SVYL-Verkkopuodin vuodenvaihde
Avainsana: virolainen kirjallisuus
Lahjat SVYL-Verkkopuodista!
Kun tilaat lahjat SVYL-Verkkopuodista viimeistään maanantaina 16.12., ehtivät ne jouluksi perille!
Ahasverus – ikuinen kiertäjä
”Vaikeistakin asioista kerrottaessa aistii eräänlaisen sarkastisen kieli poskessa -asenteen, mikä tekee tästä Viron historian kirjasta aivan erityisen virolaisen.” -Kulle Raig
Kulle Raig
On vuosi 1835. Hamburg, Liverpool, London? Tai Blücher, Wellington, Napoleon? Ei kun Franklin… Washington? Jefferson! Tämä! Ei olla ulkomailla, vaan Virossa, jossa kartanonherra – epäilemättä hymynkare suupielessään – antaa alustalaisilleen sukunimiä. Tapoja tällainen hienostelu ei muuta, vaan ”illan päätteeksi Jüri Blücher ryntäsi Mihkel Napoleonin kimppuun ja murskasi tältä poskipään”.
Näin alkaa Tauno Vahterin Virossa palkintoja voittanut ja nyt suomennettu romaani. Seuraavaksi ollaan jo vuodessa 1921, jolloin konstaapeli kärrää Haapsalun Avipaluun lähetyksen Tukholmasta: laivaan piiloutunut 8-vuotias Madis Jefferson, kirjan päähenkilö, palautetaan kotiin. Ruumasta on tarttunut mukaan myös uusi lelu: pikkuinen kompassi.
Eikö olekin lupaava alku veijari- ja jännitysromaanille? Toki, mutta tarinan edetessä huolettomaan tunnelmaan lisääntyy jatkuvasti uusia synkkiä juonia ja sävyjä. Kun alussa tulee mieleen August Gailitin Toomas Nipernaadi, niin loppua kohti alkavat kummitella Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä ja Sofi Oksasen Puhdistus.
Monella aikatasolla liikkuva kirja koostuu päähenkilön 11 pakoretkestä. Kaukokaipuu ei ole hellittänyt: Madis Jefferson seilaa kaikki maailman meret, kiertää kaikki mantereet, oppii englannin ja ranskan. Kanssakulkijoiksi lyöttäytyy mitä erilaisimpia tyyppejä, joista koostuva galleria on hyvin mielenkiintoinen. Muukalaislegioonan kirjastosta löytyy myös virolainen, ja Madis huomaa saman, minkä Hemingway aikanaan: virolaisia on joka paikassa, ja kaikki he kirjoittavat jotakin. Madiskin kirjoittaa. Taloudesta ja avaruudesta, vaan ketään ei kiinnosta. Kirjassa hänen tekstinsä esitetään kursiivissa, eikä heti ymmärrä, mikä niissä on huuhaata, mikä vakavasti otettavaa.
Meneillään on 1930-luku. Madista ajaa edelleen kummallinen sisäinen pakko lähteä. Pois. Jonnekin. Belize Cityn pölyiset kadut, Long Beach, New York, Marseille, Antwerpenin satamavankila… ”Tulin Belgiaan, kaikki hyvin, ilmojakin pitelee”, kirjoittaa Madis äidille.
Sitten vuosikymmen vaihtuu, ja Madis on yhtäkkiä keskellä järisyttäviä historiallisia tapahtumia ja inhimillistä kärsimystä, josta hänen osakseen tulevat mm. vakoilusyytökset, kidutus ja pitkä tuomio. Elämä heittelee: jossain vaiheessa kotopuolessa pistäytyessään hän joutuu hetkeksi tarttumaan myös kommunistisen paikallisvallan kahvaan.
Tutuksi tulevat Tšeljabinsk, Arkangeli, Tadžikistan… kauttaaltaan lohduttomia paikkoja. Vankileirien saaristossa ja Moskovan Serbskin instituutin suljetulla osastolla, myöhemmin myös Tarton psykiatrisessa sairaalassa, Madis saa kokea, kuinka kalliiksi tulee pitäytyminen siinä, minkä katsoo oikeaksi. Tuntuu uskomattomalta, että vaikka Madis onkin vähän väliä eri nimillä etsintäkuulutettu, poliisin ja turvallisuuspalvelun jahtaama, hän usein onnistuu pääsemään pälkähästä joko jallittamalla KGB:tä tai puhumaan vainoojansa ympäri. Hänellä kun on melkoiset puhelahjat.
Onko Madis päämäärätietoinen vai pakkomielteen vaivaama? Eletään vuotta 1949. Pähkinäpuun taipuisista vitsoista kyhäämällään veneellä hän yrittää taas kerran yli Itämeren Tukholmaan, mutta joutuukin Porkkalaan ja saman tien KGB:n kuulusteluun. ”Miten ihmeessä vuosikausia Siperiassa istunut Madis Jefferson olisi voinut tietää, että jatkosodan rauhanteossa Suomen oli pitänyt vuokrata Porkkalanniemi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi?” ihmettelemme kirjailijan tavoin. Tästäkin kokemuksesta hän selviää jokseenkin ehjin nahoin, mikä tuntuu uskomattomalta.
Jossain kohtaa kertomusta herääkin kysymys, missä kulkee normaaliuden raja? Tähän on vaikea vastata yksiselitteisesti. Ainahan voi sattua ja tapahtua. Madis on käsistään kätevä, kekseliäs ja luova. Hän on johdonmukainen kirjoitustyössään ja sinnikäs tarjotessaan tekstejään julkaistavaksi. Vaikka puolet niistä olisivatkin huuhaata, on pakko kysyä – niin kuin onkin tehty – kuinka moni meistä pystyisi kirjoittamaan 500 sivua ohjeita siitä, miten siirtyä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen? Ja sen pitää tapahtua jo tänään, Madis julistaa.
Sitten ollaankin syksyssä 1990. Madis Jefferson on keplotellut itsensä taas New Yorkiin. Edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua 50 vuotta. Kaupunki on muuttunut, eikä majapaikkaa hevin löydy. Kun se lopulta onnistuu, hän ottaa esiin pienen muistikirjansa ja kirjoittaa: ”Ensimmäinen yö 34. kadun kirkossa. Huomenna vien käsikirjoituksen New York Timesiin.”
Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä perustuu Viron ja USA:n arkistoista löytyneeseen materiaaliin eli tositapahtumiin, joiden keskiössä on ollut virolainen Johannes Lapmann. Sokkeloiselta vaikuttavan palapelin palaset loksahtavat lopulta luontevasti paikoilleen. Yhtä luonteva ja täsmällinen on dialogi. Tarinan neutraali kerrontatapa viehättää: pohjalla olevaa tragiikkaa ja absurdiutta ei paisutella tarpeettomasti. Vaikeistakin asioista kerrottaessa aistii eräänlaisen sarkastisen kieli poskessa -asenteen, mikä tekee tästä Viron historian kirjasta aivan erityisen virolaisen.
Tästä voit ostaa Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä hintaan 25 € + postimaksu
SVYL-Verkkopuoti Helsingin kirjamessuilla
SVYL-Verkkopuoti on mukana Helsingin kirjamessuilla 24.–27.10.2024 Viron osastolla 6a70! Tervetuloa ostamaan tuoreita suomennoksia sekä tutustumaan uusiin virolaisiin kirjoihin! Messuilla on myös koko joukko mielenkiintoisia keskusteluja virolaisesta kirjallisuudesta ja Viron ajankohtaisista ilmiöistä:
TORSTAI 24.10.
14.00–14.30 Suomenlinna-sali
LEELO TUNGAL, SAMETTIA JA SAHANPURUJA ja NAISEN KÄDEN KOSKETUS
(Storyside, suom. ANJA SALOKANNEL)
Leelo Tungalin kanssa keskustelee Anna Laine.
Pitkään odotetut jatko-osat suomennetulle menestyskirjalle Toveri lapsi. Kirjailijan omakohtaisiin muistoihin perustuva koskettava kuvaus pienen tytön elämästä miehitetyssä Virossa 1950-luvun alussa.
14.30–15.00 Töölö-lava
IIDA TURPEISEN ELOLLISET ON JO KANSAINVÄLINEN ILMIÖ
Yksi viime vuoden kirjallisista tapauksista oli Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset, jonka käännösoikeudet on myyty lyhyessä ajassa jo yli 20 kielialueelle. Miten Elollisista kasvoi lyhyessä ajassa tällainen kansainvälinen ilmiö? Minkälaisia ratkaisuja kääntäjä tekee työssään? Keskustelemassa Iida Turpeinen ja romaanin kääntäjät tanskalainen Birgita Bonde Hansen ja virolainen Piret Pääsuke.
PERJANTAI 25.10.
18.00–18.30 Kallio-lava
ANTTO TERRAS, KAUNEUDEN HINTA JA MUITA RIKOKSIA (Into)
SANNA KOTAJÄRVI, PIMEÄN PETO
Esikoisdekkaristit Antto Terras ja Sanna Kotajärvi keskustelevat kirjoistaan.
Verisenraikas Kill Tallinn -sarja jättää kylmäksi vain uhrinsa. Jokaisessa jaksossa vähintäänkin yksi suomalainen joutuu Tallinnassa tai muualla Virossa henkirikoksen uhriksi. Paikallispoliisin harmiksi rikostutkintaan osallistuu kielloista ja kehotuksista huolimatta myös Harri Hellman, jo 80-luvun lopussa Tallinnaan asettunut suomalainen matkaopas.
LAUANTAI 26.10.
14.30–15.00 Lonna-sali
JOONAS SILDRE, KAHDEN SÄVELEN VÄLISSÄ (Suuri Kurpitsa, suom. Kaisu Lahikainen)
Joonas Sildren kanssa keskustelee Ville Hänninen.
Sarjakuvaromaani Kahden sävelen välissä kertoo maailman esitetyimmän säveltäjän Arvo Pärtin musiikillisistä etsinnöistä lapsuudesta aina 1980-luvulle, kun säveltäjä joutui jättämään Viron ja muuttamaan ulkomaille.
16.00–16.30 Lonna-sali
SVEN MIKSER, VAREDA (Enostone, suom. PETTERI AARNOS),
MATI UNT, HYVÄSTI, KELTAINEN KISSA (Kirjokansi, suom. JOUKO VÄISÄNEN)
Sven Mikserin kanssa keskustelee Elina Hirvonen.
Kaksi esikoisromaania, kaksi kasvu- ja rakkaustarinaa. Viron vuoden 2023 romaanikilpailun voittanut Sven Mikserin Vareda sijoittuu 1990-luvun alkuun, klassikkokirjailija Mati Untin (1944–2005) kulttiteos Hyvästi, keltainen kissa 1960-luvun alkuun. Haastattelun tulkkaa suomeksi Varedan kääntäjä Petteri Aarnos.
SUNNUNTAI 27.10.
11.30–12.00 Hakaniemi-lava
VIRO SUOMALAISIN SILMIN
Ville Hytönen ja Kaja Kunnas keskustelevat.
Virossa pitkään asuneet Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen ja Helsingin Sanomien Suomi–Viro-teemakirjeenvaihtaja Kaja Kunnas keskustelevat siitä, miksi ja miten eteläinen naapurimaamme näyttäytyy suomalaisille samaan aikaan sekä tuttuna että vieraana.
12.00–12.30 Töölö-lava
HEIDI IIVARI, MEIDÄN SUVUN MIEHET – MEIE SUGUVÕSA MEHED (Enostone)
Heidi Iivarin kanssa keskustelee Heli Laaksonen.
Suomi–viro-kaksikielisen runokokoelman aiheena on perhe sen laajassa merkityksessä. Näkökulma vaihtelee tarkkailevan ja pikkuvanhan lapsen huomioista aikuisen paikoittain armottomaan ja (itse)ironiseen suhdeanalyysiin sekä mustaan huumoriin. Runot kertovat läheisyydestä, välittämisestä ja hengenheimolaisuudesta, mutta myös vieraannuttavasta henkisestä ja fyysisestä lähisuhdeväkivallasta.
Messujen koko ohjelma: https://kirjamessut.messukeskus.com/ohjelma
Viro-osasto 6a70 on messuhallissa pääportaiden lähellä naulakkoa vastapäätä.
Viro-ohjelman ovat järjestäneet Viron kustannusyhdistys ja Viron kirjallisuuden keskus yhteistyökumppaneinaan Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viron suurlähetystö ja suomalaiset kustantamot. Ohjelmaa ovat tukeneet Viron kulttuuriministeriö ja Viron kulttuurirahasto.
Messut ovat avoinna:
Torstai 24.10. klo 10–20
Perjantai 25.10. klo 10–20
Lauantai 26.10. klo 10–20
Sunnuntai 27.10. klo 10–18
Helsingin kirjamessujen vuoksi SVYL-Verkkopuodissa on toimitustauko 23.–27.10. Pahoittelemme viivettä ja kiitämme kärsivällisyydestä!
Viro Turun kirjamessuilla 2024
Turun Kirjamessuilla 4.–6.10.2024 nähdään jälleen laaja kattaus virolaista kirjallisuutta!
Paikalla on Viron eturivin kirjailijoita, mm. Sven Mikser ja Tauno Vahter. Klassikkokirjailija Karl Ristikivestä keskustelevat Sirpa Kähkönen ja Janne Saarikivi, suomalaisista Virossa Ville Hytönen ja Heidi Iivari.
Viro-osaston ja -ohjelman ovat tuottaneet Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viron Helsingin suurlähetystö ja Viron kustantamoiden liitto yhteistyössä suomalaisten kustantamoiden kanssa. Viron maaosastolla A32 on myös Varsinais-Suomen Viro-keskus.
Viro-keskustelut messuilla:
PERJANTAI 4.10.
klo 16.00–16.22 Kuisti
Raikas ja yllättävä virolainen kirjallisuus
Sven Mikser: Vareda (suom. Petteri Aarnos, Enostone)
Tauno Vahter: Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä (suom. Hannu Oittinen, Enostone)
Kirjailijoita haastattelee Virossa asuva runoilija Heidi Iivari.
***
klo 17.00–17.22 Kuisti
Mikä suomalaisia naapurimaassamme Virossa viehättää?
Kirjailijoita Ville Hytöstä (Toisten virolaisten valtakunta, Sammakko) ja Heidi Iivaria (Meidän suvun miehet. Meie suguvõsa mehed, Enostone) haastattelee toimittaja Kaja Kunnas.
LAUANTAI 5.10.
klo 13.30–13.52 Puisto
Karl Ristikivi: Rooman-päiväkirja (suom. Jouko Vanhanen, Enostone)
Karl Ristikivi (1912–1977) oli virolainen kirjailija, joka pakeni vuonna 1943 sotaa ja miehitystä ensin Suomeen ja pian sen jälkeen Ruotsiin, jossa hän asui loppuelämänsä. Ristikiven laajaan tuotantoon kuuluu romaaneja, runoutta ja lastenkirjoja.
Rooman-päiväkirja päättää Ristikiven historiallisten romaanien sarjan, se ilmestyi Ruotsissa vuonna 1976. Ristikivi on kirjoittanut kirjan vuonna 1718 Tuiveren kartanossa Virossa syntyneen Johann Friedrich Kaspar von Revingenin päiväkirjaksi: Tagebuch der Träume, unelmien tai unikuvien päiväkirja.
Messuilla kirjasta ja Karl Ristikivestä keskustelevat kirjailija Sirpa Kähkönen, kielitieteilijä Janne Saarikivi ja kustantaja Kalle Niinikangas.
Lue messujen koko ohjelma täältä: www.kirjamessut.fi
***
EESTI KEELES
4.–6. oktoobrini toimub Turu messikeskuses Turu raamatumess, mille peateemadeks on sel aastal Mängu ilu!, soome keeles Pelin henki! Kolmepäevase messi jooksul toimub mitmeid erinevaid vestluspaneele, milles kohtuvad Eesti ja Soome kirjanikud, tõlkijad ning kirjastajad.
Messi täisprogramm ja lisateave: www.kirjamessut.fi
Reede, 4. oktoober
16-16:22 Kuisti-lava
Värske ja üllatav Eesti kirjandus
Värske ja üllatava Eesti kirjanduse teemadel vestlevad Sven Mikser (”Vareda”, tlk. Petteri Aarnos, Enostone) ja Tauno Vahter (“Madis Jeffersoni 11 põgenemisretke”, tlk. Hannu Oittinen, Enostone). Kirjanikke intervjueerib Eestis elav luuletaja Heidi Iivari.
***
17-17:22 Kuisti-lava
Mis on see, mis paelub soomlasi oma naaberriigi Eesti juures?
Kirjanikke Ville Hytöneni (”Teiste eestlaste kuningriik”, Sammakko) ja Heidi Iivarit (”Meie suguvõsa mehed”, Enostone) intervjueerib ajakirjanik Kaja Kunnas.
Laupäev, 5. oktoober
13:30-13:52 Puisto-lava
Karl Ristikivi ”Rooma päevik” (tlk. Jouko Vanhanen, Enostone)
Karl Ristikivi (1912–1977) oli eesti kirjanik, kes põgenes 1943. aastal sõja ja okupatsiooni eest esmalt Soome ja varsti pärast seda Rootsi, kus ta elas elu lõpuni. Ristikivi ulatuslik looming hõlmab romaane, luulet ja lasteraamatuid.
“Rooma päevik”, mis ilmus Rootsis 1976. aastal, lõpetab Ristikivi ajalooliste romaanide sarja. Müstifikatsiooni järgi on tegu aastal 1718 Tuivere mõisas sündinud Johann Friedrich Kaspar von Revingeni “Tagebuch der Träume” (“Unistuste päeviku” või “Unenägude päeviku”) ühe köitega.
Raamatust ja Karl Ristikivi loomingust vestlevad soome kirjanik Sirpa Kähkönen, keeleteadlane Janne Saarikivi ja kirjastaja Kalle Niinikangas.
Tätini Ellen – minun déjà-vu -hetkeni
Kuva: Heikki Nenonen
Mudlumin kirja Tätini Ellen (Enostone 2023, suom. Heidi Iivari) on tarkka kuvaus Neuvosto-Virosta sekä erään suvun naisista. Toimittaja, kirjailija Kulle Raig peilaa kirjaa omiin kokemuksiinsa.
Kulle Raig
Mudlumin kirja Tätini Ellen luo suurenmoisen, laajuudessaan hyvin tarkan kuvan Neuvosto-Virosta, sen asukkaiden arjesta ja ajatuksista, selviytymiskeinoista ja ihmissuhteista. Mukaan pääsee myös siirtymä uuteen Viroon eli aikaan, jolloin – sarkastisesti ilmaistuna – ”kalliin elämän makuun pääsi halvalla – Snickersin suklaapatukalla”. Kirjan keskiössä on kuitenkin kolme naista ja kolme tiiviisti toisiinsa liittyvää yleisinhimillistä tarinaa.
Asialla on mieltä ja merkitystä vasta sitten, kun siihen on jokin yhteys, tietää kirjailija. Lukiessani minut valtasikin uskomaton tuttuuden tunne, ahaa-elämyksiä riitti pitkin matkaa. Henkilöt ja paikat heräsivät eloon ja olivat kirkkaina läsnä. Se teki kirjasta minulle erityisen samastuttavan. Eikä vain minulle – tarinan yleistävä voima on suuri: kuvauksesta tunnistavat itsensä monen sukupolven virolaiset naiset.
Äidiltäni kuulin jo varhain kolmesta nätistä ja fiksusta Mudan tytöstä. Vanhin, Ellen, kävi Muhulla samaa Piirin koulua kuin veljeni, vain luokkaa alempana. Yhdessä aloittivat koulutien keskimmäinen Evi ja nuorin eli kirjan äiti Meida. Kimpassa, ihan niin kuin siskoni ja minä vuoden ikäerosta huolimatta. Myös koulu oli sama.
Nostalgiamatkallani tulivatkin ensimmäiseksi eteen tutut paikat. Muhun saari, sukuni kotipaikka, lapsuuden ja teini-iän kesien lomaparatiisi. Siellä, Sepämäen hautausmaalla, lepäävät esivanhempani. Tallinnassa nimiä vilahtaa lisää: Mulla-kadun koulu, Karl Marxin puistotie, Ehte-, Õle- ja Koidu-kadut. Pysäkit, kioskit ja kaupat. Mukana on koko lähiseutuni! Mainituksi tulee bussi numero 40, ankea, talvella jääkylmä, kesällä tukahduttavan kuuma, aina pakahtumaisillaan täynnä väkeä ja harvoin kulkeva. Minibussit, kutsikad, olivat sentään käteviä käytössä! Pikkukaupunki Paide tuli tutuksi avioliiton kautta. Joten tiedän kyllä, millaista on matkustaa pienten lasten kanssa Tallinnan ja Paiden väliä.
Palataan henkilöihin. En puhu tädistä, puhun Ellenistä, joka oli kirjoittajalle kokonainen maailma, minulle innostava esikuva. Miksi päätin lukea Tartossa suomalais-ugrilaisia kieliä? Siksi, että Ellen luki, vaikka poikkilahjakkaana olikin aloittanut taidekoulussa. Yhteisellä junamatkalla Muhulta Tallinnaan muistan hänen äänekkäästi päntänneen liivin kielen sanoja tulevaa tenttiä varten. Suomen kielen hän omaksui tasolla, joka mahdollisti suvereenit reportaasit milloin mistäkin sekä radion että TV:n puolella. Tämä aikana, jolloin luonnollinen yhteys lahden yli oli poikki. Kuuntelen tarkalla korvalla arkistonauhaa. Melkein täydellistä! Tunnen ammattikateutta, mutta myös ihailua.
Asuin Ellenin kanssa samassa hotellihuoneessa käydessäni ensimmäistä kertaa Suomessa vuonna 1965. Kolmas huoneessa oli venäläisrouva, joka ilmoitti, että kun ”täällä ei ole mitään ostettavaa, palautan Tallinnassa matkarahoiksi annetut 9 markkaa”. Ellen pyöritteli edellisvuoden tulkkipalveluista kiitoksena Kekkoselta saamaansa kultaista rannerengastaan ja ilmoitti tyynesti lähtevänsä juuri nyt Kekkosille kylään. Ei olisi saanut, mutta hän uskalsi. Se teki vaikutuksen.
Ellenillä oli tyylitajua. Se käy hyvin ilmi myös kirjasta. Vuonna 1967 virolaisen kulttuurin päivillä otetussa kuvassa hän on Chanel-jakussaan tyylikäs kuin mikä. Hyvin šikk ja mukk. Outfit viimeisen päälle! Natsaa suupielessä roikuttavaa Elleniä en tunne ja on sydäntä särkevää kuvitella hänet loppuaikojen ränsistyneeseen taloon, jossa ei ole vettä eikä sähköä, on vain rikkinäinen hella ja viimeisiään vetelevät sähköjohdot.
Myös kuvaus Ellenin sairaudesta, paikoin raadollinen, saa surulliseksi. Mietin, että hänen harhansa saattoivat osittain kummuta oikeasta elämästä – ihmiset pelkäsivät tuohon aikaan puhelinten kuuntelua ja muuta vainoamista. Voi olla, että suurennuslasi olikin hänen päällään, kun kerran oli päästetty ulkomaille opettajantehtäviin, epäilemättä tiheän seulan läpi.
Jossain vaiheessa kirjan fokus siirtyy äitiin, Meidaan. Kaunis tyttö ja vaaleatukkainen poika Tarton yliopiston perinteisellä treffipaikalla aulassa kellon alla: tämä on viimeisin muistikuvani hänestä. Opiskelimme samaan aikaan samaa ainetta – viron kieltä ja kirjallisuutta. Elämä heittelee. Mudlum kuvaa hienosti äitinsä elinkaarta kohti vanhenemista ja leppymistä, kun ankaruus alkaa taantua. Miten tunnistettavaa! Niin meidän käy: aina samat ruoat, ja hapukoor, joka on ehdoton juttu! Kirjoittaja uumoilee itsekin tulevansa sellaiseksi, silloin joskus. Jos voisin, kertoisin Meidalle, että minullekin on kaupattu hirmukallista Lux- pölynimuria ja että lepopäivän ratoksi löytyy myös yhteinen korttipeli. Ruvetaan vain lätkimään bismarckia!
Ja sitten on se loputon raadanta, joka henkilöityy äidissä. Protestanttisen työmoraalin ajama sisäinen pakko imee hänestä kaikki mehut eikä mikään riitä. On loputonta työtä ja ainaista murehtimista. Marjat on saatava poimituksi, hillot purkkiin, heinä tehdyksi, halot halki, poikki ja pinoon. Vaikka henki menisi. Boheemi siskokin upottaa sormensa multaan, kun selkä on seinää vasten – pitäähän puutarhan olla kunnossa. Mieleeni muistuvat omat lapsuuteni kesät Muhulla: oli pakko osallistua heinäntekoon ja pyörittää tahkoa isoisän käskystä – viikatteen oli oltava terävä.
Niin tuttua, niin tuttua! Ehkä Mudlum kirjoittaakin minun äidistäni! Tai minusta ja siskostani!
Koko ”tiimin” käsityöharrastus on kirjassa näkyvästi esillä. Matkaa tekevä ja samalla sukkaa kutova emäntä oli lapsuudessani tuttu näky Muhulla. Ylisukupolviset taidot saavat jatkoa: radio- ja tv-persoona Ellen osoittautuu käsistään käteväksi boheemin ja käsityöläisen yhdistelmäksi. Kirjailija itsekin tykkää huristella tädin vanhalla ompelukoneella. Kierrätyksessä ja uusiokäytössä ollaan paljon nykyaikaa edellä. Työn tuloksia kuvaillaan yhtä rönsyilevästi kuin villiintyneen puutarhan kasveja. Käsitöiden tekeminen on elämäntapa – osin tarpeen sanelema, osin taidetta ja osin myös viihdettä. Melkein yks yhteen sen kanssa, mitä perheessämme tapahtui! Singer-koneen tikitys kaikuu vieläkin korvissani.
Tärkeä rooli on erilaisilla tavaroilla. Rapistuneen talon jokainen sopukka on niitä täynnä, jokaisella oma tarinansa. Tavarakerrostumien esineet kuvataan viimeistä yksityiskohtaa myöten. Ellen on tuonut Suomesta monenkirjavia lankoja, maljakoita, muovipusseja, munakuppeja, paperisia lautasliinoja, joulukoristeita ja myös sellaisia tavaroita, joista meillä ei ollut tietoakaan. Suomen vaikutus näkyy hyvin kodinsisustuksessa, tilpehöörin lisäksi on hankittu suomalaiset kaapit, ja epäilen, että myös keittiön teräksinen lavuaari. Kukapa meistä ei olisi halunnut värikästä ja kivaa, ehkä vähän kiiltävääkin tavaraa neuvostoelämämme harmauteen? Olkoon 12-värinen kuulakärkikynä tässä symbolina – se ei ollut vain lasten, vaan myös aikuisten himoitsema 1960-luvun alussa. Sisustin minäkin Ehte-kadun kotiani: revin alas kauhean kukkatapetin ja laitoin tilalle punaisen, suomalaisen, tiskin alta sattumalta saadun.
Kirjailija ei piilota mitään, vaan näyttää kaiken. Kerronta on viimeisen päälle rehellistä, ketään ei säästetä. Siskosten, Ellenin ja äidin, raivokas yhteenotto kääntyy todelliseksi henkien taisteluksi. Se on paras riidankuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä siksi, että siinä mennään todella syvälle sielun syövereihin. Se myös kuvaa molempien täydellistä omistautumista milloin millekin: riidalle, elämänsä ainoalle miehelle, sairastavalle siskolle, työlle… Kirjoittajan suhde omaan äitiinsä on tavanomaisen mutkikas, mutta toivoa ei saa heittää, vaikka ”rakkauden huomaaminen on pirun vaikeaa”.
Tätini Ellen on hyvin henkilökohtainen, hyvin avomielinen kirja, joidenkin mielestä piinallisen tarkka yksityiskohtien kuvauksessa. Ehkä, mutta se on myös tinkimättömän rehellinen ja aito eikä muistuta lainkaan monia muodikkaita avautumisia, joista usein jää epämääräisen tahmea olo. Päinvastoin. Se on kunnianosoitus sekä äidille että Ellenille, kaikille selviytyjille. Se on oikeaa elämää sujuvasti kuvaavaa tekstiä, jota ryydittää sinne tänne tiputeltu asiaan kuuluva sarkasmi. Olen kiitollinen Tätini Ellenistä ja siitä, että se tarjosi minulle mahdollisuuden kokea menneisyys tosiolevaksi. Sitähän déjà-vu tarkoittaa.
Toimitustauko 14.–18.3.2024
Kiitos kärsivällisyydestä!
Kulttuuritekojen kustantajat
Me suomalaiset lukijat pääsemme nauttimaan virolaisesta kirjallisuudesta myös siksi, että löytyy joukko rohkeita kustantajia. viro.nyt sai haastateltavakseen heistä kaksi, Enostone Kustannuksen Kalle Niinikankaan ja Kustannusliike Parkon Tommi Parkon. Kallen ja Tommin keskustelu on kokonaisuudessaan kuunneltavissa SVYL:n Soundcloud-kanavalla soundcloud.com/svyl-svyl.
Kirsi Bongwirnso
Virolaista kirjallisuutta suomennetaan tänä päivänä kiitettävän paljon ja monipuolisesti. Valtaosa sen kustantajista on pienehköjä kustantamoita, kuten Kalle Niinikankaan Enostone Kustannus ja Tommi Parkon Kustannusliike Parkko.
Kustannustoiminta ei ole kovin riskitön ala – kuten Kalle Niinikangas siteeraa, ”on kustantaminen sivistynyt tapa hävitä rahaa.” Tommi Parkko puolestaan korostaa, että jos ei ajattele pelkästään taloutta, niin kustantaminen kannattaa monin tavoin. Hänestä käännösrunouden kustantaminen on pikemminkin missio: jos haluaa käännösrunoutta, pitää sitä itse julkaista.
”Kaiken arvoa ei voi mitata rahan määrällä”, toteaa myös Kalle.
Kuinka päädytään kustantajaksi?
Kuinka kukaan ryhtyy kustantajaksi kaikki toiminnan riskit huomioiden? Millaisista taustoista kustantajaksi päädytään?
”Olen tehnyt runouteen liittyviä asioita 1990-luvun alusta saakka ja olin perustamassa runoyhdistys Nihil Interitiä. Siinä yhteydessä aloimme sitten julkaista kirjoja, joista ensimmäinen muuten oli Jaan Kaplinskin Rukous, mantra, runo (suom. Katja Meriluoto) vuonna 1996. Siitä sitten oma kustantajantaival lähti liikkeelle”, kertoo Tommi Parkko.
Tommilla oli tuon jälkeen kymmenisen vuotta taukoa kustantamisesta, kunnes hän perusti vuonna 2018 Kustannusliike Parkon.
Enostone Kustannuksen ja Kalle Niinikankaan kustannusyhteistyön juuret yltävät 1990-luvulle, sillä Kalle oli tuolloin yksi Enostonen ensimmäisistä kirjailijoista ja osallistui myös muun muassa kustantamon myyntityöhön erilaisilla messuilla. Kalle kävi myös samoihin aikoihin Turussa ammattikorkeakoulussa kustannustyön kurssin, mutta oli kuitenkin sen jälkeen vielä pitkään sosiaalialalla töissä.
Vuonna 2015 Kallelle tarjottiin mahdollisuutta ottaa Enostone Kustannus haltuunsa. Vielä muutaman vuoden hän teki kustannustyön ohessa sosiaalialan töitä, kunnes vuonna 2018 hänestä tuli koko päiväinen kustantaja.
”Ensimmäinen julkaisemani kirja oli Ville Hytösen Väike mereröövli raamat (kuvittanut Mira Mallius, virontanut Kadri Jaanits) – tulin siis kustantajana markkinoille vironkielisellä kirjalla!”, nauraa Kalle.
Kääntäjät virolaisen kirjallisuuden lähettiläinä
”Kun aloitin kustantajana, kuvailin toimintaani jotenkin niin, että kustannan itäeurooppalaista käännösrunoutta Virosta Italiaan. En tiedä, onko tuo muuten pitänyt niin paikkaansa, mutta Virosta ja Italiasta on tullut useita kirjoja”, Tommi Parkko toteaa.
Kalle Niinikangas listasi kustantajanuransa alussa myös Enostone Kustannuksessa yrittäjänä olevan vaimonsa kanssa heidän vahvuuksiaan. Yksi oli molempien tausta sosiaalialalla, mikä ehkä näkyy joidenkin lastenkirjojen julkaisemisessa. Ja koska Kallen oma Viro-kiinnostus juontaa juurensa 1980-luvulle, oli virolaisen kirjallisuuden julkaiseminen jo tuolla alkuaikojen listalla.
Kalle tuntee virosta suomentavia kääntäjiä niiltä ajoilta, jolloin oli Enostonen mukana kirjamessuilla. Kun hän sitten aloitti kustantajana, alkoi hän saada myös heiltä ehdotuksia julkaistavista teoksista.
Viro tuli myös Tommi Parkon elämään kääntäjän kautta, sillä hänen ystävänsä Katja Meriluoto opiskeli 1990-luvulla yliopistossa viroa ja kiinnostui myös runoudesta. Katjan kautta muun muassa Jaan Kaplinski tuli Tommille tutuksi.
”Kaplinskin kaukana sisämaassa sijaitseva Tartto tuntui aika eksoottiselta, olinhan käynyt Tallinnassakin tuolloin vain kerran”, Tommi muistelee.
Sekä Enostone Kustannukselle että Kustannusliike Parkolle kääntäjät ovat se ensisijainen taho, joka virolaista kirjallisuutta ehdottaa julkaistavaksi.
”Minusta kääntäjä on oman kielialueensa asiantuntija. Julkaisen runoutta niin monesta maasta, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta seurata koko sitä kenttää. Kyllä kääntäjä on siinä se välittäjä”, toteaa Tommi.
”Kääntäjät osaavat myös hienosti avata teosta lukijoille. Muun muassa Enostonelle kaksi teosta viime vuonna kääntänyt Heidi Iivari mietti todella tarkkaan alaviitteitä jne. kääntämiinsä teoksiin”, jatkaa Kalle.
Vaikka kummankin kustantamon juuret ovat runoudessa ja Kustannusliike Parkko keskittyy edelleen käännösrunouteen, on Enostone laajentanut valikoimaansa sittemmin hyvin monipuolisesti kirjallisuuskentälle. Vuosi 2023 oli sille varsinainen Viron huippuvuosi, ilmestyihän silloin viisi käännöskirjaa – Mudlumin Tätini Ellen (suom. Heidi Iivari), Tiit Aleksejevin Puutarha vailla muureja (suom. Hannu Oittinen) ja Mustia raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina (suom. Jouko Vanhanen), Paavo Matsinin Leninin valssi (suom. Heidi Iivari) sekä Asko Künnapin Minun valtakuntani (suom. Hannu Oittinen) – ja yksi suomalaisten kirjoittama Viro-kirja.
Vaikuttava ja vaikutteita antava virolainen kirjallisuus
Onko sitten virolaisessa kirjallisuudessa joitain erityispiirteitä, jotain aivan omaa, vaikkapa suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna?
”Suomessa on aika yksiviivainen runouden kehittymisen linja. Runous oli hyvin perinteistä aina 1940-luvun lopulle saakka, kunnes sen jälkeen tuli modernismi imagistisessa muodossa. Virossa kenttä on hiukan erilainen, muun muassa surrealismi tuli jo 1920–1930-luvuilla mukaan”, kertoo Tommi.
Yhteiskuntajärjestelmä vaikutti muun muassa modernismiin, joka runoilija Hasso Krullin mukaan 1960-luvulla oli Virossa sitä, että muodolla ei ollut mitään väliä, vaan vain sillä, mitä rivien välissä sanotaan.
”Tämä loi tiettyä jännitettä runouteen. Vaikkapa Kaplinskin runoudessa huomaa, kuinka vuosien saatossa tietty kireys väistyy ja tilalle tulee eräänlaista leikillisyyttä ja vähän filosofisempaa tyyliä”, Tommi jatkaa.
”Enostone Kustannus ei olekaan julkaissut neuvostoaikana kirjoitettua runoutta, ja Karl Ristikiven 1950-luvulla kirjoittama modernistinen klassikko Sielujen yö (Enostone 2022, suom. Jouko Vanhanen) julkaistiin alun perin Ruotsissa. Siitä sanotaankin, että se on yksi kolmesta tärkeimmästä virolaisesta kirjasta, mutta ainoa niistä, jota kukaan ei ole lukenut. Se oli vain KGB:n kaapissa Tallinnassa neuvostoajan loppuun asti”, toteaa Kalle.
Yksi, missä Suomen ja Viron erilainen lähihistoria myös näkyy, on kuvitus. Kalle Niinikankaalla on paljon kokemusta lastenkirjojen julkaisemisesta, ja hänen mukaansa erilainen kuvitustyyli on selkeä. Virolaisessa kuvituksessa on enemmän tilaa, enemmän valkoista, minkä suomalaiset lukijat ovat ottaneet hyvin vastaan.
Sekä Tommi Parkon että Kalle Niinikankaan mielestä Virossa kulttuuria todella arvostetaan ja tuetaan. Tommi nostaa esille myös Viron vahvat kirjallisuusjulkaisut, joiden kautta teokset nousevat laajemmin esille kuin Suomessa.
Virolaisen kirjallisuuden lukijat – keitä he ovat?
Kalle Niinikankaan mukaan virolaisella kirjallisuudella on aivan omat lukijansa, Viron-ystävät, jotka näkyvät erityisen hyvin silloin, kun kirjallisuustilaisuutta on järjestämässä jokin suomalainen Viro-organisaatio. Muuten virolaista kirjallisuutta lukevat ehkä ne muutoinkin laajasti kirjallisuudesta kiinnostuneet, jotka osaavat etsiä kiinnostavaa luettavaa pienemmiltäkin kustantamoilta.
Tommi Parkko toteaa, että Kustannusliike Parkon Viro-kirjoissa näkyy, että eri kirjailijan tuotantoa lukevat erilaiset lukijat.
”Kaplinskin ostajakunta on aika erilainen kuin Elo Viidingin ostajakunta. Ikä ja sukupuoli näkyvät heti. Viidingin kirjassa on selkeitä feministisiä painotuksia, mikä puhuttelee selvästi naislukijaa”, Tommi sanoo.
Hänenkin mukaansa Viro on aivan erityistapaus siinä, että sillä on Suomessa sellaisia virolaisesta kulttuurista kiinnostuneiden organisaatioita, joissa juuri kirjallisuus on vahvasti esillä. Sekin tuo virolaisen kirjallisuuden lukijoita.
Virolainen kirjallisuus ei puhuttele vain suomalaisia lukijoita, vaan myös suomalaisia kirjailijoita. Tommi Parkko sanookin, että on kuullut, kuinka virolainen runous on antanut jopa sen lopullisen sysäyksen alkaa itsekin runoilijaksi.
Virolaista kirjallisuutta näkyvämmäksi
Kuinka sitten saisi virolaista kirjallisuutta yhä laajemman lukijakunnan tietoisuuteen? Vaikka kustantamoilla on tässä suuri rooli, niin Kalle Niinikangas nostaa esille myös kirjakaupat. Suomessa on pienen kustantamon hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, saada teoksiaan suuriin kirjakauppoihin, kun taas Virossa kaupat ottavat kaikki tarjotut kirjat tiskeillensä.
Suomessa pienen kustantamon onkin tärkeää osallistua messuille ja muihin myyntitapahtumiin. Tommi Parkko toteaa, että messuilla tulee henkilökohtainen suhde lukijoihin, kun tutustuu ihmisiin. Siinä muodostuukin asiakassuhteita ja tuttavuuksia aivan eri tavalla.
Suurien kustantamoiden toiminta perustuu tuottaviin, suurilla volyymeillä myytäviin kirjoihin. Se tarkoittaa usein suuria kielialueita. Virolaisen kirjallisuuden on vaikea haastaa vaikkapa englanninkielistä kirjallisuutta, mutta onneksi julkaisuaukkoa paikkaavat pienemmät kustantamot.
Loppuun sitten se meitä virolaisen kirjallisuuden lukijoita erityisesti kiinnostava kysymys: mitä Viro-kirjoja Kustannusliike Parkolta ja Enostone Kustannukselta on lähitulevaisuudessa ilmestymässä?
Tommi Parkko aloittaa:
”Katja Meriluoto on suomentamassa Kristiina Ehiniä. Se on ollut jo pidemmän ajan hanke useamman tekijän toimesta. Olemme myös miettineet, että Juhan Viidingiltä olisi aika saada uutta suomennosta, mutta hänen tuotannossaan riimit ovat kyllä hiukan ongelma. Nämä kaksi ovat nyt meidän Viro-suunnitelmiamme.”
Enostone Kustannukselta ei ole ilmestymässä virolaista runoutta, mutta paljon muuta kylläkin:
”Tänä vuonna tulee Kätlin Kaldmaan Lydia, kaunis kuvakirja, joka kertoo Lydia Koidulasta. Sitä kääntää Outi Hytönen. Jouko Vanhanen kääntää parhaillaan Karl Ristikiven Rooma päevikiä eli Rooman päiväkirjaa, se ilmestyy varmasti syksyllä. Hannu Oittisella on työn alla Tauno Vahterin humoristinen teos, joka kertoo kaverista, joka yrittää palata Neuvostoliitosta, mutta päätyy aina Neuvostoliittoon. Ja muitakin suunnitelmia on, niistä kuulette sitten aikanaan!” kertoo Kalle.
Kuuntele koko Kalle Niinikankaan ja Tommi Parkon haastattelu osoitteessa soundcloud.com/svyl-svyl.
Enostone Kustannus
- vuonna 1999 perustettu yleiskustantamo
- vuodesta 2018 johdossa yrittäjäpariskunta Kalle (kustantaja) ja Satu-Maaria (some-sisällöt) Niinikangas
- viime vuosien julkaistuja Viro-kirjailijoita:
Asko Künnap
Heidi Iivari
Indrek Koff ja Ulla Saar
Karl Ristikivi
Mudlum
Paavo Matsin
Tiit Aleksejev
Ville Hytönen
Kustannusliike Parkko
- vuonna 2018 perustettu käännösrunouteen keskittyvä kustantamo
- johdossa runoilija, tietokirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko
- viime vuosien julkaistuja virolaisia kirjailijoita:
Elo Viiding
Jaan Kaplinski
Tõnu Õnnepalu
Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.
Runokirjat -15% kahden viikon ajan SVYL-Verkkopuodissa
Virolainen runoilija Elo Viiding kiertää Suomea kahden viikon ajan, minkä johdosta SVYL-Verkkopuoti myy runokirjat 15% alennuksella 12.–25.2.2024!
Kurkkaa täältä, sattuuko Elo Viidingin kiertue tulemaan omalle paikkakunnallesi: verkkopuoti.svyl.fi/runoilija-elo-viidingin-kirjailijakiertue-tuhannelle-aanelle/
Runoilija Elo Viidingin kirjailijakiertue: Tuhannelle äänelle
Tallinnalainen Elo Viiding (s. 1974) on virolaisen nykyrunouden tärkeimpiä tekijöitä. Kulttuurisukuun kuuluva Viiding julkaisi esikoiskokoelmansa jo 16-vuotiaana. Kolmessa ensimmäisessä teoksessaan hän käytti pseudonyymiä Elo Vee, mutta luopui tästä myöhemmin.
Tähän mennessä Viidingiltä on ilmestynyt kolmetoista runokokoelmaa, joista viimeisin on vuonna 2021 ilmestynyt Assisi luulet. Viiding on terävä yhteiskunnallinen ajattelija, joka ei päästä lukijaansa vähällä. Ironisen otteen lisäksi hänen runoissaan on riemastuttavaa kepeyttä ja leikillisyyttä, johon feministisen ja yhteiskunnallisen kritiikin pureva kärki on usein puettu.
Elo Viidingin varhaisemmasta runotuotannosta on ilmestynyt suomeksi valikoima Paljastuksia (Kustannusliike Nihil Interit 2000, suom. Katja Meriluoto). Syksyllä 2023 ilmestynyt Tuhannelle äänelle (Kustannusliike Parkko, suom. Katja Meriluoto) esittelee Viidingin tähänastista tuotantoa laajasti ja on kiinnostava katsaus siihen, miten tekijän runous on kolmen vuosikymmenen kuluessa kehittynyt.
Elo Viiding esiintyy seuraavilla paikkakunnilla:
15.2. klo 18 Vaasan pääkirjasto (Kirjastonkatu 13)
16.2. klo 18 Turun pääkirjasto (Linnankatu 2)
17.2. klo 11.15 Elävän Kirjallisuuden Festivaali, Työväenmuseo Werstas (Väinö Linnan aukio 8, Tampere)
19.2. klo 17 Savonlinnan pääkirjasto Joeli (Asemantie 5)
20.2. klo 16 Mikkelin pääkirjaston Kulttuurikahvila (Raatihuoneenkatu 6)
21.2. klo 18 Akaan pääkirjasto (Köyvärintie 1)
22.2. klo 18 Töölön kirjasto (Topeliuksenkatu 6, Helsinki)
23.2. klo 16.30 Keravan kaupunginkirjaston Pentinkulma-sali (Paasikivenkatu 12)
Elo Viidingiä haastattelee runoilija, kustantaja Tommi Parkko.
Yhteistyössä Akaan seudun Suomi–Viro-seura, Elävän Kirjallisuuden Festivaali, Keravan Viro-seura, Kustannusliike Parkko, Mikkeli Eesti Keskus, Savonlinnan Viro-yhdistys, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Vaasa–Pärnu-seura, Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku sekä paikalliset kirjastot.
