Tekijä: SVYL

Jaan Kaplinski esiintyi vuonna 2010 Anikin Runofestivaalilla Tampereella. Kuva: Simo Ollila

Jaan Kaplinskin 80. syntymäpäivää vietettiin tammikuussa pandemiaolosuhteissa, mutta silti suuresti ja juhlallisesti. Kaplinski on klassikko, jonka yllätyksellinenkin tuotanto on ollut jatkuvassa muutoksessa.

Mart Velsker

Jaan Kaplinski (22.1.1941–8.8.2021) oli tunnetuin virolainen nykykirjailija Viron ulkopuolella. Hänen tekstejään on käännetty monille kielille, niitä on luettu ja arvostettu, näin myös Suomessa. Siitä voidaan keskustella, oliko Kaplinski tunnetuin kirjailija myös Virossa, mutta tunnetuimpien joukossa hän kyllä oli. Rooli klassikkona on Kaplinskin kohdalla epätavallinen, sillä häntä on usein pidetty jonkinlaisena vaihtoehtokirjailijana, mikä voisi tarkoittaa juuri päinvastaista kuin klassikko. Kaplinski on klassikko, joka ei arvokkaassa asemassaan pysynyt jähmettyneenä paikallaan, joka oli valmis tekemään koko ajan asioita toisin, ja joka vielä vanhemmalla iällä pystyi yllättämään lukijansa. Tämä ei tarkoita välttämättä kirjallisia kokeiluja, vaikka on niitäkin joskus tullut vastaan. Yksi suurista yllätyksistä oli esimerkiksi se, että kymmenkunta vuotta sitten Kaplinski alkoi kirjoittaa runoja venäjäksi ja kykeni herättämään niillä myös viime aikoina huomiota venäjänkielisen lukijakunnan joukossa. Selityksen tuolle kielenvaihdolle voi löytää, kun tietää, että hän on aiemminkin kirjoittanut eri kielillä (esimerkiksi suomeksi, võruksi ja englanniksi), ja että hän ajautui nuoruudessaan runouden pariin juuri venäjän kielen kautta.

Runouden keskeinen asema

Eniten Kaplinskin tuotannossa on kuitenkin vironkielisiä tekstejä – runoutta, proosaa, esseitä, hiukan myös näytelmiä. Mikä siis olisi erityisen tärkeää? Vaikea kysymys, sillä tärkeää on itse asiassa kaikki, mutta jos jotain pitäisi korostaa, olisi se runous. Ei vain siksi, että runoja on eniten, vaan myös siksi, että runoudessa ilmenevät poeettiset tunnukset näyttävät olevan juuri Kaplinskille ominaisia.

Jos aletaan etsiä, mitä Kaplinskin poeettiset tunnukset tarkemmin ovat, niin saattaa huomata, että niiden löytäminen on vaikeaa. Kaplinski kun on kirjoittanut yli 60 vuoden aikana hyvin erilaisia runoja: on lyhytsanaista lyriikkaa ja kerronnallista, pidempää runoutta, on voimakkaan rytmistä, klassista tyyliä, ja on myös proosaa muistuttavaa vapaamittaista runoa, on lempeitä luontorunoja, mutta myös teräviä, poliittisia kannanottoja. Kaplinskin runous on todella monipuolista, mutta siihen syventyessä alkaa kuitenkin tuntua, että hänen tuotannossaan on vuosikymmenten ajan ollut jokin ydin, joka ei muutu. Tuo ydin voisi olla myös jotain yleisinhimillistä, muuttumatonta, ja joka kykenee luomaan sillan kirjailijan ja lukijoiden välille. Tätä pohtiessa tulee tahtomattakin mieleen Jaan Kaplinskin ensimmäisen suomenkielisen runokokoelman nimi Sama meri kaikissa meissä (Otava 1984). Kirjan käänsi Anja Salokannel, joka on jatkanut Kaplinskin tuotannon suomentamista myös tällä vuosituhannella. Nimi tuli tuolloin Kaplinskin samannimisestä runosta. Syntyy halua sanoa, että jokaisessa ihmisessä on meri, ja kiitos tuon meren, me kaikki myös kohtaamme. Tällainen ajatuskulku on mahdollinen, mutta jää silti epäselväksi, sillä ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, mitä merellä tarkoitetaan.

Yksiselitteistä vastausta ei olekaan, mutta lähemmäksi mahdollisia vastauksia voi päästä, kun pohtii Kaplinskin runouden tärkeimpiä puolia, joita on eri aikoina korostettu. Luulen, että noissa korostetuissa puolissa on ollut neljä erityisen tärkeää: vaihtoehtoisuus, luonnonläheisyys, arkipäiväisyys ja mystisyys.

Neljä keskeistä pääpiirrettä

Jaan Kaplinski alkoi saada suurempaa huomiota toisesta vironkielisestä runokokoelmastaan Tolmust ja värvidest (Perioodika 1967) lähtien. Jotkut tuon kirjan tekstit (esim. Vercingetorix ütles) toivat Kaplinskissa esille kansallisen toisinajattelijan, joka osasi näyttää neuvostovastaisuutensa myös ”rivien välissä” luomalla yhteyksiä historian ja nykyajan välille. Tämä oli yksipuolinen tulkinta, jonka Kaplinski itse on myöhemmin kiistänyt, mutta jos asiaa katsotaan laajemmassa kontekstissa, niin jotain oleellista kaplinskimaisuutta tuossa kuitenkin piilee. Sitä on olla pienten ja suojattomien puolella suuria ja mahtavia järjestelmiä vastaan. Järjestelmät muuttuvat ajassa, mutta ne periaatteelliset valinnat, joita yksittäinen ihminen joutuu suhteessa järjestelmiin ja hallitsijoihin tekemään, ovat samanlaisia. Kaplinskin asema on tässä todella vaihtoehtoinen ja Neuvosto-Viron kontekstissa myös toisinajattelijan, hän on jossain mielessä aina ja ikuisesti toisinajattelija. Totta – hänen mieltämisensä pelkästään kansalliseksi ajattelijaksi olisi liikaa, mutta kun jokin kansa joutuu paineen alle tai muuten yhteiskunnassa marginaaliseen asemaan, niin on ymmärrettävästi mahdollista myös Kaplinskin pitää sen puolia, joka on hankalaan tilanteeseen joutunut.

Poliittisen vaihtoehtoisuuden rinnalla on toisena tunnuspiirteenä korostettu Kaplinskin luonnonläheisyyttä ja puhuttu myös hänen runoudessaan vallitsevasta ekologisesta ajattelutavasta. Tämä tulkinta näyttää olevan tahtomattaankin totta – Kaplinski on kirjoittanut luonnosta monin tavoin erityisen paljon ja kaikkina aikoina. Juuri Kaplinskin runoudessa yhdistyvät luontokeskeisyyden eri merkitykset: toisaalta runoudessa näyttäytyy kirjoittajan henkilökohtainen luontokokemus, toisaalta näkyy halu filosofoida luontoon liittyviä ongelmia, halu löytää (tai palauttaa) ihmisen ja luonnon suhteeseen tasapaino. Näihin taipumuksiin liittyy myös Kaplinskin sympatia suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin holistista filosofiaa kohtaan, mutta myös tietty kiinnostus Pentti Linkolan luontokeskeiseen radikalismiin.

Kaplinskin runouden arkisuudesta alettiin puhua erityisesti runokokoelman Õhtu toob tagasi kõik (Eesti Raamat 1985) kohdalla. Siinä on monia tekstejä, jotka kuvaavat yksinkertaisesti jokapäiväistä elämää, eikä missään näytäkään – ainakaan ensi silmäyksellä – olevan mitään muuta tärkeämpää päämäärää. Totta kyllä, että salattuja tarkoitusperiä voi kuitenkin pohtia ja olettaa, että tässä kuvattu arkinen elämä on osa jotain suurempaa kuviota, miksipä ei luonnollistakin olemista, jossa jokin on aina ja ikuisesti se ”sama” ”meissä kaikissa”. Itse asiassa Kaplinski on kirjoittanut arkista runoutta aikaisemminkin, mutta 1980-luvulla hän saavutti kuvailevilla pyrkimyksillään tietyn äärimmäisyyden, joka tuntui tuon ajan Virossa tuoreelta ja josta tuli omanlaisensa johdanto kumoukselliselle kirjallisuusjaksolle, joka alkoi Virossa 1980-luvun jälkipuoliskolla.

Runouden mystistä puolta on tuonut esille muun muassa Kaplinski itse. Runous ei ole siis vain jokapäiväisten poliittisten, luonnon tai arkielämän kokemusten peilaamisen väline, ei myöskään vain filosofisten pohdintojen väline, vaan runoudesta löytyy myös tietty uskonnollinen kerrostuma, pyrkimys jotain kohti, jota materiaalinen maailma arkipäiväisyydessään ei näytä. Tuota uskonnollisuutta ei Kaplinskin kohdalla pidä liian tarkasti mihinkään kiinnittää, hän on ollut kiinnostunut monista eri uskonnoista. Samoin hänen etsintänsä tuntuvat tapahtuneen henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta – tuonpuoleisen kosketus ei näytä olevan jotenkin opittua, vaan nuo kosketukset näyttävät ohjaavan kirjoittajaa kaikesta riippumatta.

Hasso Krull on runsaan runokokoelman Kirjutatud (Varrak 2000) jälkisanoissa todennut Kaplinskin tuotannosta: ”Yksi toistuvia aiheita, joka seuraa kaikessa hänen kirjoittamassaan runoista esseisiin ja matkakertomuksista romaaneihin, on ajatus alkuperäisestä puhtaudesta.”

Tuntuu, että etsinnät hengellisissä ja jumalaisissa maastoissa, arkielämässä ja luonnossa ovat jossain mielessä olleet koko ajan tie tuohon alkuperäiseen puhtauteen. Nimitetäänkö tuota puhtautta jumalaksi, luonnolliseksi tasapainoksi, sanattomaksi kokemukseksi vai ihmisenä olemisen perusperiaatteeksi – se riippuu tekstistä ja myös lukijasta. Lopuksi voisi tuoda esille senkin, että tuossa kuvitellussa kaikkien asioiden alussa alkavat Kaplinskilla myös ihmisten henkilökohtaiset rajaviivat ja nimet hajota, hänen runoutensa on jollakin tavalla vapautumista ”minuudesta” ja ”minuuden” materiaalisesta kuoresta. Se on pyrkimys, joka ei voi koskaan lopullisesti onnistua, mutta jota kohti on mahdollista liikkua.

Ilta tuo takaisin kaiken

Suomessa ilmestyy tänä syksynä laaja Jaan Kaplinskin runokirja Ilta tuo takaisin kaiken (Kustannusliike Parkko), jonka kääntäjät ovat Anja Salokannel ja Pauli Tapio. On syytä iloita, että virolaisen kirjallisuuden esikuva elää muun muassa runokirjoissa, hänen tärkeimmän kirjallisen panoksensa läsnäolo suomalaisessa kulttuurissa jatkuu. Jos haluaa löytää taustamateriaalia Kaplinskin kirjassa oleville runoille, niin siitä löytää varmasti sekä viroksi että suomeksi. Esimerkiksi suomenkielisestä materiaalista voisi suositella Juhani Salokanteleen ja Jaan Kaplinskin keskustelua, joka ilmestyi Tuglas-seuran Lahden takaa -videosarjassa, joka on katsottavissa YouTubessa. Videolla Kaplinski kertoo muun muassa siitä, millainen merkitys suomalaisella runoudella oli hänen kirjailijaksi kasvamiseensa.

Kuten voi arvata, on pian ilmestyvän kirjan nimi otettu vuonna 1985 ilmestyneen vironkielisen kirjan nimestä. On syytä uskoa, että uusi kirja ei avaa ainoastaan Kaplinskin tuotannon arkista puolta, joka oli vironkielisessä kokoelmassa erityisesti esillä, vaan aivan niitä kaikkia puolia, joita tässä jo käsiteltiin. Ja vieläkin enemmän – kirja valottaa myös niitä puolia, joista ei ollut puhetta, ja jotka lukija saa itse löytää.

Suru-uutinen Jaan Kaplinskin kuolemasta saapui tätä artikkelia toimitettaessa, eikä Kaplinski siis ehtinyt nähdä tuoretta suomennoskokoelmaa. Tuota tärkeää ihmistä ei enää ole, mutta kirjailijaklassikko Jaan Kaplinski on meillä edelleen. Tunnemme suurta surua ja haluamme ilmaista osanottomme Kaplinskin omaisille.

Artikkelin kirjoittaja on virolaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Tarton yliopistossa.

Runokokoelman Ilta tuo takaisin kaiken voi tilata tästä.