Kategoria: Haastattelu

Julkaistu tehnyt

Kulttuuritekojen kustantajat

Kuvassa Turun kirjamessuilla Tommi Parkko (oik.), suomentaja Anja Salokannel ja kirjallisuudentutkija Märt Väljataga.

Me suomalaiset lukijat pääsemme nauttimaan virolaisesta kirjallisuudesta myös siksi, että löytyy joukko rohkeita kustantajia. viro.nyt sai haastateltavakseen heistä kaksi, Enostone Kustannuksen Kalle Niinikankaan ja Kustannusliike Parkon Tommi Parkon. Kallen ja Tommin keskustelu on kokonaisuudessaan kuunneltavissa SVYL:n Soundcloud-kanavalla soundcloud.com/svyl-svyl.

Kirsi Bongwirnso

Virolaista kirjallisuutta suomennetaan tänä päivänä kiitettävän paljon ja monipuolisesti. Valtaosa sen kustantajista on pienehköjä kustantamoita, kuten Kalle Niinikankaan Enostone Kustannus ja Tommi Parkon Kustannusliike Parkko.

Kustannustoiminta ei ole kovin riskitön ala – kuten Kalle Niinikangas siteeraa, ”on kustantaminen sivistynyt tapa hävitä rahaa.” Tommi Parkko puolestaan korostaa, että jos ei ajattele pelkästään taloutta, niin kustantaminen kannattaa monin tavoin. Hänestä käännösrunouden kustantaminen on pikemminkin missio: jos haluaa käännösrunoutta, pitää sitä itse julkaista.

”Kaiken arvoa ei voi mitata rahan määrällä”, toteaa myös Kalle.

Kuinka päädytään kustantajaksi?

Kuinka kukaan ryhtyy kustantajaksi kaikki toiminnan riskit huomioiden? Millaisista taustoista kustantajaksi päädytään?

”Olen tehnyt runouteen liittyviä asioita 1990-luvun alusta saakka ja olin perustamassa runoyhdistys Nihil Interitiä. Siinä yhteydessä aloimme sitten julkaista kirjoja, joista ensimmäinen muuten oli Jaan Kaplinskin Rukous, mantra, runo (suom. Katja Meriluoto) vuonna 1996. Siitä sitten oma kustantajantaival lähti liikkeelle”, kertoo Tommi Parkko.

Tommilla oli tuon jälkeen kymmenisen vuotta taukoa kustantamisesta, kunnes hän perusti vuonna 2018 Kustannusliike Parkon.

Enostone Kustannuksen ja Kalle Niinikankaan kustannusyhteistyön juuret yltävät 1990-luvulle, sillä Kalle oli tuolloin yksi Enostonen ensimmäisistä kirjailijoista ja osallistui myös muun muassa kustantamon myyntityöhön erilaisilla messuilla. Kalle kävi myös samoihin aikoihin Turussa ammattikorkeakoulussa kustannustyön kurssin, mutta oli kuitenkin sen jälkeen vielä pitkään sosiaalialalla töissä.

Vuonna 2015 Kallelle tarjottiin mahdollisuutta ottaa Enostone Kustannus haltuunsa. Vielä muutaman vuoden hän teki kustannustyön ohessa sosiaalialan töitä, kunnes vuonna 2018 hänestä tuli koko päiväinen kustantaja.

”Ensimmäinen julkaisemani kirja oli Ville Hytösen Väike mereröövli raamat (kuvittanut Mira Mallius, virontanut Kadri Jaanits) – tulin siis kustantajana markkinoille vironkielisellä kirjalla!”, nauraa Kalle.

Kääntäjät virolaisen kirjallisuuden lähettiläinä

”Kun aloitin kustantajana, kuvailin toimintaani jotenkin niin, että kustannan itäeurooppalaista  käännösrunoutta Virosta Italiaan. En tiedä, onko tuo muuten pitänyt niin paikkaansa, mutta Virosta ja Italiasta on tullut useita kirjoja”, Tommi Parkko toteaa.

Kalle Niinikangas listasi kustantajanuransa alussa myös Enostone Kustannuksessa yrittäjänä olevan vaimonsa kanssa heidän vahvuuksiaan. Yksi oli molempien tausta sosiaalialalla, mikä ehkä näkyy joidenkin lastenkirjojen julkaisemisessa. Ja koska Kallen oma Viro-kiinnostus juontaa juurensa 1980-luvulle, oli virolaisen kirjallisuuden julkaiseminen jo tuolla alkuaikojen listalla.

Kalle tuntee virosta suomentavia kääntäjiä niiltä ajoilta, jolloin oli Enostonen mukana kirjamessuilla. Kun hän sitten aloitti kustantajana, alkoi hän saada myös heiltä ehdotuksia julkaistavista teoksista.

Kuvassa Kalle Niinikangas (oik.) sekä runoilijat Heidi Iivari ja Ville Hytönen
Vuoden 2021 Turun kirjamessuilla keskusteltiin kaksikielisestä runoudesta ja Enostonen kirjoista. Kuvassa Kalle Niinikangas (oik.) sekä runoilijat Heidi Iivari ja Ville Hytönen. Kuva: Katariina Suurpalo

Viro tuli myös Tommi Parkon elämään kääntäjän kautta, sillä hänen ystävänsä Katja Meriluoto opiskeli 1990-luvulla yliopistossa viroa ja kiinnostui myös runoudesta. Katjan kautta muun muassa Jaan Kaplinski tuli Tommille tutuksi.

”Kaplinskin kaukana sisämaassa sijaitseva Tartto tuntui aika eksoottiselta, olinhan käynyt Tallinnassakin tuolloin vain kerran”, Tommi muistelee.

Sekä Enostone Kustannukselle että Kustannusliike Parkolle kääntäjät ovat se ensisijainen taho, joka virolaista kirjallisuutta ehdottaa julkaistavaksi.

”Minusta kääntäjä on oman kielialueensa asiantuntija. Julkaisen runoutta niin monesta maasta, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta seurata koko sitä kenttää. Kyllä kääntäjä on siinä se välittäjä”, toteaa Tommi.

”Kääntäjät osaavat myös hienosti avata teosta lukijoille. Muun muassa Enostonelle kaksi teosta viime vuonna kääntänyt Heidi Iivari mietti todella tarkkaan alaviitteitä jne. kääntämiinsä teoksiin”, jatkaa Kalle.

Vaikka kummankin kustantamon juuret ovat runoudessa ja Kustannusliike Parkko keskittyy edelleen käännösrunouteen, on Enostone laajentanut valikoimaansa sittemmin hyvin monipuolisesti kirjallisuuskentälle. Vuosi 2023 oli sille varsinainen Viron huippuvuosi, ilmestyihän silloin viisi käännöskirjaa – Mudlumin Tätini Ellen (suom. Heidi Iivari), Tiit Aleksejevin Puutarha vailla muureja (suom. Hannu Oittinen) ja Mustia raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina (suom. Jouko Vanhanen), Paavo Matsinin Leninin valssi (suom. Heidi Iivari) sekä Asko Künnapin Minun valtakuntani (suom. Hannu Oittinen) – ja yksi suomalaisten kirjoittama Viro-kirja.

Vaikuttava ja vaikutteita antava virolainen kirjallisuus

Onko sitten virolaisessa kirjallisuudessa joitain erityispiirteitä, jotain aivan omaa, vaikkapa suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna?

”Suomessa on aika yksiviivainen runouden kehittymisen linja. Runous oli hyvin perinteistä aina 1940-luvun lopulle saakka, kunnes sen jälkeen tuli modernismi imagistisessa muodossa. Virossa kenttä on hiukan erilainen, muun muassa surrealismi tuli jo 1920–1930-luvuilla mukaan”, kertoo Tommi.

Yhteiskuntajärjestelmä vaikutti muun muassa modernismiin, joka runoilija Hasso Krullin mukaan 1960-luvulla oli Virossa sitä, että muodolla ei ollut mitään väliä, vaan vain sillä, mitä rivien välissä sanotaan.

”Tämä loi tiettyä jännitettä runouteen. Vaikkapa Kaplinskin runoudessa huomaa, kuinka vuosien saatossa tietty kireys väistyy ja tilalle tulee eräänlaista leikillisyyttä ja vähän filosofisempaa tyyliä”, Tommi jatkaa.

”Enostone Kustannus ei olekaan julkaissut neuvostoaikana kirjoitettua runoutta, ja Karl Ristikiven 1950-luvulla kirjoittama modernistinen klassikko Sielujen yö (Enostone 2022, suom. Jouko Vanhanen) julkaistiin alun perin Ruotsissa. Siitä sanotaankin, että se on yksi kolmesta tärkeimmästä virolaisesta kirjasta, mutta ainoa niistä, jota kukaan ei ole lukenut. Se oli vain KGB:n kaapissa Tallinnassa neuvostoajan loppuun asti”, toteaa Kalle.

Yksi, missä Suomen ja Viron erilainen lähihistoria myös näkyy, on kuvitus. Kalle Niinikankaalla on paljon kokemusta lastenkirjojen julkaisemisesta, ja hänen mukaansa erilainen kuvitustyyli on selkeä. Virolaisessa kuvituksessa on enemmän tilaa, enemmän valkoista, minkä suomalaiset lukijat ovat ottaneet hyvin vastaan.

Sekä Tommi Parkon että Kalle Niinikankaan mielestä Virossa kulttuuria todella arvostetaan ja tuetaan. Tommi nostaa esille myös Viron vahvat kirjallisuusjulkaisut, joiden kautta teokset nousevat laajemmin esille kuin Suomessa.

Virolaisen kirjallisuuden lukijat – keitä he ovat?

Kalle Niinikankaan mukaan virolaisella kirjallisuudella on aivan omat lukijansa, Viron-ystävät, jotka näkyvät erityisen hyvin silloin, kun kirjallisuustilaisuutta on järjestämässä jokin suomalainen Viro-organisaatio. Muuten virolaista kirjallisuutta lukevat ehkä ne muutoinkin laajasti kirjallisuudesta kiinnostuneet, jotka osaavat etsiä kiinnostavaa luettavaa pienemmiltäkin kustantamoilta.

Tommi Parkko toteaa, että Kustannusliike Parkon Viro-kirjoissa näkyy, että eri kirjailijan tuotantoa lukevat erilaiset lukijat.

”Kaplinskin ostajakunta on aika erilainen kuin Elo Viidingin ostajakunta. Ikä ja sukupuoli näkyvät heti. Viidingin kirjassa on selkeitä feministisiä painotuksia, mikä puhuttelee selvästi naislukijaa”, Tommi sanoo.

Hänenkin mukaansa Viro on aivan erityistapaus siinä, että sillä on Suomessa sellaisia virolaisesta kulttuurista kiinnostuneiden organisaatioita, joissa juuri kirjallisuus on vahvasti esillä. Sekin tuo virolaisen kirjallisuuden lukijoita.

Virolainen kirjallisuus ei puhuttele vain suomalaisia lukijoita, vaan myös suomalaisia kirjailijoita. Tommi Parkko sanookin, että on kuullut, kuinka virolainen runous on antanut jopa sen lopullisen sysäyksen alkaa itsekin runoilijaksi.

Virolaista kirjallisuutta näkyvämmäksi

Kuinka sitten saisi virolaista kirjallisuutta yhä laajemman lukijakunnan tietoisuuteen? Vaikka kustantamoilla on tässä suuri rooli, niin Kalle Niinikangas nostaa esille myös kirjakaupat. Suomessa on pienen kustantamon hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, saada teoksiaan suuriin kirjakauppoihin, kun taas Virossa kaupat ottavat kaikki tarjotut kirjat tiskeillensä.

Suomessa pienen kustantamon onkin tärkeää osallistua messuille ja muihin myyntitapahtumiin. Tommi Parkko toteaa, että messuilla tulee henkilökohtainen suhde lukijoihin, kun tutustuu ihmisiin. Siinä muodostuukin asiakassuhteita ja tuttavuuksia aivan eri tavalla.

Suurien kustantamoiden toiminta perustuu tuottaviin, suurilla volyymeillä myytäviin kirjoihin. Se tarkoittaa usein suuria kielialueita. Virolaisen kirjallisuuden on vaikea haastaa vaikkapa englanninkielistä kirjallisuutta, mutta onneksi julkaisuaukkoa paikkaavat pienemmät kustantamot.

Loppuun sitten se meitä virolaisen kirjallisuuden lukijoita erityisesti kiinnostava kysymys: mitä Viro-kirjoja Kustannusliike Parkolta ja Enostone Kustannukselta on lähitulevaisuudessa ilmestymässä?

Tommi Parkko aloittaa:

”Katja Meriluoto on suomentamassa Kristiina Ehiniä. Se on ollut jo pidemmän ajan hanke useamman tekijän toimesta. Olemme myös miettineet, että Juhan Viidingiltä olisi aika saada uutta suomennosta, mutta hänen tuotannossaan riimit ovat kyllä hiukan ongelma. Nämä kaksi ovat nyt meidän Viro-suunnitelmiamme.”

Enostone Kustannukselta ei ole ilmestymässä virolaista runoutta, mutta paljon muuta kylläkin:

”Tänä vuonna tulee Kätlin Kaldmaan Lydia, kaunis kuvakirja, joka kertoo Lydia Koidulasta. Sitä kääntää Outi Hytönen. Jouko Vanhanen kääntää parhaillaan Karl Ristikiven Rooma päevikiä eli Rooman päiväkirjaa, se ilmestyy varmasti syksyllä. Hannu Oittisella on työn alla Tauno Vahterin humoristinen teos, joka kertoo kaverista, joka yrittää palata Neuvostoliitosta, mutta päätyy aina Neuvostoliittoon. Ja muitakin suunnitelmia on, niistä kuulette sitten aikanaan!” kertoo Kalle.

Kuuntele koko Kalle Niinikankaan ja Tommi Parkon haastattelu osoitteessa soundcloud.com/svyl-svyl.

Enostone Kustannus

Mudlumin kirja Tätini Ellen
Mudlumin Tätini Ellen (suom. Heidi Iivari) oli yksi Enostonen viime vuoden Viro-kirjoista. Kuva: Heikki Nenonen
  • vuonna 1999 perustettu yleiskustantamo
  • vuodesta 2018 johdossa yrittäjäpariskunta Kalle (kustantaja) ja Satu-Maaria (some-sisällöt) Niinikangas
  • viime vuosien julkaistuja Viro-kirjailijoita:

Asko Künnap

Heidi Iivari

Indrek Koff ja Ulla Saar

Karl Ristikivi

Mudlum

Paavo Matsin

Tiit Aleksejev

Ville Hytönen

Kustannusliike Parkko

Elo Viidingin kirja Tuhannelle äänelle
Kustannusliike Parkko keskittyy käännösrunouteen. Elo Viiding oli kustantamon vuoden 2023 Viro-nimi. Kuva: Heikki Nenonen
  • vuonna 2018 perustettu käännösrunouteen keskittyvä kustantamo
  • johdossa runoilija, tietokirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko
  • viime vuosien julkaistuja virolaisia kirjailijoita:

Elo Viiding

Jaan Kaplinski

Tõnu Õnnepalu

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.

Julkaistu tehnyt

”50-vuotiaana kirjailija on vasta uransa lähtökuopissa!”

Kuvassa kirjailija Mika Keränen roikkuu mattotelineessä.

Suomalais-virolaiselta kirjallisuuskentältä löytyy hauska vastinpari, nykyisten kotimaidensa kielillä töitä tekevät Mika Keränen ja Antto Terras. viro.nyt selvitti, mitä viisikymppisille kirjailijoille kuuluu.

Kirsi Bongwirnso

Syksyinen Helsinki on tuulinen ja sateinen, mutta sisällä studiossa on lämmintä ja kotoisaa – ja miksipä ei olisikaan, onhan paikalla kaksi kirjailijaa ja edessä keskustelu aina mieltä lämmittävästä aiheesta eli kirjallisuudesta. Haastatteluun ovat saapuneet kirjailijat Mika Keränen Tartosta ja Antto Terras Helsingistä.

Tituleeraan heti alkuun Mikaa suomalaiseksi virolaiseksi kirjailijaksi ja Anttoa virolaiseksi suomalaiseksi kirjailijaksi, minkä Antto omalta kohdaltaan ehättää korjaamaan:

”Minähän en ole kokonaan virolainen, vaan minussa on vain puolet virolaisuutta, ja puolet onkin sitten inkerinsuomalaisuutta. Mutta tavallaan olen kyllä virolaisena Suomessa tullut kirjailijaksi.”

Antto Terras muutti Suomeen 17-vuotiaana, jolloin hänen suhteensa Viroon ja viron kieleen katkesi. Siksi hänen mukaansa hänen viron kielensä ei kehittynyt sille tasolle, että sillä voisi kirjan kirjoittaa. Viron kieli on myös muuttunut siitä, kun hän Virossa asui, todella paljon, aivan jo pelkän yhteiskuntajärjestelmän vaihtumisen myötä.

Mika Keränen puolestaan kertoo omista kielivalinnoistaan kirjailijanurallaan näin:

”Olin 19-vuotias, kun muutin Tarttoon. Löysin yliopistolta taiteilijaporukan, jossa keskityin aluksi piirtämään sarjakuvia, joiden tekstit päädyin kirjoittamaan viroksi. Jostain syystä kuvat jäivät pikkuhiljaa pois, ja jäljelle jäänyt teksti muuttui runoudeksi.”

Mika esiintyi runojaan lausumalla osana Noorte Autorite Koondis -ryhmää, ja koskapa esiintymiset olivat eri puolilla Etelä-Viroa, jossa suomea ei osattu, oli viro kielivalintana selvä.

”Runous myös antaa anteeksi, jos kieli ei olekaan täydellistä. Jos siinä hiukan sekoilee ja kieli on sumuista, voi sen ajatella olevan runon tarkoitus. Näin silloin ajattelin.

Kerran, kun päätin esiintymiseni, oli yleisö aivan hiljaa, jolloin Aapo Ilves sanoi mikrofoniin: Mika on Soomest”, Mika nauraa.

Oma ääni löytyi kypsemmällä iällä

Runojen jälkeen oli kuitenkin useita vuosia väliä, ennen kuin Mika Keränen aloitti niin sanotun päätyönsä, huippusuositun lasten dekkarisarjan Soppalinnan salaseuran. Hän työskenteli välillä Suomessa, Viron Suomen-instituutissa. Kirjallisuus ei kuitenkaan jäänyt kokonaan, vaan Mika suomensi jonkin verran virolaista runoutta.

Soppalinnan salaseuran seikkailuista Mika kertoi alkuun iltasatuja tyttärelleen. Sadut olivat suomeksi, mutta kun Mika alkoi laittaa niitä paperille, oli viro selkeä valinta, olivathan päähenkilöt hänen tyttärensä kavereineen – sekä Tartto ja sen Supilinnan kaupunginosa.

Kuvassa kirjailija Antto Terras istuu jakkaralla.
Antto Terras. Kuva: Mika Levälampi

Antto Terraksen kirjallinen ura alkoi hiukan eri tavalla, sillä hänellä ei ollut esimerkiksi kokeiluja eri kirjallisuuden aloilta, vaan hän kirjoitti heti valmiin, menestyneen teoksen.

”Tavallaan jotain taustaa oli, sillä opiskelin dramaturgiaa Tampereen yliopistossa. Sen jälkeen kuitenkin työskentelin 18 vuotta myymäläetsivänä, ja ellei työpaikkani Stockmannin tavaratalo olisi näyttänyt merkkejä tulevasta konkurssista, en olisi tuskin koskaan kirjaa kirjoittanut.

Olin 42-vuotias, kun Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat ilmestyi, enkä ollut sitä ennen julkaissut mitään. Jos kirja ei olisi menestynyt ja minua sen myötä pyydetty alalle, olisi se varmasti ollut minulle ok, ja olisin jatkanut työtäni myymäläetsivänä”, pohtii Antto.

Mika Keräsen ensimmäinen lastendekkari Varastatud oranž jalgratas ilmestyi vuonna 2008, jolloin Mikakin oli omien sanojensa mukaan ”jo äijä”. Tuolloin julkaisijana oli Jutulind-kustantamo, mutta pian Mika alkoi julkaista kirjoja oman kustantamonsa alta. Mikä tässä oli taustalla?

”Virossa on tavallista, että jos kirja menestyy, perustaa kirjailija oman kustantamon. Menemättä tarkemmin kulttuuripolitiikkaan, on syynä tietysti raha. Kirjailija saa peruspalkkion, mutta ei osuuksia, vaikka kirja myisi kuinka monta painosta”, Mika toteaa ja jatkaa:

”Jos minulla olisi ollut hyvä sopimus ensimmäisestä kirjastani, en olisi omaa kustantamoa perustanut. Olen silti kiitollinen Varastatud oranž jalgratasin kustantajalle siitä, että hän uskoi minuun. Olin kuitenkin jo vuosia yrittänyt myydä kirjaani virolaisille kustantamoille.”

Varastatud oranž jalgratas -kirjasta on tullut kestosuosikki, josta kustantamo ottaa edelleen joka toinen vuosi uuden painoksen.

Kustantamo innostui Mikan kohdalla vetävästä tarinasta, mutta viron kielen kanssa tehtiin Mikan kirjailijanuran alkuaikoina paljon töitä. Mika kehuukin kustannustoimittaja Jaak Urmetia sekä myöhempiä kustannustoimittajiaan ja oikolukijoitaan, jotka ovat hänen kieltään hioneet.

Sittemmin Mika on alkanut kirjoittaa myös suomeksi, tähän mennessä on ilmestynyt kolme osaa jalkapalloilevasta Armando-pojasta kertovasta kirjasarjasta sekä runoja Mikan kotimurteella savo-karjalalla. Niitä hän myös esittää erilaisissa lavarunotapahtumissa.

Mikalla on myös työn alla kaksikielinen aapinen, jossa aakkosten kaikki sanat ovat sellaisia, jotka ovat samoja suomeksi ja viroksi. Neuvottelut sen julkaisemisesta ovat kuitenkin vielä kesken.

Seikkailut erilaisissa rikosten maailmoissa

Antto Terras on hänkin sukeltanut kirjailijantyössään rikosten maailmaan, tosin hyvin erilaiseen kuin Mika Keräsen Soppalinnan salaseura, sillä Anton viimeisimmät teokset ovat olleet lajityypiltään true crimea.

”En ollut sitä mitenkään suunnitellut, mutta joku joskus sanoi, että sinähän olet sieltä Virosta, siellähän on paljon rikollisuutta, kirjoita siitä. Rupesin katsomaan ja totesin, että onhan sitä, etenkin 1990-luvulla. Niistä tarinoista syntyi nopeasti kolme osaa Tallinnan tappajat -kirjaa, popularisoitua tietoteosta”, Antto kertoo.

Antto ja Mika pohtivat, ettei se, että Virossa olisi paljon rikollisuutta, vastaa kyllä todellisuutta. Ehkä Viron vaarallisuus on lähinnä suomalaisten keksintöä ja Suomen median ylläpitämä kuva, joka ei vastaa Virossa nähtyä.

”Muutin aika nuorena miehenä Viroon, ja kun tulin käymään Suomessa, yllätyin aina, että tuollaisessako Bangkokissa elelen!” Mika naurahtaa, ja Antto jatkaa:

”Niin, kukaan muuhan ei Viron mafiasta tiedä kuin suomalaiset – sanopa sisilialaiselle, että on muuten olemassa Viron mafia, niin kyllä hämmästellään!”

Antto myös pohtii, miksi joku Virossa haluaa lukea hänen kirjojaan, suomalaisen Viron rikollisuudesta kirjoittamaa true crimea, teoksia kun kuitenkin on viroksi käännetty. 1990-lukua ei kuitenkaan aina niin haluta muistella. Anton tuore, juuri ilmestynyt kirja Viron mafia ei kuitenkaan pureudu niinkään yksittäisiin tapauksiin, vaan taustoittaa yhteiskunnallista tilannetta ja erilaisen järjestäytyneen rikollisuuden mahdollistaneita rakenteita.

Antto toteaa, ettei suomalaisten kannata pitää itseään yhtään parempina, kaikki me toimimme vallitsevien tilanteiden mukaan. Myös suomalaiset joutuivat sopeutumaan 1990-luvun Viron markkinoilla, mikä tarkoitti, etteivät kaikki teot päivänvaloa kestäneet.

Viisikymppisjuhlintaa ja juhlimattomuutta

Sekä Mika Keränen että Antto Terras juhlii marraskuun lopulla pyöreitä vuosia, kun kumpikin kirjailija täyttää komeat 50 vuotta. Mika on tehnyt merkkipäivänsä kunniaksi vallan teoksen, aiemmin tänä vuonna ilmestyneen runokokoelman 50 rusinaa Tarton Mikalta. Mistäs siinä on kysymys?

”Hain korona-aikana apurahaa ja sellaisen sain, jolloin mietin, että koska täytän 50 vuotta, niin teen juhlakirjan ja suomennan 50 runoa virolaisilta kirjailijoilta. Onneksi suomalainen kustantajani Aivo Blum Lector Kustannuksesta on niin reilu tyyppi, että suostui kirjan kustantamaan”, Mika kertoo.

Runot Mika valitsi ensin tutuilta runoilijoilta ja laajensi sitten valikoimaa omasta kirjahyllystään, jossa onkin mittava kokoelma virolaista runoutta. Korona-aika mahdollisti sen, että aikaa käydä runoja läpi oli mukavasti.

Kuinka sitten Antto Terras viettää 50-vuotisjuhliaan?

”Minusta kirjailijalla ei oikeastaan ole ikää eikä työstä jäädä eläkkeelle 64-vuotiaana, siksi minusta tässä ei ole mitään juhlimista. Ainakin itse sitä haluaa uskoa, että on uransa alkutaipaleella tai kukkeimmillaan. Ikä siis ei ole varsinainen syy juhlia, vaan juhlitaan aina, kun siihen on syytä”, Antto toteaa, ja Mika jatkaa:

”50-vuotiaana kirjailija on vasta lähtökuopissa!”

Seuraavien teostensa kautta Antto Terras suuntaa ensi kertaa kaunokirjallisille poluille. Tekeillä on dekkarisarja Kill Tallinn, jonka rikokset sijoittuvat Viroon, mutta uhri on aina suomalainen. Kirjat ilmestyvät ensi vuonna kuukausittain ensin äänikirjoina ja sitten koottuina painoksina.

Antto kokee tietokirjailijana rikkoneensa rajoja humoristisella otteellaan, nyt tarkoitus on herättää hämmennystä dekkaristipiireissä. Antto myös ilmoittaa, ettei ole itse lukenut yhtä ainoaa dekkaria!

”Se voi olla ihan hyvä lähtökohta dekkarin kirjoittamiselle. Minä pohdin yhdessä lehtihaastattelussa, etten ole lukenut yhtään hyvää jalkapallokirjaa, liekö se syynä, että olen nyt kirjoittanut noin 15 kirjaa, joissa on jalkapallo pääosassa”, pohtii Mika.

Molemmat syntymäpäiväsankarit liittyvät ensi vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki Tarttoon, sillä Antto on Tarton kulttuurilähettiläs, ja Mika se todellinen Tarton Mika. Haastattelun loppuun saammekin pari vinkkiä Tarttoon ja Viroon yleensäkin.

Mika mainitsee heti Emajoen ja vinkkaa, että sen vesi on aina lämpimämpää kuin Vantaanjoessa. Antto puolestaan nostaa esille suomalaisten ja virolaisten suhteet ja sen, kuinka hyvällä mallilla ne ovat muun muassa lukuisien Tartossa opiskelevien ja opiskelleiden suomalaisten ansiosta – nykyisin Viro on muutakin kuin päiväristeily Tallinnaan.

Kuuntele koko Mika Keräsen ja Antto Terraksen haastattelu osoitteessa soundcloud.com/svyl-svyl.

Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 4-2023.

Antto Terraksen Viro-aiheiset kirjat

Helsinki–Tallinn express. ”Totuus” suomalaisista ja virolaisista (WSOY 2018)

Tallinnan tappajat – Viron veriset vuodet (Into Kustannus 2019)

Viro (Sensuroimaton) (Into Kustannus 2020)

Tallinnan tappajat 2&3 (Into Kustannus 2021)

Viron mafia (Into Kustannus 2023)

Mika Keräsen suomennetut Viro-kirjat

Soppalinnan salaseura eli salaseura Divari –sarja (suom. Kaisu Lahikainen):

Hopeinen aarrearkku (Avain 2010)

Oranssi polkupyörä (Avain 2011)

Salaperäinen kukkavoro (Lector Kustannus 2020)

Aavepyöräilijä (Lector Kustannus 2020)

Väinämöisen veitsi (Lector Kustannus 2021)

Koulupizza (Lector Kustannus 2022)

Jannu (Lector Kustannus 2023)

50 rusinaa Tarton Mikalta (Lector Kustannus 2023, suom. tekijä itse)

Julkaistu tehnyt

J. K. Tamminen on moderni rajaseutujen kirjailija

Kirjailija Juhani Tamminen

Valgassa asuva, kaiken nähnyt juristi J. K. Tamminen tuntee olevansa vironsuomalainen.

Ville Hytönen

“Kun kysyn narvalaisilta tutuiltani, käyvätkö he usein Valgassa, he sanovat, etteivät he halua niin surkeaan paikkaan mennä käymään”, kirjailija ja lakimies J. K. Tamminen naurahtaa.

Olen tullut tapaamaan Tammista tämän toiseen kotikaupunkiin aivan Latvian rajalle. 

Talo on piilossa pienellä mökkialueella kaukana keskustasta. Tamminen esittelee remonttitöitään innokkaasti. Tuohon tulee terassi, tuohon sauna. Keskellä pihaa seisoo kulmikkuutensa ansiosta legendaariseksi muodostunut Citroën H -pakettiauto eli Kamina.

Valga tunnetaan nimenomaan Latvian rajasta, mutta viime aikoina myös kaupunginhallinnon korruptio on noussut mediassa esiin.

”Surkeeta nähdä tää köyhyys, että ei ole mitään perspektiiviä”, Tamminen kuvaa. “Lähes kaikessa on annettu periksi. Jos ei EU-rahaa olis, tää olis ihan onnetonta.”

Tamminen kertoo vievänsä remonttijätteensäkin Tallinnaan, koska Valgan kaatopaikka ei ota korttimaksuja vastaan. Hän vihjaa, että käteisellä maksettu jätemaksu ei päätyisi välttämättä jätteenkäsittelyyn.

”Tämä on rajakaupunki, eiks nii?”, hän jatkaa vironsuomalaisella poljennolla. “Rajakaupungeissa on aina enemmän rikollisuutta.”

J. K. Tamminen tietää mistä puhuu. Hän on Virossa opiskellut kriminalisti ja lakimies, joka on nuorempana toiminut myös lain harmaalla vyöhykkeellä ja laitapuolellakin. Tamminen on ollut salakuljettaja ja velanperijä, hän on pitänyt bordellia ja myynyt pimeää viinaa. Aloitettuaan lakiopinnot 1990-luvun Tallinnassa hän kuitenkin jätti rikollismaailman taakseen – mutta vain tekijänä. Nyt hän kirjoittaa rikoksista ja toimii lakimiehenä.

Istumme Tammisen kotiin rakennetussa baarihuoneessa ja juomme kahvia. Kissa pyrkii sisään.

”Tämä metsä tunnetaan kodittomien kissojen metsänä”, Tamminen sanoo nostaessaan kissan syliinsä. “Valgalaiset hylkäävät kissansa tänne ja siksi niitä on metsä täynnä”, kirjailija kertoo ja silittää metsästä pelastamiaan kissoja, jalkapuolta Donaldia ja silmäpuolta Kriimua. 

Entinen rikollinen on kasvissyöjä ja eläintenystävä, jonka kanssa on vaivatonta keskustella tofun saatavuudesta. Hän on persoona, joka kaihtaa yksinkertaistuksia.

Kaiutinkauppiaasta rikolliseksi, rikollisesta lakimieheksi

Kirjailija-lakimiehen elämä on ollut varsin värikäs. Rikollisen uransa lisäksi hän on ollut 1980-luvulla menestyvä audiovälinekauppias, opiskellut itsensä niin teologian maisteriksi, rikostutkijaksi, tiedottajaksi kuin oikeustieteen maisteriksi. Kirjoittamisen opintoja on monesta opistosta ja yliopistosta. Bisnestä on tehty niin Venäjällä, Minskissä kuin Bakussakin.

Tapasin J. K. Tammisen  aiemman kerran miltei 20 vuotta sitten opettaessani Turun Kakskerran Paasikiviopistolla kustannustoimittamista. Tamminen paitsi opiskeli kustannusalaa, hän kirjoitti myös Alibiin rikosjuttuja ja käsikirjoitti TV4:n Rikosraporttia yhdessä Mats Dumellin kanssa. Muistan aktiivisen keski-ikäisen miehen, joka innostui herkästi uusista asioista. Sellainen hän on ollut omien sanojensa mukaan aina.

Pakilaan kommunistiäidin ja sosialidemokraatti-isän perheeseen syntynyt poika ei alkujaan pärjännyt koulussa lainkaan. Muistelmiensa mukaan hänellä oli Maunulan yhteiskoulun kautta aikojen huonoin todistus. Luokalle jäämisen hän vältti isänsä kuolemasta johtuvan säälin takia. 

Pilvi paloi ja viinaa kului, mutta nuori Juhani löysi itsestään yllättäen menestyjän.

”Olen aina osannut puhua ja myydä”, Tamminen sanoo ja tarjoaa lisää kahvia.

Voin todeta hänen väitteensä paikkansa pitävyyden. Tarjouksen tekemisessä Tamminen on suvereeni. 

Nuorukaisena hän vuokrasi Malmin vanhalta ostarilta itselleen 25 neliön liiketilan ja alkoi myydä kaiuttimia ja soittimia. Tammisesta tuli nopeasti Suomen suurimpia audiolaitteiden myyjiä, vaikka kilpailijat olivat Veikon Koneen ja Mustan pörssin kaltaisia jättiläisiä. Rahaa tuli paljon ja Tamminen laajensi mediamaailmaan ostamalla osuuksia audiolaitteita ja autoja arvioivista ilmaisjakelulehdistä. Lopulta vauhti oli liiankin luja.

”Ostin nopeita autoja suoraan autokaupan ikkunasta, useamman lättähattujunan pihalleni, tilasin panssarivaunuja entisestä Neuvostoliitosta, mutta niitä ei koskaan saatu Suomeen saakka”, Tamminen muistelee hulluja vuosiaan.

Tamminen lihoi alle 80-kiloisesta miltei kaksinkertaiseksi. Tuli avioero. Yritykset alkoivat kärsiä laman aikana kadonneiden asiakkaiden myötä. 

“Mä en ala syyttämään lamaa omista epäonnistumisistani”, monta elämää nähnyt kirjailija sanoo. ”Omaa syytäni se pääasiassa oli.”

Lopulta hän päätyi rahattomana, kodittomana ja perheettömänä kaverinsa varastohalliin yrittämään itsemurhaa.

Viroon ensimmäisten joukossa

Sellainen oli Juhani Tammisen ensimmäinen elämä, mutta hän selvisi siitä hengissä. Tamminen kuntoutui, opiskeli teologiksi ja lähti rikolliselle uralle, seikkaili ympäri entistä Neuvostoliittoa salakuljetuksen ja turvapalveluiden merkeissä ja muutti lopulta asumaan Viroon. Kuittikauppaa, yritysten saattohoitoa, salakuljetusta.

Kysyn Tammiselta, mitä hän ajattelee 90-luvulla Viroon muuttaneista suomalaisista. Käytän tarkoituksella sanaa venkula, sillä ensimmäinen vironsuomalaisten sukupolvi on tunnettu epämääräisistä liiketoimistaan.

”Meistä 90-luvulla muuttaneista moni lähti myös nopeasti”, Tamminen mainitsee. “Puheita oli enemmän kuin tekoja.” 

Tammisen mielestä hänen suomalaissukupolvensa Virossa toteutti varsinaista kulttuuri-imperialismia. Käytettiin sumeilematta hyväkseen vielä kehittymätöntä pientä maata ja sitä, ettei Suomen verottaja, poliisi tai mikään muukaan viranomainen löytänyt ihmistä Virosta. 

Haastattelun aikana useampi Tammisen nykyinen asiakas soittaa hänelle. Yksi soittajista on suomalaista rikosjournalismia seuraavalle varsin tuttu nimi. Lakimies Tamminen tuntuukin olevan varsin hyvin kontaktoitunut. Hän tuntee rikolliset ja poliisit, tunteepa vielä rikolliset poliisitkin. 

Tammisen kolmas elämä alkoi 90-luvun puolessa välissä, kun hän lähti opiskelemaan rikostutkintaa Tallinnaan.

”Tekivät kaikenlaista kiusaa”, Tamminen kertoo viitaten opiskeluihinsa. “Luokka oli täynnä poliiseja ja mulla oli ylimenokaudella vielä bordelleja ja semmoista – – Ja tehtiinhän me Suomen suurin viinaryöstökin.” 

Tamminen kuitenkin ymmärsi jättää rikokset. Hän kirjoitti Eesti Ekspressiin ja televisiolle ja valmistui kriminalistiksi.

”Poliisiksi en kuitenkaan ruvennut”, hän ilmoittaa vakavana.

Pian hän valmistui myös lakimieheksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamisesta.

Kirjailijan on elettävä kirjailijan elämä

Opiskeluvuosien jälkeen alkoi elämä, jota Tamminen elää parhaillaan.

”Mun tähtäin on olla ammattikirjailija”, hän tunnustaa, ja varsin lähellä hän sitä onkin.

Autofiktiivisillä rikoskirjoilla aloittanut Tamminen on tehnyt myös dekkaritrilogian sekä käsitellyt 1990-luvun lamaa. Uusin teos on Itämeren suurinta laivaturmaa käsittelevä Estonian salaisuudet (Minerva 2021), joka julkaistaan myös viroksi.

Estonian salaisuudet on varsin pieteetillä tehty, ja kaikki matkustajalautan vuonna 1994 tapahtuneeseen turmaan liittyvä on käyty läpi. Tasapuolisuuden nimissä Tamminen käy kirjassa läpi kaikki mahdolliset teoriat, kuten ruotsalaisen sukellusveneen mahdollisen kolaroinnin laivan kanssa.

Mikä sitten on Tammisen oma käsitys suuronnettomuudesta? 

“Se on vahva kuvaus nuoresta yhteiskunnasta, kahdesta aggressiivisemmasta yhteiskunnasta – – siitä, kun ihmiset yrittävät saada viisikymmentä menetettyä vuotta takaisin, eiks niin – – kun matkustajalaivasta tulee kauppapaikka, käyntikortti”, hän vastaa monipolvisesti. “Sellaisessa tilanteessa sattuu ja tapahtuu.” 

Tamminen implikoi, että syyllinen oli neuvostoliittolaisen käskytysjohtamisen oppinut kapteeni. Hän ajoi täydellä nopeudella päin aallokkoa, eikä miehistöllä ollut mahdollisuutta esittää muita vaihtoehtoja.

Estonian tapaus kuvastaa uuden valtion pakonomaista, lähes faustista eteenpäin menoa, vaikka kaikki on ikään kuin alussa, varmistamatonta ja turvallisuuttakaan ei vielä pystytty takaamaan. Se kuulostaa Tammisen nuoruuden omalta amok-juoksulta. Mitä hän pitää itse identiteettinään?

“Mun identiteettihän on 110-prosenttisesti vironsuomalainen”, Tamminen sanoo. “Ikinä en muuta Suomeen takaisin. Ei mulla ole Suomea vastaan mitään tietenkään, mutta kiitän taivaan Isää, että muutin sieltä pois.”

Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 1-2022.

Kirjan Estonian salaisuudet voi ostaa täältä.

Julkaistu tehnyt

Kuvittaja herättää tarinan henkiin

Ulla Saaren kuvitusta Ville Hytösen kirjassa Tötterman

Etenkin lastenkirjoissa kuvat ovat oleellinen osa tarinaa. Kuvittaja Ulla Saar kertoi työstään ja lastenkirjallisuudesta yleensäkin.

Kirsi Bongwirnso

Kuvittaja Ulla Saar opiskeli Tallinnan teknillisessä korkeakoulussa arkkitehdiksi ja tekikin arkkitehdin töitä yli 20 vuotta, kunnes kirja-ala alkoi vallata tilaa ja vei lopulta keväällä 2020 kokonaan mukanaan.

Kuvittaja Ulla Saar
Kuvittaja Ulla Saar. Kuva: Piia Ruben

”En ole päivääkään katunut päätöstäni siirtyä kirjojen maailmaan!”, sanoo Saar.

Kuvittaminen tempaisi Saaren alun perin mukaansa, kun hän opiskeli pakkaussuunnittelua Helsingin taideteollisessa korkeakoulussa. Opiskeluun kuuluneen elävän mallin piirustuksen kautta muutkin huomasivat Saaren naivistisen tyylin ja totesivat, että tyyli sopisi lastenkirjoihin.

Saaren ensimmäinen varsinainen kuvitustyö oli hänen ystävänsä Kätlin Vainolan lastenkirja Lift (Pegasus 2013), joka valittiin vuonna 2015 yhdeksi Viron kauneimmista kirjoista. Se avasi Saarelle hyvät työmahdollisuudet kuvittajana.

Saar pitää työstään lastenkirjojen kuvittajana paljon. Syynä on osittain se, että sitä kautta tulee varmoja tuloja. Aikuisten kirjoissa kun on vähemmän kuvia ja niitä tilataankin vähemmän.

”Tiedän, että asenteeni on pragmaattinen, mutta valitettavasti myytti pelkällä ilmalla ja rakkaudella elämisestä ei pidä paikkaansa”, Saar toteaa.

Kuvitus on myös kirjallisuusvientiä

Ulla Saar kertoo, että kuvittajan ja kirjailijan yhteistyö on hyvin erilaista ja riippuu paljon kirjailijasta:

”On kirjailijoita, joilla on todella vankka näkemys siitä, miltä kirjan hahmot näyttävät, ja on kirjailijoita, jotka antavat kuvittajalle täysin vapaat kädet. Yleensä teksti on valmis ennen kuin kuvitusta aletaan tehdä, mutta olen myös tehnyt kirjoja, joiden kuvat syntyvät prosessin edetessä. Pidän molemmista tavoista.”

Eniten Saar pitää kuvakirjoista, sillä ne antavat tilaa leikkiä ja kokeilla. Samoin absurdi teksti on mieluisa, se kun saa ajatukset heittämään kuperkeikkaa.

Ulla Saar on kuvittanut myös suomalaisten kirjailijoiden kirjoja, muun muassa Ville Hytösen lastenkirjan Tötterman (Enostone 2021). Saaren mukaan työskentely suomalaisen tai virolaisen kirjailijan kanssa ei eroa toisistaan, vaan eron kuvitustyöhön tuo kieli. Suomi on kielenä Saarelle tuttu ja hän lukee paljon suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta syvempien virtausten kanssa pitää silti olla tarkkana.

Ulla Saaren kuvitusta Heikki niskan kirjassa Hössöttävät Hörvelöt
Hössöttävät Hörvelöt. Kirj. Heikki Niska, kuvat Ulla Saar (Enostone 2021)

”Suomen kieli on hyvin leikkisää ja omaperäistä, paikoitellen myös mahdotonta kääntää. Töttermanin kohdalla minulle tuotti vaikeuksia se, kuinka kuvittaisin perunalaatikon. Se kun ei ole visuaalisesti se kaikkein viehättävin asia eikä sellaista ruokaa ole Virossa lainkaan”, Saar kertoo.

Kun lastenkirjoja käännetään muille kielille, näyttelee kuvitus erityisen suurta roolia, sillä juuri kuvien ansiosta kirjojen oikeudet saadaan usein myytyä toiseen maahan. Poikkeuksen tähän muodostavat jo tunnetut kirjailijat. Joskus on niin, että tarina miellyttää, mutta kuvat eivät toimi paikallisessa kontekstissa. Saar kertoo, että esimerkiksi Andrus Kivirähkin kirjojen kohdalla on lähes sääntö, että tältä ostetaan teksti ja kuvat tekee paikallinen kuvittaja.

Kuvakirjojen kohdalla tämä tietysti on mahdotonta, sillä ulkonäkö muodostaa yli puolet kirjan kokonaisuudesta. Saaren mukaan ei ole kuitenkaan tavatonta, että kannen kuvitus tehdään uusiksi. Kirjahan valitaan usein hyllystä juuri kannen perusteella, sen pitää siis puhutella paikallista yleisöä.

Koska Virossa ei opeteta kuvittamista korkeakoulutasolla (Viron taideakatemiassa on vain avoimen yliopiston kuvittamisen kurssi), on valtaosa virolaisista kuvittajista itseoppineita.

”Meidän kuvittajistamme suurin osa on jonkin toisen alan ihmisiä, jotka ovat alkaneet sivutyönään kuvittaa. Olenhan minäkin kasvanut arkkitehtuurin ja muotoilun parista kuvittajaksi”, toteaa Saar ja jatkaa:

”Itseoppineisuus on sekä meidän vahvuutemme että heikkoutemme. Vahvuus, sillä meillä on pieneksi valtioksi niin paljon erilaisia kuvittajia, ja heikkous, koska kuvittajilta puuttuu tekninen osaaminen: mistä kirja koostuu, millaisia ovat painotiedostot ja niin edelleen. Yleisesti ottaen virolaisten lastenkirjojen kuvitus on hyvin taiteellista ja perusteellista, mutta myös perinteistä. Trendeihin lähdetään hiukan varovaisemmin mukaan.”

Lastenkirjallisuuden keskus on lastenkirjallisuuden ja lukemisen lippulaiva

Ulla Saar on paitsi kuvittaja, niin myös Viron lastenkirjallisuuden keskuksen kansainvälisten suhteiden johtaja. Mitä Viron lastenkirjallisuuden keskus oikein tekee?

”Lastenkirjallisuuden keskus tekee pitkäjänteistä työtä kirjojen ja lukemisen (sekä lukeneisuuden) promoamiseksi. Koulutamme opettajia, esittelemme uusia kirjoja, viemme lastenkirjailijoita ja kuvittajia maakuntiin esiintymään, järjestämme luovia kilpailuita sekä pidämme lapsille luovan kirjoittamisen ja taidepiirejä. Viikonloppuisin on talossamme lukukoiria, joille heikommin lukevat lapset voivat lukea ääneen”, Saar kertoo.

Lastenkirjallisuuden keskus myös kerää ja tallentaa Virossa ilmestynyttä lastenkirjallisuutta sekä tietoa virolaisista lastenkirjailijoista ja kuvittajista tietokantaan, joka palvelee kaikkia tietoa etsiviä. Saaren mukaan kaikki yllä mainittu on on vain murto-osa keskuksen toiminnasta, sillä tavoite on olla mukana kaikessa, mikä koskee virolaista lastenkirjallisuutta.

Suomessa ollaan huolissaan lasten lukemisesta. Saar ei pidä Viron tilannetta niin kovin huonona, sillä vaikka kirjat ovatkin Virossa kalliita, menee lastenkirjoilla hyvin: Virossa ilmestyy joka vuosi lähes 800 lastenkirjaa, joista 120–150 on alkuperäisteoksia.

”Ajattelen, että kaikki alkaa kotoa. Kun lapsi kasvaa kodissa, jossa hänelle luetaan iltasatuja ja hän näkee myöhemmin, kuinka vanhemmat ja isosisarukset lukevat kirjoja, antaa se hyvän sysäyksen myös itse lukea. Lapset ovat kovia matkimaan, niin he oppivatkin”, toteaa Saar.

Saar pitää myös koulujen ja päiväkotien roolia suurena lasten lukemiskasvatuksessa. On tärkeää, että opettajat suosivat lukemista ja esittelevät uusia ja kiinnostavia kirjoja sekä paneutuvat lasten lukeneisuuteen. Myös kirjaston pitää Saaren mielestä olla paikka, jonne lapsi haluaa mennä ja jossa hän tuntee olonsa tervetulleeksi, että hänet huomataan ja häneen panostetaan. Lukemisen tulisi olla koko yhteiskunnassa suosittua, ei mitään pakkopullaa.

Lopuksi kysytään kuvittajalta, kuka onkaan hänen suosikkikuvittajansa?

”Minulla on monta suosikkia, mutta voisin mainita Virosta Piret Raudin ja Jaan Rõõmusin sekä Viron ulkopuolelta Isabelle Arsenaultin (Kanada), Elīna Brasliņan (Latvia), Aušra Kiudulaitėn (Liettua) ja Wout Schildermansin (Belgia)”, kertoo Saar.

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2022.

Ulla Saaren itsensä kuvittamiin kirjoihin voi tutustua myös täällä SVYL-Verkkopuodissa, josta löytyvät Indrek Koffin kirja Nätisti (suom. Hannu Oittinen, Enostone 2021) ja Kairi Lookin kirja Piia Pikkuleipä muuttaa (suom. Katariina Suurpalo, Aviador 2019).

Julkaistu tehnyt

Maailman lopussa on kahvila, ja Karlovan kahvilassa runoilija

Lauri-Rapp-kotikaupungissaan-Tartossa. Kuva: Ele-Adamson

viro.nyt pääsi haastattelemaan tekstien ammattilaista, kaukomatkaajaa ja ennen kaikkea tarttolaista Lauri Räppiä.

Elsa Mensalo

viro.nyt: Kuka olet?

Lauri Räpp: ”Sanoisin, että minulla on monta ammattia. Olen kirjailija, pienyrittäjä, copywriter ja maailmanmatkaaja. Koska julkaisen Instagram-tililläni tekstejä ja ajatelmia, minua kutsutaan nykyään usein myös runoilijaksi. Lisäksi tällä hetkellä olen mukana tuottamassa syksyllä Tartossa ensi-iltaan tulevaa rockooppera Johnnya.”

Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson
Lauri Räpp kotikaupungissaan Tartossa. KUVA: Ele Adamson.

Millainen on ensimmäinen kirjoittamiseen liittyvä muistosi?

”Opin hyvin varhain lukemaan ja olen aina ollut intohimoinen lukija. Lukeminen herätti myös kiinnostuksen kirjoittamiseen. Ensimmäinen konkreettinen muisto on isovanhempien luota Viljandista, kun olin noin 10-vuotias. Olin lapsi niinä aikoina, jolloin minkäänlaisia tietokonepelejä ei ollut ja piti keksiä itse tekemistä. Tuolla kertaa otin vihkon ja tein luonnoksen, josta ajattelin myöhemmin tekeväni kirjasen. Kouluaineiden kirjoittaminen oli minulle myös aina melko vaivatonta. Julkisesti aloin kuitenkin kirjoittaa vasta hyvin myöhään.”

Millainen matka kirjoittajaksi on ollut?

”Matka on ollut mieletön. Käännekohta oli se, kun kolmekymppisenä lähdin yliopistoon opiskelemaan kauppatieteitä. Se toi kaiken muunkin mukanaan. Siihen asti olin elänyt yrittäjän elämää töine ja huveineen. Jossain vaiheessa katsoin peiliin ja totesin, että jonkin täytyy muuttua. Päätin lähes siltä istumalta hakea yliopistoon.

Maisterivaiheessa erään tylsänpuoleisen luennon aikana teimme opiskelukavereiden kanssa päätöksen lähteä Kuubaan. Tuon matkan aikana tapahtui niin paljon, että aloin kirjoittaa asioita muistiin, ja lopulta materiaalia oli kirjan verran. Lähetin käsikirjoituksen eri kustantamoihin, ja lopulta Tammeraamat julkaisi ensimmäisen kirjani, See ei ole minu Kuuba, vuonna 2015. Sen jälkeen minulta alettiin esimerkiksi pyytää artikkeleita eri lehtiin. Kaikki on käynyt niin nopeasti, että olen edelleen hämmentynyt, ja hämmästyneitä olivat alussa myös ystävät ja tuttavat.”

Miten Instagram-tili sai alkunsa ja kuinka tekstit sinne syntyvät?

”Perustin tilin samoihin aikoihin, kun ensimmäinen Tartto-teemainen kirjani (Linn on minu – Tartu tahavaatepeeglis, Iti oü 2016) julkaistiin vuonna 2016. Tein kirjaan liittyen Rahva Raamat-kirjakaupan kanssa kampanjaa ja julkaisin Instagramissa ensimmäisen tekstin. Rahva Raamat jakoi sen omalla Instagram-tilillään. Vähitellen seurasi lumipalloefekti ja seuraajia on vain ilmestynyt. Minulle on edelleen mystiikkaa, kuinka Instagram-ilmiö on syntynyt.

Välillä on kausia, jolloin tekstejä syntyy julkaistavaksi nopealla tahdilla. Lyhyemmät tekstit tulevat nopeasti, pitempiä saatan kirjoittaa monta kertaa uudelleen. Ajatelmia on toki kertynyt jo jonkin verran varastoon, ja välillä julkaisen samoja tekstejä uudelleen. Siinä tapauksessa yleensä parantelen tekstiä ajatusta muuttamatta. Myös kirjojeni tekstejä kirjoitan usein monta kertaa uudelleen ja saatan karsia sanoja.”

Mikä on parasta Tartossa ja mitä suosittelisit suomalaiselle Tartossa?

”Tartto on ulkoa pieni ja sisältä suuri, kuten kuuluu tuoreimman kirjani nimi (Minu Tartu. Väljast väike, seest suur, Petrone Print 2019). Tartto on sopivan kompakti kaupunki, jossa on mukava liikkua niin jalan, pyörällä kuin bussillakin. Suureksi Tarton tekee se, että kaupungin sisällä on oikeastaan monta erilaista Tarttoa: yliopisto- ja tiedemaailma, Karlova, kuppilat. Tarton henki, jonka voi tuntea, muttei nähdä.

Tartossa suosittelen ehdottomasti Karlovan kaupunginosaa. Se on Euroopan tasollakin helmi, yksi parhaiten säilyneistä puutaloalueista. Kun siellä kulkee avoimin silmin, näkymä on kuin saduista. Kahvilat, vajat ja talojen tornit. Vastapainoksi suosittelen Annelinnan kaupunginosaa. Siellä useissa paikoissa tuntuu, kuin olisi siirtynyt aikakoneella 30 vuotta taaksepäin. Kun paikat taas avautuvat, myös Tarton kulttuurielämä on kokemisen arvoinen. Yleisesti ottaen suosittelen tekemään itse tutkimusmatkoja.”

Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.
Tartto, raatihuoneen tori. KUVA: Riina Varol, Visit Estonia.

Kuinka pandemia on vaikuttanut elämääsi?

”Se on vaikuttanut monella tavalla. Työskentelytapoja on täytynyt miettiä uudelleen. Tykkään tehdä töitä esimerkiksi kahviloissa. Minut laittaa liikkeelle se, että ympärillä tapahtuu. Että joku kolistelee astioita tai kuulen keskustelunpätkiä. Parhaimmat tekstini ovat syntyneet kaikista epämukavimmissa ja kummallisimmissa tilanteissa, kuten 12 tunnin bussimatkoilla. Nyt matkat ovat tietysti jääneet pois. Kaipaan myös sitä, että kokouksissa voisi nähdä ihmiset oikeasti. Erilaisiin tilanteisiin täytyy kuitenkin sopeutua. Itselleni juokseminen ja pyöräily ovat sellaisia asioita, jotka tuovat tarpeellista vaihtelua kotona oloon.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen suhteen?

”Ideoita on kukkuroittain. Maailma lõpus on kohvik (Rahva Raamat 2018) on mielestäni onnistunein kirjoistani. Se perustuu matkoilla tapahtuneisiin sattumuksiin, ja kirjasta jäi useita tarinoita pois. Lisäksi sen jälkeen on tapahtunut jo paljon uutta. Haluaisin siis kirjoittaa toisen samankaltaisen kirjan. Tavoitteena on myös julkaista tänä vuonna kokoelma Instagramissa julkaistusta runoista ja teksteistä. Suunnitelmissa on lisätä siihen myös mahdollisesti lyhytproosaa ja kuvia tai kuvitusta. Täysin perinteinen runokokoelma se ei tule siis olemaan ja toivonkin, että kirjasta voisi tulla hieman erilainen ja omanlaisensa. Lisäksi mielessä on sukutarinan kirjoittaminen, mutta sen suhteen odotan, että aika ja tunne ovat oikeat. Teen jatkuvasti myös kolumneja erilaisiin lehtiin. Kirjoittaminen on minulle kuin riippuvuus, josta ei pääse irti.”

Terveiset viro.nyt-lehden lukijoille

”Hyvä viro.nytin lukija! Älä anna rajoitusten säikäyttää sinua. Vaikka emme saa nauttia teatterista ja käydä näyttelyissä tai elokuvissa, on meillä kirjoja. Pysähdy kotona kirjahyllyn eteen, niin löydät sieltä aina jotain hyvää. Sillä jokainen kirjahylly tuoksuu aina joltain unohtuneelta rakkaudelta. Keväiset terveiset UNESCOn kirjallisuuskaupungista Tartosta” – Lauri Räpp.

Artikkeli on julkaistu viro.nyt -kulttuurilehden numerossa 2/2021. Lue lehteä verkossa osoitteessa https://www.lehtiluukku.fi/lehdet/vironyt.

Lauri Räppin teos Minu Tartu. Väljast väike, seest suur on tilattavissa SVYL Verkkopuolista osoitteessa https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/lauri-rapp-minu-tartu-valjast-vaike-seest-suur/.

Julkaistu tehnyt

Eva Bellenille korona-aika on ollut sekä syy että mahdollisuus kirjoittaa – Lastenkirja Nõia 13 tarkastelee nykymaailmaa humoristisella otteella

Kun yleisötapahtumista jouduttiin koronan takia luopumaan, keksi Mikkelin Eesti Keskuksen toiminnanjohtaja Eva Bellen keinon, jolla tarjota lapsille tekemistä ajasta ja paikasta riippumatta. Bellenin runo- ja värityskirja Nõia 13. Nõiapere lood on suunniteltu koko perheen yhteiseksi ajanvietteeksi.

”Korona-aika on tietenkin ollut sekä syy että mahdollisuus kirjan ilmestymiselle. Nyt kun tapahtumia ja lasten kerhoja ei ole voinut järjestää paikan päällä, kirjan kanssa voi paitsi oppia ja lukea viroa, myös tehdä käsillään – missä vain! Ajatus on, että jokainen perheenjäsen voi värittämällä tehdä kirjasta oman näköisensä. Kirjassa on myös tyhjiä sivuja lasten omia kuvituskuvia varten. Toivon, että tällä tavalla hauskan tekemisen kautta lapsilla heräisi kiinnostus lukemiseen”, Bellen sanoo.

Teoksessaan Bellen katselee nykyajan elämänmenoa noitamaailman läpi lempeällä huumorilla. Siksi se soveltuu pienten lisäksi myös aikuisille, jotka varmasti lukevat tarinaa erilaisesta näkökulmasta ja vaikuttuvat siitä hieman eri tavalla.

Noitien suurperheessä asuu kahdeksan tyttöä ja kaksi poikaa sekä vanhemmat.
Noitien suurperheessä asuu kahdeksan tyttöä ja kaksi poikaa sekä vanhemmat.

Nõia 13 kertoo noitaperheestä, jossa on äiti ja isä, kymmenen lasta sekä mummu ja vaari. Perhe asuu arkkitehti-isän suunnittelemassa talossa, johon isällä on myös patentti.

”Äiti ennustaa kristallipallosta tulevaisuutta ja keinoja, millä tavalla tulisi rahaa. Perheen kahdeksalla tyttärellä ja kahdella pojalla on kaikilla omat kiinnostuksenkohteensa. Mummu ja vaari ovat eläkkeellä ja tekevät kaikenlaista kivaa. Mummu esimerkiksi meditoi ja vaari juttelee eläinten kanssa”, Bellen kuvailee kirjansa hahmoja.

Bellen kirjoittaa tarinansa runomuotoon. Hän on kirjoittanut runoja aikaisemminkin. Viime vuonna hänen runokokoelmansa Anhedoonia julkaistiin Eesti 100 luuleraamatut -sarjassa, joka on harrastajille tarkoitettu julkaisusarja. Jatkoa Bellenin tuotannolle lienee luvassa, sillä hän kertoo, että uusia ideoita ja runoja on jo kertynyt pöytälaatikkoon.

Nõia 13 on kirjoitettu runomuotoon. Nelisäkeisissä säkeistöissä on loppusoinnut.
Nõia 13 on kirjoitettu runomuotoon. Nelisäkeisissä säkeistöissä on loppusoinnut.

Kirjan kuvittaja Günter Peedu löytyi läheltä. Hän on Mikkelin Eesti keskuksen puheenjohtaja.

”Hän on ollut mukana tapahtumissamme ja piirtänyt esimerkiksi juhlapäiviin liittyviä kuvia, joita lapset ovat saaneet värittää. Siksi hän oli luonteva valinta kirjan kuvittajaksi”, Bellen sanoo.

Äiti Esmeralda kiitää yläilmoissa turboluudallaan.
Äiti Esmeralda kiitää yläilmoissa turboluudallaan.

Kymmenen vuotta Mikkelin Eesti Keskuksen johtajana

Kuusitoista vuotta sitten Eva Bellen muutti Mikkeliin. Alussa Bellen vierasti hiljaista kaupunkia, kontrasti tapahtumien täyteiseen elämänmenoon Tartossa oli suuri. Sittemmin hän on tottunut uuden kotikaupunkinsa rauhallisuuteen ja nauttii siitä.

Bellen on toiminnanjohtaja Mikkelin Eesti keskuksessa, joka perustajia hän on itse. Toiminta sai alkunsa klubitoimintana vuonna 2011 monikulttuurisuuskeskus Mimosan tiloissa.

”Mikkelissä oli paljon virolaisia, jotka olivat kiinnostuneita yhdessä tekemisestä. Alkuaikoina me vietimme yhdessä virolaisia juhlapäiviä, ohjelmaa oli koko perheelle kerran kuukaudessa. Yhdessä oleminen oli tärkeää myös viron kielen puhumisen kannalta”, kertoilee Bellen.

Eva Bellen on Nõia 13 -lastenkirjan kirjoittaja ja Mikkelin Eesti Keskuksen toiminnanjohtaja.
Eva Bellen on Nõia 13 -lastenkirjan kirjoittaja ja Mikkelin Eesti Keskuksen toiminnanjohtaja.

Nykyisen toimintamuotonsa yhdistyksenä Mikkelin Eesti keskus sai 2019. Tärkein syy MEKin toiminnalle on Bellenin mielestä tutustuttaa suomalaiset virolaiseen kulttuuriin.

”Tapahtumissamme vierailee paljon suomalaisia. Suomalaiset yleisesti ottaen ovatkin mielestäni kiinnostuneita Virosta paljon. Aina tulee myös uusia ihmisiä. Tapahtumien kautta saamme myös uusia jäseniä. Meillä käy Kuopiostakin asti eräs perhe. Se että he ajavat talvella pitkän matkan pimeässä vain saadakseen ottaa osaa tapahtumiimme, on meille suuri kohteliasuus”, Bellen juttelee.

Yksi Bellenin haave on saada järjestää Viro-viikot kaupungin erilaisten yhteistyötahojen kanssa. MEKillä on jo hyviä kokemuksia muun muassa Mikkelin teatterin kanssa toimimisesta. Bellen näkee paljon erilaisia mahdollisuuksia.

”Aina ei tarvitse ajatella isosti. Sen sijaan, että toisimme Virosta jonkun kuuluisan artistin esiintymään, itselleni olisi tärkeää saada esille ihan paikallisiakin ihmisiä. Joukossamme täällä on paljon lahjakkaita virolaisia muusikoita ja taiteilijoita. Haluaisin, että heillä olisi mahdollisuus näyttää osaamistaan tällaisissa tapahtumissa”, hän sanoo.

Millainen perinne tästä voisi tulla?

”Jos nyt aluksi edes kerran vuodessa niin sekin olisi hienoa!”

Kirjoittaja: Tua Sysimiilu

Kuvat: Eva Bellen