hyvän sysäyksen myös itse lukea. Lapset ovat kovia matkimaan, niin he oppivatkin”, toteaa Saar.
Saar pitää myös koulujen ja päiväkotien roolia suurena lasten lukemiskasvatuksessa. On tärkeää, että opettajat suosivat lukemista ja esittelevät uusia ja kiinnostavia kirjoja sekä paneutuvat lasten lukeneisuuteen. Myös kirjaston pitää Saaren mielestä olla paikka, jonne lapsi haluaa mennä ja jossa hän tuntee olonsa tervetulleeksi, että hänet huomataan ja häneen panostetaan. Lukemisen tulisi olla koko yhteiskunnassa suosittua, ei mitään pakkopullaa.
Lopuksi kysytään kuvittajalta, kuka onkaan hänen suosikkikuvittajansa?
”Minulla on monta suosikkia, mutta voisin mainita Virosta Piret Raudin ja Jaan Rõõmusin sekä Viron ulkopuolelta Isabelle Arsenaultin (Kanada), Elīna Brasliņan (Latvia), Aušra Kiudulaitėn (Liettua) ja Wout Schildermansin (Belgia)”, kertoo Saar.
Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2022.
Ulla Saaren itsensä kuvittamiin kirjoihin voi tutustua myös täällä SVYL-Verkkopuodissa, josta löytyvät Indrek Koffin kirja Nätisti (suom. Hannu Oittinen, Enostone 2021) ja Kairi Lookin kirja Piia Pikkuleipä muuttaa (suom. Katariina Suurpalo, Aviador 2019).
Mitä kuului, Viro? -äänikirjasarja
Suomen Viro-yhdistysten liiton 30-vuotisjuhlat jatkuvat vielä! Juhlinta saa upean huipennuksen, kun SVYL julkaisee Viro-äänikirjasarjan ensimmäisen osan!
SVYL:n äänikirjat ovat kuuntelijoilleen ilmaisia, lahja kaikille Viron ystäville ja Virosta kiinnostuneille. Äänikirjojen tuottaminen on kulttuuriteko. Näin saamme äänikirjoiksi sellaisia Viro-kirjoja, jotka muuten jäisivät kuulematta.
Kirjoissa luodaan katsaus 30 vuoden taakse: Miltä Viro näytti tuolloin, mitkä olivat itsenäistymiseen johtaneet vaiheet ja kuinka itsenäistyminen Suomessa nähtiin? Luvassa on puhdasta faktaa ja hiukan vallattomampaakin aiheen käsittelyä.
Viro-äänikirjasarjassa ovat ilmestyneet:
Kulle Raig: Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro (Kirjastus K&K 2011)
Mihkel Mutt: Missio Viro (Kivijalka 1997, suom. Jouko Vanhanen)
Mihkel Tiks (toim.): Viro. Matkaopas (Huma 1991, suom. Virossa opiskelevat suomalaisopiskelijat)
Äänikirjasarjaa ovat tukeneet Suomen Suvun Säätiö, Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku ja Helsinki-Tallinna-seura.
Viro-äänikirjasarjan avausteos on SVYL:n kunniajäsenen Kulle Raigin Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro (Kirjastus K&K 2011, 316 s.). Kirja kertoo, kuinka Suomi ja Viro löysivät taas toisensa, miltä näytti Viron uudelleenitsenäistyminen Suomen horisontista katsottuna, ja miten Viro asettui taloksi vanhaan lähetystöönsä Itäiselle puistotielle.
Kirjailija Kulle Raig toimi vuosina 1975–1989 Viron radion suomenkielisten uutisten toimittajana. Muutettuaan Suomeen vuonna 1990 hän jatkoi työtään YLEn kulttuuritoimituksessa. Helmikuusta lokakuuhun 1991 Raig johti Helsinkiin perustettua Viron kulttuuripistettä. Viron itsenäistyttyä uudelleen Raig toimi Viron suurlähetystössä, ensin konsulina ja sen jälkeen lehdistö- ja kulttuurineuvoksena. Vuosina 1995–1999 hän johti Helsingissä Viron ensimmäistä maan ulkopuolelle perustettua kulttuuri-instituuttia ja toimi sen jälkeen vuoteen 2006 Suomen Viro-yhdistysten liiton pääsihteerinä.
”Kirjani otsikko kertoo siitä, mistä on kysymys. Olihan se pitkä matka – Viron perilletulo Suomenlahden pohjoisrannikolle kesti puoli vuosisataa, vaikka välimatkaa onkin vaivaiset 90 kilometriä. Kirjassani kerron, ketkä olivat pitkästä aikaa ensimmäiset etelän – ja myös pohjoisen – tien kulkijat tai kulkijoita.
Milloin suomalaisilla alkoi taas olla Eino Leinoa lainatakseni ’korva maassa’ sille, mitä Virossa todella tapahtuu? Oliko alkusysäyksenä yliopiston juhlasalissa pidetty virolaisen runouden ilta Tuulen lapset syksyllä 1982 vai ehkä Seppo Heikinheimon kaksi laajaa artikkelia Helsingin Sanomissa samana syksynä?
Seikkaperäisesti kerron siitä, mistä Viron uusi tuleminen alkoi eli mitä tapahtui elokuun loppuviikolla 1991 Helsingissä, kun Viro oli päättänyt irtaantua imperiumista nimeltään Neuvostoliitto. Suomi saattoi silloin kuin aitiopaikalta seurata valtion syntyvän uudestaan Suomenlahden etelärannalle. Voisiko tällainen mahdollisuus olla eräänlainen vastalahja Suomelle siitä avusta, jota saimme maamme uudelleenrakentamisessa? Kirja päättyy Viron paluuseen suomalaiseen kotiinsa – entiseen lähetystötaloon Itäiselle puistotielle. Pitkä matka lähelle oli päättynyt, ympyrä sulkeutunut.”
Kulle Raig
Äänikirjan Pitkä matka lähelle. Naapuriksi vapaa Viro voit kuunnella täällä.
Mihkel Muttin Missio Viro on satiirinen kuvaus siitä, miten Virolle hankittiin itsenäisyys maailman mahtavilta. Sitä varten jouduttiin polkaisemaan tyhjästä valtiollinen koneisto, jota 50 vuoteen ei ollut olemassa. Vaadittiin näkemystä, rohkeutta ja ennakkoluulotonta ajattelua. Tarvittiin myös mies, jolla oli riittävästi kansainvälistä kokemusta ja yhteyksiä.
Tässä lämpimän ironisessa veijariromaanissa tuo mies on Rudolfo, joka tanssii Viron poliittiselle maailmankartalle. Rudolfon esikuvaa Lennart Merta ei enää nykyään luonnehdita poliitikoksi, vaan laajaa kansainvälistä arvostusta nauttivaksi valtiomieheksi.
”Olimme Lennart Meren kanssa kirjailijakollegat ja muutenkin hyvissä väleissä. Kun hänestä tuli vuonna 1990 Viron ulkoministeri, kutsui hän minut ulkoministeriön tiedotusosaston päälliköksi. Kestin siellä vajaan vuoden, joka kylläkin oli Virolle merkittävää aikaa. Halusin noiden kokemuksieni ja näkemäni perusteella taltioida, millaiselta Viron itsenäistyminen näytti paikan päällä, myös käytävillä, ja kuinka se näyttäytyi muulle maailmalle”, muistelee Mihkel Mutt ja jatkaa:
”Lukijat ottivat Missio Viron (Rahvusvaheline mees, ETF 1994) todella hyvin vastaan. Lennartin kanssa meillä ei ollut kirjasta koskaan myöhemmin puhetta, mutta ystävälliset suhteemme jatkuivat. Aikanaan paikalla olleet tietävät kertoa, että aluksi Lennart oli suuttunut kamalasti, kabinetista oli kuulunut karjahdus ja paiskattujen silmälasien kilahdus. Mutta mitä pidemmälle hän luki, sitä rauhallisemmaksi hän muuttui. Viisaana ihmisenä hän ymmärsi, että kirja ei taltioi vain palasta Viron historiaa, vaan myös mytologisoi hänen henkilöhahmoaan. Kaikki toki tunnistivat prototyypin.”
Mihkel Mutt on paitsi kirjailija, myös esseisti, kriitikko ja toimittaja. Hän on ollut muun muassa kulttuurilehtien Sirp ja Looming päätoimittaja sekä työskennellyt Eesti Ekspress -, Eesti Aeg – ja Hommikuleht-lehdissä. Politiikassa Mutt on ollut Haapsalun kaupunginvaltuustossa sekä lyhyen ajan Isamaaliit-puolueessa. Hänet on palkittu lukuisista teoksistaan, viimeisimpänä vuonna 2020 Viron kirjallisuuden vuosipalkinnolla kirjastaan Maailmas peegelduv veetilk. Arutlusi Eestist, kultuurist, ajaloost (Ilmamaa 2020), joka on kokoelma Muttin Viron yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta käsittelevien esseiden parhaimmistoa.
Äänikirjan Missio Viro voit kuunnella täällä.
Viro. Matkaopas on ensimmäinen Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen julkaistu matkaopas. Se esittelee Viron maakunnat ja suurimmat kaupungit. Vuodelta 1991 oleva tieto on monin paikoin kovin vanhentunutta, mutta kuulija voi suhtautua kuulemaansa lämmöllä ja huumorilla. Kirja on aikamatka 30 vuoden taakse ja kertoo Virosta mitä suurimalla ylpeydellä!
Näin Viro. Matkaoppaan äänikirjaksi lukenut kirjailija Antto Terras kertoo teoksesta:
”Viro. Matkaopas löytyi aivan sattumoisin, kirjaston poistohyllyn pölyttyneimmästä kulmauksesta. Teoksen taustoja tutkiessani tulin ymmärtämään, että kysymyksessä on paljon enemmän kuin pelkkä matkaopas. Teos johdattaa lukijansa Viron uudelleenitsenäistymistä ympäröiville vuosille, toiveikkuuden ja happamuuden aikakaudelle. Oppaan maakuntakappaleita sommiteltiin vuosina 1989 ja 1990. Esipuhe taas valmistui sopivasti maan itsenäistymisen aikoihin.
Viron huimasta kehityksestä saa tämän teoksen avulla hyvinkin selvän kokonaiskuvan. Niukkuuden aikakaudella kasattu, vauraille suomalaisille osoitettu opas ponnistelee kaikin voimin maalatakseen maakuvasta edes jokseenkin houkuttelevan. Nykyistä Viroa ei edes tunnista samaksi maaksi, josta iloisten suomalaisopiskelijoiden kääntämä ja tosikkomaisten virolaistoimittajien kirjoittama Viro. Matkaopas kertoo.
Aika on ajanut ohi myös oppaan historiantulkinnoista ja aatteellisista lausumista. Viro. Matkaopas on hieman kotikutoinen, kielellisesti kökkö ja jyrkkä, mutta silti tunnistettavan virolainen reissukirja. Tahdoin ehdottomasti lukea tämän äänikirjaksi juuri itse – onhan minunkin ymmärrykseni maailmasta ja synnyinmaastani Virosta muodostunut oppaan luomisen kanssa samoina vuosina. Nautinnollista kuuntelukokemusta!”
Äänikirjan Viro. Matkaopas voit kuunnella täällä.
Viro Helsingin kirjamessuilla
Tervetuloa Viron osastolle 6a78 tutustumaan uusiin virolaisiin kirjoihin, ostamaan tuoreita suomennoksia ja tapaamaan tuttuja!
Messuilla on myös mielenkiintoisia Viro-kirjallisuuskeskusteluja:
Torstaina 28.10. klo 19.00 Suomenlinna-sali
JAAN KAPLINSKIn 590-sivuisen runovalikoiman ILTA TUO TAKAISIN KAIKEN kääntäjien Anja Salokantelen ja Pauli Tapion kanssa keskustelevat Kaplinskin elämää ja tuotantoa pitkään ystävänä ja kääntäjänä seurannut Juhani Salokannel ja virolaisen nykylyyrikan asiantuntija Mart Velsker.
Lauantaina 30.10. klo 16.00 Punavuori-lava
INDREK HARGLAn kanssa keskiaikaiseen Tallinnaan sijoittuvista APTEEKKARI MELCHIOR JA PILATUKSEN EVANKELIUMI -kirjan tapahtumista keskustelee Virpi Hämeen-Anttila, jonka dekkareiden tapahtumapaikka on 1920-luvun Helsinki. Kirjan kääntäjä on Jouko Vanhanen.
Viro-osasto 6a78 on messuhallin pääportaiden lähellä naulakkoa vastapäätä.
Viro-ohjelman ovat järjestäneet yhteistyössä Viron kustannusyhdistys ja Viron kirjallisuuden keskus, yhteistyökumppaneina Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto ja Viron suurlähetystö. Ohjelmaa ovat tukeneet Viron kulttuuriministeriö ja Viron kulttuurirahasto.
Viro-osastolla uusia Viro-kirjoja myy SVYL-Verkkopuoti.
Suomalaisia ja ruotsalaisiakin kirjailijoita Viro on alkanut kiinnostaa, ja Viro on esillä myös seuraavissa keskusteluissa:
28.10.2021 klo 14.30–15.00
Hakaniemi-lava
Eveliina Talvitie, Kävin vaan uimassa, sisko
28.10.2021 klo 15.30–16.00
Suomenlinna-sali
Paula Havaste, Saarelaislaulu ja Sampo Terho, Olev Roosin kyyneleet
29.10.2021 klo 15.30–16.00
Vallisaari-lava
Aki Ollikainen & Siim Liivik, Fuck You Liivik
30.10.2021 klo 17.30–18.00
Töölönlahti-lava
Denise Rudberg, Vaarallinen yhteys
30.10.2021 klo 18.30–19.00
Hakaniemi-lava
Sata vuotta kirjailijoiden kansainvälistä sananvapaustyötä – PEN International 100 v.
Venske Regula (Saksa), Sönmez Burhan (Turkki), Kaldmaa Kätlin (Viro)
31.10.2021 klo 10.30–11.00
Punavuori-lava
J. K. Tamminen, Estonian salaisuudet
31.10.2021 klo 12.30–13.00
Punavuori-lava
Antto Terras, Tallinnan tappajat 2&3 – Viron veriset vuodet
Heidi Iivarin runoteos on voitto itsekritiikistä ja elämän vastoinkäymisistä
Heidi Iivari tunnetaan Virossa pitkäaikaisena tartonsuomalaisena, monipuolisena kulttuuritoimijana ja runoilijana. Syksyllä ilmestyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa Tarton sarjarakastaja. Tartu sariarmastaja (Enostone), jonka syntyyn liittyy monta kohtalon oikkua.
Anniina Ljokkoi. Julkaistu alunperin viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 3/2020.
Heidi Iivari Syntynyt 1974 Espoossa, viettänyt lapsuuden ja nuoruuden Hollolassa Valmistunut filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta pääaineen kotimainen kirjallisuus Ollut vaihto-oppilaana Quebecissä ja Tartossa Toiminut mm. Suomen Viron-instituutin kulttuurisihteerinä, suomen kielen opettajana Tarton yliopistossa ja kansalaisopistossa Suomentaja, kirjallisuuskouluttaja ja runoilija Kolme lasta Kaksikielinen esikoisrunokokoelma Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmamastaja julkaistiin syksyllä 2021 (Enostone)
Heidi Iivari järjestelee kirjoja ja suunnittelee kirjallisuustapahtumia Suomen Viron-instituutin kirjastossa Tartossa. Hän on palannut vakituisen ohjelmakoordinaattorin äitiysloman sijaiseksi vanhaan työpaikkaansa, mutta moni asia on muuttunut välillä. Aiemmin Vanemuise-kadulla, boheemissa ns. kirjailijoiden talossa sijainnut kulttuuri-instituutti on nyt suuren näyteikkunan takana Ülikooli-kadulla.
”Instituutissa on samaa innostunutta tekemisen meininkiä, vaikka lähes kaikki ihmiset ovat vaihtuneet. Meillä on hirmu hyvä ilmapiiri ja todellista suomalais-virolaista kulttuurihenkeä”, Iivari vakuuttaa.
Iivari työskenteli instituutissa kulttuurisihteerinä vuosina 2006–2011. Tuolle ajalle sattui instituutin 20-vuotisjuhlat, ja nyt vuosikymmen myöhemmin hän pääsee mukaan järjestämään instituutin 30-vuotisjuhlia.
Ensimmäinen runokokoelma katosi
Kirjallisuus on Heidi Iivarin vahvin laji. Hän opiskeli kotimaista kirjallisuutta sekä kieliä Tampereen yliopistossa ja debytoi kirjoittajana eräässä antologiassa jo lukioaikana. Hänellä oli myös runokokoelman käsikirjoitus tietokoneella, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt tarjota yhdellekään kustantajalle. Eron jälkeen tavaroita jaettaessa jokin meni vikaan, ja käsikirjoitus jäi tallentamatta ”korpulle” eli tuon ajan levykkeelle.
”Käsikirjoitusta ei enää koskaan löytynyt! Tiedostokansiot olivat aivan tyhjiä. Olin siitä niin lyöty, että jätin kirjoittamisen pitkäksi aikaa”, Iivari kertoo.
Tarvittiin toinen ero ennen kuin runo alkoi taas virrata.
Seitsemän vuotta sitten Iivari alkoi julkaista Facebookissa tekstejä, joissa käsitteli myös vaikeaa eroaan. Iivari sanoo, että kahta nuorinta lasta koskeva huoltajuusoikeudenkäynti Virossa oli viedä hänen henkensä.
”Kävin tuolloin läpi totaalisen identiteettikriisin ja jouduin miettimään uusiksi roolini äitinä ja naisena ja ylipäätään tehtäväni tässä maailmassa. Kirjoittaminen tarjosi terapeuttisen ilmaisukanavan. Pääsin myös eroon turhasta itsekritiikistä ja omien kykyjeni vähättelystä, joka minua oli aiemmin vaivannut oikeastaan kaikessa mitä tein. Annoin vain tulla!”, Iivari kuvailee vapautumistaan.
Somessa jaetut tekstit alkoivat saada paljon tykkäyksiä ja Iivari huomasi avoimuutensa koskettavan ihmisiä. Varsinkin virolaisten kirjailijatuttavien kannustus lämmitti.
”He alkoivat kysellä, milloin runokokoelma ilmestyy ja kutsuivat minua runoilijaksi ennen kuin itse kehtasin käyttää sitä nimitystä!”, Iivari nauraa.
Iivari alkoi testata runojaan myös lavarunouskilpailujen yleisöön, ja menestyi hyvin. Hän on vuoden 2018 Viron lavarunouskilpailun finalisti ja vuosien 2019 ja 2020 Tarton lavarunouskilpailun finalisti. Sittemmin Iivari on esiintynyt kirjallisuustapahtumissa Suomessa ja Virossa.
Ensi keväänä Enostone-kustantamolta julkaistavasta runoteoksesta Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmastaja ei löydy kuitenkaan seitsemän vuoden takaisia erorunoja.
”Se ero on käsitelty, ja uusi kokoelma on täynnä elämäniloa. Totta kai siinäkin on varjoja ja kirveleviä hetkiä, mutta yleisvaikutelma on energinen”, Heidi valottaa kokoelman sisältöä.
”Runokoelmani on ennen kaikkea rakkaudenosoitus Tartolle, joka on antanut minulle niin paljon. Siksi minulle oli selvää, että halusin julkaista kirjani kaksikielisenä”, sanoo Iivari, joka on itse joko suomentanut tai virontanut Tartossa syntyneet runonsa.
14 vuotta tartonsuomalaisena
Heidi Iivari on asunut Tartossa yhtäjaksoisesti vuodesta 2006. Kaupungista on tullut hänen kotinsa, ja usein esitetty kysymys Suomeen paluusta tuntuu hassulta. Hänen kaksi nuorempaa lastaan ovat syntyneet Tartossa.
”Lapsilla on tyypillinen maahanmuuttajataustaisten ihannoiva käsitys Suomesta. Kun Suomeen lähdetään lomalle ja tapaamaan sukulaisia, arkihuolet jäävät Tarttoon ja Suomi näyttäytyy lapsille aivan paratiisimaisena paikkana”, Iivari kuvailee.
Iivari ei ole itsekään unohtanut suomalaisuuttaan, päinvastoin, ulkomailla asuminen ja kulttuurityö ovat vahvistaneet sitä. Suomalaisuudesta on ollut myös hyötyä Tartossa.
”Joskus on jopa hieman vaivaannuttavaa saada myönteistä huomiota vain siksi, että olen suomalainen. Eihän se ole kenenkään ansio tai syy, missä on sattunut syntymään”, Iivari pohtii.
”Oleellinen tekijä virolaisten myönteiseen suhtautumiseen on tietysti sekin, että puhun viroa. Lisäksi minun on helppo tutustua uusiin ihmisiin, joten virolaisten sulkeutuneisuus ei ole ollut esteenä.”
Kaupunki on muuttunut aika lailla vuodesta 1999, jolloin Iivari viipyi muutaman kuukauden Tartossa vaihto-oppilaana. Suurin osa ostoskeskuksista on rakennettu sen jälkeen, ja elintaso on noussut huimasti. Iivari tunsi itsensä tuolloin rikkaaksi eläessään suomalaisella opintotuella, kun virolaiset opiskelijakaverit pinnistelivät jokapäiväisen ateriansa eteen.
”Jotain oleellista on kuitenkin säilynyt: virolaiset osasivat nauttia elämästä niukissa oloissa jo 20 vuotta sitten eikä leipä tule nykyisinkään helposti. Turhaa nipottamista on kuitenkin vähemmän kuin Suomessa, täällä annetaan toisten elää vapaammin. Ainut asia mitä kaipaan Suomesta on erilaisten kulttuuritaustojen moninaisuus. Onneksi Viroonkin on alkanut tulla aiempaa enemmän ihmisiä eri puolilta maailmaa”, Iivari sanoo.
Iivari on ehtinyt Tarton vuosinaan tehdä monenlaisia töitä. Hän on toiminut vapaana kirjoittajana ja kääntäjänä, opettanut suomea, luennoinut suomalaisesta kirjallisuudesta sekä järjestänyt kulttuuritapahtumia. Muutama vuosi sitten hän osti Ülejõen kaupunginosasta talon, jota on remontoinut perheelleen.
”Aikaisemmin olin varma, että en missään tapauksessa halua asua “siellä toisella puolella jokea”. Etsin kuumeisesti taloa Supilinnasta ja Karlovasta. Mutta sitten löysin tämän soman puutalon vuodelta 1930. Se oli säästynyt toisen maailmansodan pommituksissa, toisin kuin monet muut Ülejõen talot. Viime aikoina kaupunki on ehostanut kovasti näitä kulmia, koska Viron kansallismuseokin muutti tälle puolella jokea, Iivari kertoo Ülejõen kodissaan.
Viron runokartta antoi suomentajalle kesätöitä
Koronakevät 2020 pysäytti yhtäkkiä tapahtumien ja ihmisten täyteisen elämän. Osa keväälle sovituista runokeikoista ja luennoista peruuntui, mutta Iivarin työt lisääntyivät kesää kohti. Hän haki Taiteen edistämiskeskuksen apurahaa virolaisen runouden suomentamiseen ja sai nk. korona-apurahan. Kesän aikana syntyi 40 käännösrunoa yhteensä 11 virolaiselta runoilijalta.
Alkuperäiset vironkieliset runot ja Iivarin runosuomennokset on julkaistu virtuaalisessa runoantologiassa nimeltään Viron runokartta. Antologia kertoo runouden kautta Viron eri paikoista, kylistä ja kaupungeista. Mukana on sekä suoraa maisemakuvausta että tekstejä, jotka on sijoitettu kartalle runoilijoiden avulla. Myös kolme Iivarin Tartosta kertovaa runoa on julkaistu sivustolla.
”Seuraan jatkuvasti, mitä uutta virolaisessa kirjallisuudessa tapahtuu, mutta nämä eri paikkakohtaiset tekstit ovat avanneet minulle uuden näkökulman runoihin. Lisäksi olen todella kiitollinen apurahasta, jonka avulla olen saanut tehdä juuri sitä mitä olen halunnut ‒ että tässä minä nyt vain valitsen runoja oman makuni mukaan ja suomennan niitä”, Iivari kuvailee työtään Viron runokartan parissa.
Iivarin valitsemissa runoilijoissa on monta vasta debytoinutta runoilijaa, joita ei ole aikaisemmin suomennettu.
”Olen tarttolaisena ihastunut siihen, miten esimerkiksi nuori runoilija Joosep Vesselov käsittelee kaupunkiaan vähän koomisesti, mutta samalla valtavalla kotiseuturakkaudella. Se on ihana suuntaus virolaisrunoudessa enkä ole törmännyt vastaavaan Suomessa”, Iivari kertoo.
Viron runokartta löytyy osoitteesta: viro-instituutti.fi/vironrunokartta.
Heidin kirjan Tarton sarjarakastaja. Tartu sariarmastaja voi ostaa täältä.
Viivästyksiä toimituksissa 30.9.-4.10.
Tapahtumasyksy alkaa! Turun kirjamessut levittäytyvät Turun messukeskukseen 1.-3.10., ja SVYL-Verkkopuoti on mukana messuhumussa Viron maaosastolla A44.
Valitettavasti tämä tarkoittaa viivästyksiä Verkkopuodin toimituksiin ajalla 30.9.-4.10. Olemme pahoillamme tilanteesta, mutta toivottavasti näemme monien kanssa kirjamessuilla!
Virolla on hieno lavaohjelma Turussa, kannattaa kurkata messujen Viro-ohjelma tästä. Ja niille tiedoksi, jotka eivät messuille pääse, niin sunnuntain Viro-ohjelma striimataan Tuglas-seuran sivujen kautta!
