Avainsana: käännöskirjallisuus

Kuva: Heikki Nenonen

Mudlumin kirja Tätini Ellen (Enostone 2023, suom. Heidi Iivari) on tarkka kuvaus Neuvosto-Virosta sekä erään suvun naisista. Toimittaja, kirjailija Kulle Raig peilaa kirjaa omiin kokemuksiinsa.

Kulle Raig

Mudlumin kirja Tätini Ellen luo suurenmoisen, laajuudessaan hyvin tarkan kuvan Neuvosto-Virosta, sen asukkaiden arjesta ja ajatuksista, selviytymiskeinoista ja ihmissuhteista. Mukaan pääsee myös siirtymä uuteen Viroon eli aikaan, jolloin – sarkastisesti ilmaistuna – ”kalliin elämän makuun pääsi halvalla – Snickersin suklaapatukalla”. Kirjan keskiössä on kuitenkin kolme naista ja kolme tiiviisti toisiinsa liittyvää yleisinhimillistä tarinaa.

Asialla on mieltä ja merkitystä vasta sitten, kun siihen on jokin yhteys, tietää kirjailija. Lukiessani minut valtasikin uskomaton tuttuuden tunne, ahaa-elämyksiä riitti pitkin matkaa. Henkilöt ja paikat heräsivät eloon ja olivat kirkkaina läsnä. Se teki kirjasta minulle erityisen samastuttavan. Eikä vain minulle – tarinan yleistävä voima on suuri: kuvauksesta tunnistavat itsensä monen sukupolven virolaiset naiset.

Äidiltäni kuulin jo varhain kolmesta nätistä ja fiksusta Mudan tytöstä. Vanhin, Ellen, kävi Muhulla samaa Piirin koulua kuin veljeni, vain luokkaa alempana. Yhdessä aloittivat koulutien keskimmäinen Evi ja nuorin eli kirjan äiti Meida. Kimpassa, ihan niin kuin siskoni ja minä vuoden ikäerosta huolimatta. Myös koulu oli sama.

Nostalgiamatkallani tulivatkin ensimmäiseksi eteen tutut paikat. Muhun saari, sukuni kotipaikka, lapsuuden ja teini-iän kesien lomaparatiisi. Siellä, Sepämäen hautausmaalla, lepäävät esivanhempani. Tallinnassa nimiä vilahtaa lisää: Mulla-kadun koulu, Karl Marxin puistotie, Ehte-, Õle- ja Koidu-kadut. Pysäkit, kioskit ja kaupat. Mukana on koko lähiseutuni! Mainituksi tulee bussi numero 40, ankea, talvella jääkylmä, kesällä tukahduttavan kuuma, aina pakahtumaisillaan täynnä väkeä ja harvoin kulkeva. Minibussit, kutsikad, olivat sentään käteviä käytössä! Pikkukaupunki Paide tuli tutuksi avioliiton kautta. Joten tiedän kyllä, millaista on matkustaa pienten lasten kanssa Tallinnan ja Paiden väliä.

Palataan henkilöihin. En puhu tädistä, puhun Ellenistä, joka oli kirjoittajalle kokonainen maailma, minulle innostava esikuva. Miksi päätin lukea Tartossa suomalais-ugrilaisia kieliä? Siksi, että Ellen luki, vaikka poikkilahjakkaana olikin aloittanut taidekoulussa. Yhteisellä junamatkalla Muhulta Tallinnaan muistan hänen äänekkäästi päntänneen liivin kielen sanoja tulevaa tenttiä varten. Suomen kielen hän omaksui tasolla, joka mahdollisti suvereenit reportaasit milloin mistäkin sekä radion että TV:n puolella. Tämä aikana, jolloin luonnollinen yhteys lahden yli oli poikki. Kuuntelen tarkalla korvalla arkistonauhaa. Melkein täydellistä! Tunnen ammattikateutta, mutta myös ihailua.

Asuin Ellenin kanssa samassa hotellihuoneessa käydessäni ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1965. Kolmas huoneessa oli venäläisrouva, joka ilmoitti, että kun ”täällä ei ole mitään ostettavaa, palautan Tallinnassa matkarahoiksi annetut 9 markkaa”. Ellen pyöritteli edellisvuoden tulkkipalveluista kiitoksena Kekkoselta saamaansa kultaista rannerengastaan ja ilmoitti tyynesti lähtevänsä juuri nyt Kekkosille kylään. Ei olisi saanut, mutta hän uskalsi. Se teki vaikutuksen.

Ellenillä oli tyylitajua. Se käy hyvin ilmi myös kirjasta. Vuonna 1967 virolaisen kulttuurin päivillä otetussa kuvassa hän on Chanel-jakussaan tyylikäs kuin mikä. Hyvin šikk ja mukk. Outfit viimeisen päälle! Natsaa suupielessä roikuttavaa Elleniä en tunne ja on sydäntä särkevää kuvitella hänet loppuaikojen ränsistyneeseen taloon, jossa ei ole vettä eikä sähköä, on vain rikkinäinen hella ja viimeisiään vetelevät sähköjohdot.

Myös kuvaus Ellenin sairaudesta, paikoin raadollinen, saa surulliseksi. Mietin, että hänen harhansa saattoivat osittain kummuta oikeasta elämästä – ihmiset pelkäsivät tuohon aikaan puhelinten kuuntelua ja muuta vainoamista. Voi olla, että suurennuslasi olikin hänen päällään, kun kerran oli päästetty ulkomaille opettajantehtäviin, epäilemättä tiheän seulan läpi.

Jossain vaiheessa kirjan fokus siirtyy äitiin, Meidaan. Kaunis tyttö ja vaaleatukkainen poika Tarton yliopiston perinteisellä treffipaikalla aulassa kellon alla: tämä on viimeisin muistikuvani hänestä. Opiskelimme samaan aikaan samaa ainetta – viron kieltä ja kirjallisuutta. Elämä heittelee. Mudlum kuvaa hienosti äitinsä elinkaarta kohti vanhenemista ja leppymistä, kun ankaruus alkaa taantua. Miten tunnistettavaa! Niin meidän käy: aina samat ruoat, ja hapukoor, joka on ehdoton juttu! Kirjoittaja uumoilee itsekin tulevansa sellaiseksi, silloin joskus. Jos voisin, kertoisin Meidalle, että minullekin on kaupattu hirmukallista Lux- pölynimuria ja että lepopäivän ratoksi löytyy myös yhteinen korttipeli. Ruvetaan vain lätkimään bismarckia!

Ja sitten on se loputon raadanta, joka henkilöityy äidissä. Protestanttisen työmoraalin ajama sisäinen pakko imee hänestä kaikki mehut eikä mikään riitä. On loputonta työtä ja ainaista murehtimista. Marjat on saatava poimituksi, hillot purkkiin, heinä tehdyksi, halot halki, poikki ja pinoon. Vaikka henki menisi. Boheemi siskokin upottaa sormensa multaan, kun selkä on seinää vasten – pitäähän puutarhan olla kunnossa. Mieleeni muistuvat omat lapsuuteni kesät Muhulla: oli pakko osallistua heinäntekoon ja pyörittää tahkoa isoisän käskystä – viikatteen oli oltava terävä.

Niin tuttua, niin tuttua! Ehkä Mudlum kirjoittaakin minun äidistäni! Tai minusta ja siskostani!

Koko ”tiimin” käsityöharrastus on kirjassa näkyvästi esillä. Matkaa tekevä ja samalla sukkaa kutova emäntä oli lapsuudessani tuttu näky Muhulla. Ylisukupolviset taidot saavat jatkoa: radio- ja tv-persoona Ellen osoittautuu käsistään käteväksi boheemin ja käsityöläisen yhdistelmäksi. Kirjailija itsekin tykkää huristella tädin vanhalla ompelukoneella. Kierrätyksessä ja uusiokäytössä ollaan paljon nykyaikaa edellä. Työn tuloksia kuvaillaan yhtä rönsyilevästi kuin villiintyneen puutarhan kasveja. Käsitöiden tekeminen on elämäntapa – osin tarpeen sanelema, osin taidetta ja osin myös viihdettä. Melkein yks yhteen sen kanssa, mitä perheessämme tapahtui! Singer-koneen tikitys kaikuu vieläkin korvissani.

Tärkeä rooli on erilaisilla tavaroilla. Rapistuneen talon jokainen sopukka on niitä täynnä, jokaisella oma tarinansa. Tavarakerrostumien esineet kuvataan viimeistä yksityiskohtaa myöten. Ellen on tuonut Suomesta monenkirjavia lankoja, maljakoita, muovipusseja, munakuppeja, paperisia lautasliinoja, joulukoristeita ja myös sellaisia tavaroita, joista meillä ei ollut tietoakaan. Suomen vaikutus näkyy hyvin kodinsisustuksessa, tilpehöörin lisäksi on hankittu suomalaiset kaapit, ja epäilen, että myös keittiön teräksinen lavuaari. Kukapa meistä ei olisi halunnut värikästä ja kivaa, ehkä vähän kiiltävääkin tavaraa neuvostoelämämme harmauteen? Olkoon 12-värinen kuulakärkikynä tässä symbolina – se ei ollut vain lasten, vaan myös aikuisten himoitsema 1960-luvun alussa. Sisustin minäkin Ehte-kadun kotiani: revin alas kauhean kukkatapetin ja laitoin tilalle punaisen, suomalaisen, tiskin alta sattumalta saadun.

Kirjailija ei piilota mitään, vaan näyttää kaiken. Kerronta on viimeisen päälle rehellistä, ketään ei säästetä. Siskosten, Ellenin ja äidin, raivokas yhteenotto kääntyy todelliseksi henkien taisteluksi. Se on paras riidankuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä siksi, että siinä mennään todella syvälle sielun syövereihin. Se myös kuvaa molempien täydellistä omistautumista milloin millekin: riidalle, elämänsä ainoalle miehelle, sairastavalle siskolle, työlle… Kirjoittajan suhde omaan äitiinsä on tavanomaisen mutkikas, mutta toivoa ei saa heittää, vaikka ”rakkauden huomaaminen on pirun vaikeaa”.

Tätini Ellen on hyvin henkilökohtainen, hyvin avomielinen kirja, joidenkin mielestä piinallisen tarkka yksityiskohtien kuvauksessa. Ehkä, mutta se on myös tinkimättömän rehellinen ja aito eikä muistuta lainkaan monia muodikkaita avautumisia, joista usein jää epämääräisen tahmea olo. Päinvastoin. Se on kunnianosoitus sekä äidille että Ellenille, kaikille selviytyjille. Se on oikeaa elämää sujuvasti kuvaavaa tekstiä, jota ryydittää sinne tänne tiputeltu asiaan kuuluva sarkasmi. Olen kiitollinen Tätini Ellenistä ja siitä, että se tarjosi minulle mahdollisuuden kokea menneisyys tosiolevaksi. Sitähän déjà-vu tarkoittaa.

Tätini Ellen SVYL-Verkkopuodissa hintaan 25 € + postimaksu.