Tekijä: SVYL

Neuvostoliiton miehittäessä Viron vuonna 1945 maaomaisuus kansallistettiin ja maatalous kollektivisoitiin. Uudistus koski myös kalastuselinkeinoa. Vapaan kalastuksen aika oli ohi.

Mikael Korhonen

Neuvostoliiton miehityksen myötä Viron rannikot julistettiin raja- ja sotilasalueiksi, joita valvottiin tarkasti. Kalastuselinkeino keskitettiin kalastuskolhooseihin, joihin kalastajien oli liityttävä kyetäkseen harjoittamaan ammattiaan ja varmistaakseen toimeentulon perheilleen.

Aluksi liittyminen kolhooseihin oli vähäistä, mutta uusien kommunististen vallanpitäjien painostuksesta – varsinkin sen jälkeen, kun 20 000 virolaista oli kyyditetty Neuvostoliittoon maaliskuussa 1949 – virolaiset taipuivat väistämättömän edessä. Läänemaan kalastajien täytyi myös sopeutua uuteen neuvostojärjestelmään. He luovuttivat kaikki yksityisesti omistamansa kalastusalukset ja kalastusvälineensä kolhoosin omistukseen ja yhteiseen käyttöön, kuten myös kaikki työeläimet, maataloustyökalut ja maatalousrakennukset.

Nopeassa tahdissa perustettiin Läänemaalla keväällä ja kesällä 1949 yksitoista uutta kolhoosia: Haapsalu Kalur, Partisan, Uus Elu, Virstu Kalur, Sangar, Kajak, Vormsi Kalur, Põhjarannik, Molodaja Gvardija, Viiking ja Kiideva Kalur. Kolhoosit nimettiin yleensä kommunistisen puolueen johtohahmojen mukaan tai kuten Läänemaalla ideologisin iskusanoin.

Nopea pakkokollektivisointi synnytti aluksi monia pieniä tuotantoyksiköitä. Mutta pian huomattiin, etteivät ne olleet riittävän tehokkaita ja elinkelpoisia, ja kolhooseja ryhdyttiin yhdistämään isommiksi yksiköiksi. Sama kehitys oli myös Läänemaalla, ja erinäisten yhdistämisvaiheiden jälkeen muodostettiin lopuksi vuonna 1975 yksi koko maakunnan kattava kalastuskolhoosi, Lääne Kalur.

Työntekijät

Puolet kolhoosin työntekijöistä työskenteli perustuotannossa, kalastuksessa ja kalanjalostuksessa, kun taas toinen puoli oli sijoitettu tukitöihin, lähinnä hallintoon, korjaamoihin, rakennustöihin ja maatalouteen. Vuonna 1985 Lääne Kalurin henkilökunta oli suurimmillaan 2 114 työntekijää. Lääne Kalur oli suuri kalastuskolhoosi myös muihin vastaaviin virolaisyrityksiin verrattuna. Suurin kalastusalan työnantaja oli kuitenkin kalastuskolhoosi S. M. Kirov Tallinnassa 20 500 työntekijällään.

Kalastus avomerellä ja rannikolla oli vaativaa, fyysisesti raskasta ja pääasiassa miesten työtä. He työskentelivät vuorokausien mittaisissa vuoroissa kalastusmatkojen pituudesta riippuen. Lepopäivät olivat meren ja sään armoilla. Tehtaiden kalanjalostus oli taas naisten työtä. He suolasivat, savustivat, pakastivat, säilöivät ja purkittivat kaloja. Työpäivät olivat aluksi pitkiä, periaatteessa 8-tuntisia, mutta samalla ympärivuorokautista vuorotyötä.

Ammattitaitoisen työvoiman rekrytointi loi pohjan kolhoosin menestykselliselle toiminnalle, mutta joustavan sukupolvenvaihdoksen turvaaminen oli jatkuva haaste vanhempien työntekijöiden eläköityessä. 1980-luvulla keskusteltiin mm. siitä, miten vaikeaa nuoria oli houkutella alalle. Nuoret pitivät kalastusta raskaana työnä, työpäiviä pitkinä, ja jopa työvaatteet tuntuivat heistä raskailta. Kaikkialle läpitunkeva ja vaatteisiin tarttuva kalanhaju koettiin luotaantyöntäväksi. Nuoret eivät tyytyneet enää vain paikallisiin työpaikkoihin, vaan tähtäsivät kauemmas. Etenkin Tallinna houkutteli.

Tuotantotavoitteet

Neuvostoliitossa harjoitettiin valtiojohtoista suunnitelmataloutta. Vuosittaiset toimintasuunnitelmat ja -tilastot kertovat työstä ja tuotannosta, mutta tietoihin täytyy suhtautua tietyllä varauksella. Kolhoosin johtohenkilöt saattoivat kaunistella sekä tuotantotavoitteita että tuloksia, jotta ne vastaisivat ja mieluiten ylittäisivät kolhooseille etukäteen määrätyt suunnitelmat, normit, jotka kommunistinen puolue oli asettanut. Työtä ja tuotantoa ohjasivat pyrkimys yhä parempiin tuloksiin sekä puolueen ideologinen propaganda, jonka tavoitteena oli todistaa sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuus.

Lääne Kalurilla oli 1980-luvulla 153 kalastusalusta, joista neljä oli niin sanottuja tehdasaluksia ja 13 suurempia troolareita, jotka kalastivat valtamerillä. Vuosittainen kalansaalis oli 8 000–10 000 tonnia. Lähivesillä kalastettiin lähinnä silakkaa mutta myös kilohailia, turskaa ja kampelaa sekä haukea, kuhaa ja ahventa, kun taas Atlantilta tuotiin erityisesti silliä ja seitä mutta myös makrillia ja turskaa.

Kalastusmatka Atlantille kesti yleensä kuusi kuukautta, syyskuusta helmikuuhun. Laivat seilasivat Itämeren, Skagerakin ja Kattegatin läpi ja edelleen Pohjanmeren kautta Atlantille. Kalastus tapahtui Islannin, Färsaarten ja Skotlannin vesillä. Kalat troolattiin merestä ja suolattiin heti tynnyreihin. Takaisin palattiin joko Tallinnan tai Pärnun kautta valtamerialusten kotisatamaan Virtsuun.

Osa kalansaaliista myytiin tuoreena, mutta suurin osa purkitettiin tai savustettiin kalanjalostustehtaissa, joko maalla tai aluksella. Alus otti vastaan troolarien saaliit jo merellä ja valmisti niistä heti öljyyn tai tomaattikastikkeeseen säilöttyjä kalatuotteita. Vuoden 1985 tuotantotilaston mukaan Lääne Kalur valmisti 25 miljoona säilykepurkkia ja 862 tonnia savustettua kalaa. Tuotteita myytiin eri puolille Neuvostoliittoa, mutta niitä vietiin myös Puolaan ja Romaniaan sekä Kuubaan, Nicaraguaan, Angolaan, Sambiaan ja Tansaniaan asti.

Kolhoosielämää työssä ja vapaa-ajalla

Työ kolhoosissa oli yleensä hyvin houkuttelevaa, sillä palkat olivat hyvät. Mutta oli muitakin etuja. Kolhoosi rakensi ja ylläpiti asuntoja, kauppoja ja päiväkoteja ympäri Läänemaata, tarjosi elokuvien ja urheilutilojen kaltaisia kulttuuripalveluja sekä terveys- ja sairaanhoitopalveluja. 1980-luvun lopulla Lääne Kalurilla oli kaksi päiväkotia, kolme kulttuuriklubia ja kaksi urheilukenttää. Työntekijöillä oli käytössään myös oma lomakylä, jossa perheet saivat viettää lomiaan. Lapsille järjestettiin kesäleirejä.

Avioituessaan työntekijä sai 100 ruplaa ja muita lahjoja, esim. maton, pesukoneen tai huonekaluja uuteen kotiin. Vastanaineet saivat myös matalakorkoista, edullista lainaa. Lapsiperheet saivat rahallista tukea lapsiluvun mukaan. Kolmen tai useamman lapsen äidit saivat kaksi ylimääräistä vapaapäivää kuukaudessa. Lääne Kalur maksoi myös eläkkeitä vanhuksille ja sotaveteraaneille.

Työ kalastuskolhoosissa oli kokonaisvaltaista. Se loi yhteenkuuluvuuden tunteen myös työajan ulkopuolella. Urheileminen oli erityisen suosittua. Työntekijät harrastivat monenlaisia lajeja. Pelattiin lentopalloa ja pöytätennistä, purjehdittiin, työnnettiin kuulaa, nostettiin painoja, hiihdettiin, yleisurheiltiin ja harrastettiin ammuntaa. Shakki, tammi ja korona kiinnostivat sekä vanhoja että nuoria.

Kulttuuritoimintakin oli vilkasta. Kolhoosi rakensi Haapsaluun vuonna 1964 oman, klubitaloksi kutsutun kulttuuritalon. Siellä järjestettiin konsertteja, teatteriesityksiä ja tansseja. Vuonna 1971 kulttuuriklubi alkoi järjestää vaativampia musiikki- ja lauluesityksiä, niin kutsuttuja kabareita. Ajan myötä kabareen suosio ja maine kasvoi ja katsojia tuli kaikkialta Virosta. Yleisö kerääntyi katettujen pöytien ääreen ja nautti kolhoosinaisten valmistamista herkuista, kahvista, teestä ja alkoholijuomista. Tarjoiluhenkilökunta tuli omasta takaa, orkesteri soitti ja tanssi jatkui pitkälle yöhön.

Viimeiset ajat – Lääne Kalurin loppu

Viron tasavalta palautettiin 20. elokuuta 1991 ja maa siirtyi vapaaseen markkinatalouteen. Yksi suurimmista haasteista oli itsenäisen talouden rakentaminen Neuvostoliiton markkinoille keskittyneen suunnitelmatalouden raunioista. Viro ajoi lävitse mm. yksityistämisohjelman, jonka kautta 80 prosenttia valtion omistamista pienyrityksistä myytiin.

Yksityistäminen koski myös Lääne Kaluria, joka jaettiin kahteen pienempään osakeyhtiöön. Haapsalussa toiminta järjestettiin uuteen, West-nimiseen yhtiöön. Se jatkoi edeltäjänsä harjoittamaa kalastusta ja kalanjalostusteollisuutta. Kun talous taantui 1990-luvulla ja kalan vienti Venäjälle väheni, joutui Haapsalun kalatehdas lopulta lopettamaan toimintansa 2000-luvun puolivälissä ja sanomaan irti loput sata työntekijäänsä. Tämän jälkeen maa-alue myytiin kiinteistösijoitusyhtiölle, joka suunnitteli rakentavansa alueelle asuntoja. 2000-luvun lopun taloudellisesti vaikeina aikoina suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Osa tehdasrakennuksista purettiin. Jäljelle jäi tänä päivänä hiljalleen rapistuvia ja hajoavia taloraunioita, jotka muistuttavat menneistä kalatalouden suuruuden ajoista.

FT Mikael Korhonen on eläkkeellä oleva historioitsija sekä arkistonjohtaja, joka on viettänyt paljon aikaa Haapsalussa. Artikkeli perustuu hänen julkaisemaansa teokseen Haapsalu. Lääne Kalurista graffiteihin (2020). Kirjaa voi tilata SVYL-Verkkopuodista: https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/mikael-korhonen-haapsalu-laane-kalurist-graffititeni-laane-kalurista-graffiteihin/