Avainsana: runous

Julkaistu tehnyt

Kulttuuritekojen kustantajat

Kuvassa Turun kirjamessuilla Tommi Parkko (oik.), suomentaja Anja Salokannel ja kirjallisuudentutkija Märt Väljataga.

Me suomalaiset lukijat pääsemme nauttimaan virolaisesta kirjallisuudesta myös siksi, että löytyy joukko rohkeita kustantajia. viro.nyt sai haastateltavakseen heistä kaksi, Enostone Kustannuksen Kalle Niinikankaan ja Kustannusliike Parkon Tommi Parkon. Kallen ja Tommin keskustelu on kokonaisuudessaan kuunneltavissa SVYL:n Soundcloud-kanavalla soundcloud.com/svyl-svyl.

Kirsi Bongwirnso

Virolaista kirjallisuutta suomennetaan tänä päivänä kiitettävän paljon ja monipuolisesti. Valtaosa sen kustantajista on pienehköjä kustantamoita, kuten Kalle Niinikankaan Enostone Kustannus ja Tommi Parkon Kustannusliike Parkko.

Kustannustoiminta ei ole kovin riskitön ala – kuten Kalle Niinikangas siteeraa, ”on kustantaminen sivistynyt tapa hävitä rahaa.” Tommi Parkko puolestaan korostaa, että jos ei ajattele pelkästään taloutta, niin kustantaminen kannattaa monin tavoin. Hänestä käännösrunouden kustantaminen on pikemminkin missio: jos haluaa käännösrunoutta, pitää sitä itse julkaista.

”Kaiken arvoa ei voi mitata rahan määrällä”, toteaa myös Kalle.

Kuinka päädytään kustantajaksi?

Kuinka kukaan ryhtyy kustantajaksi kaikki toiminnan riskit huomioiden? Millaisista taustoista kustantajaksi päädytään?

”Olen tehnyt runouteen liittyviä asioita 1990-luvun alusta saakka ja olin perustamassa runoyhdistys Nihil Interitiä. Siinä yhteydessä aloimme sitten julkaista kirjoja, joista ensimmäinen muuten oli Jaan Kaplinskin Rukous, mantra, runo (suom. Katja Meriluoto) vuonna 1996. Siitä sitten oma kustantajantaival lähti liikkeelle”, kertoo Tommi Parkko.

Tommilla oli tuon jälkeen kymmenisen vuotta taukoa kustantamisesta, kunnes hän perusti vuonna 2018 Kustannusliike Parkon.

Enostone Kustannuksen ja Kalle Niinikankaan kustannusyhteistyön juuret yltävät 1990-luvulle, sillä Kalle oli tuolloin yksi Enostonen ensimmäisistä kirjailijoista ja osallistui myös muun muassa kustantamon myyntityöhön erilaisilla messuilla. Kalle kävi myös samoihin aikoihin Turussa ammattikorkeakoulussa kustannustyön kurssin, mutta oli kuitenkin sen jälkeen vielä pitkään sosiaalialalla töissä.

Vuonna 2015 Kallelle tarjottiin mahdollisuutta ottaa Enostone Kustannus haltuunsa. Vielä muutaman vuoden hän teki kustannustyön ohessa sosiaalialan töitä, kunnes vuonna 2018 hänestä tuli koko päiväinen kustantaja.

”Ensimmäinen julkaisemani kirja oli Ville Hytösen Väike mereröövli raamat (kuvittanut Mira Mallius, virontanut Kadri Jaanits) – tulin siis kustantajana markkinoille vironkielisellä kirjalla!”, nauraa Kalle.

Kääntäjät virolaisen kirjallisuuden lähettiläinä

”Kun aloitin kustantajana, kuvailin toimintaani jotenkin niin, että kustannan itäeurooppalaista  käännösrunoutta Virosta Italiaan. En tiedä, onko tuo muuten pitänyt niin paikkaansa, mutta Virosta ja Italiasta on tullut useita kirjoja”, Tommi Parkko toteaa.

Kalle Niinikangas listasi kustantajanuransa alussa myös Enostone Kustannuksessa yrittäjänä olevan vaimonsa kanssa heidän vahvuuksiaan. Yksi oli molempien tausta sosiaalialalla, mikä ehkä näkyy joidenkin lastenkirjojen julkaisemisessa. Ja koska Kallen oma Viro-kiinnostus juontaa juurensa 1980-luvulle, oli virolaisen kirjallisuuden julkaiseminen jo tuolla alkuaikojen listalla.

Kalle tuntee virosta suomentavia kääntäjiä niiltä ajoilta, jolloin oli Enostonen mukana kirjamessuilla. Kun hän sitten aloitti kustantajana, alkoi hän saada myös heiltä ehdotuksia julkaistavista teoksista.

Kuvassa Kalle Niinikangas (oik.) sekä runoilijat Heidi Iivari ja Ville Hytönen
Vuoden 2021 Turun kirjamessuilla keskusteltiin kaksikielisestä runoudesta ja Enostonen kirjoista. Kuvassa Kalle Niinikangas (oik.) sekä runoilijat Heidi Iivari ja Ville Hytönen. Kuva: Katariina Suurpalo

Viro tuli myös Tommi Parkon elämään kääntäjän kautta, sillä hänen ystävänsä Katja Meriluoto opiskeli 1990-luvulla yliopistossa viroa ja kiinnostui myös runoudesta. Katjan kautta muun muassa Jaan Kaplinski tuli Tommille tutuksi.

”Kaplinskin kaukana sisämaassa sijaitseva Tartto tuntui aika eksoottiselta, olinhan käynyt Tallinnassakin tuolloin vain kerran”, Tommi muistelee.

Sekä Enostone Kustannukselle että Kustannusliike Parkolle kääntäjät ovat se ensisijainen taho, joka virolaista kirjallisuutta ehdottaa julkaistavaksi.

”Minusta kääntäjä on oman kielialueensa asiantuntija. Julkaisen runoutta niin monesta maasta, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta seurata koko sitä kenttää. Kyllä kääntäjä on siinä se välittäjä”, toteaa Tommi.

”Kääntäjät osaavat myös hienosti avata teosta lukijoille. Muun muassa Enostonelle kaksi teosta viime vuonna kääntänyt Heidi Iivari mietti todella tarkkaan alaviitteitä jne. kääntämiinsä teoksiin”, jatkaa Kalle.

Vaikka kummankin kustantamon juuret ovat runoudessa ja Kustannusliike Parkko keskittyy edelleen käännösrunouteen, on Enostone laajentanut valikoimaansa sittemmin hyvin monipuolisesti kirjallisuuskentälle. Vuosi 2023 oli sille varsinainen Viron huippuvuosi, ilmestyihän silloin viisi käännöskirjaa – Mudlumin Tätini Ellen (suom. Heidi Iivari), Tiit Aleksejevin Puutarha vailla muureja (suom. Hannu Oittinen) ja Mustia raapaisuja valkealla lumella. Liivinmaalainen tarina (suom. Jouko Vanhanen), Paavo Matsinin Leninin valssi (suom. Heidi Iivari) sekä Asko Künnapin Minun valtakuntani (suom. Hannu Oittinen) – ja yksi suomalaisten kirjoittama Viro-kirja.

Vaikuttava ja vaikutteita antava virolainen kirjallisuus

Onko sitten virolaisessa kirjallisuudessa joitain erityispiirteitä, jotain aivan omaa, vaikkapa suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna?

”Suomessa on aika yksiviivainen runouden kehittymisen linja. Runous oli hyvin perinteistä aina 1940-luvun lopulle saakka, kunnes sen jälkeen tuli modernismi imagistisessa muodossa. Virossa kenttä on hiukan erilainen, muun muassa surrealismi tuli jo 1920–1930-luvuilla mukaan”, kertoo Tommi.

Yhteiskuntajärjestelmä vaikutti muun muassa modernismiin, joka runoilija Hasso Krullin mukaan 1960-luvulla oli Virossa sitä, että muodolla ei ollut mitään väliä, vaan vain sillä, mitä rivien välissä sanotaan.

”Tämä loi tiettyä jännitettä runouteen. Vaikkapa Kaplinskin runoudessa huomaa, kuinka vuosien saatossa tietty kireys väistyy ja tilalle tulee eräänlaista leikillisyyttä ja vähän filosofisempaa tyyliä”, Tommi jatkaa.

”Enostone Kustannus ei olekaan julkaissut neuvostoaikana kirjoitettua runoutta, ja Karl Ristikiven 1950-luvulla kirjoittama modernistinen klassikko Sielujen yö (Enostone 2022, suom. Jouko Vanhanen) julkaistiin alun perin Ruotsissa. Siitä sanotaankin, että se on yksi kolmesta tärkeimmästä virolaisesta kirjasta, mutta ainoa niistä, jota kukaan ei ole lukenut. Se oli vain KGB:n kaapissa Tallinnassa neuvostoajan loppuun asti”, toteaa Kalle.

Yksi, missä Suomen ja Viron erilainen lähihistoria myös näkyy, on kuvitus. Kalle Niinikankaalla on paljon kokemusta lastenkirjojen julkaisemisesta, ja hänen mukaansa erilainen kuvitustyyli on selkeä. Virolaisessa kuvituksessa on enemmän tilaa, enemmän valkoista, minkä suomalaiset lukijat ovat ottaneet hyvin vastaan.

Sekä Tommi Parkon että Kalle Niinikankaan mielestä Virossa kulttuuria todella arvostetaan ja tuetaan. Tommi nostaa esille myös Viron vahvat kirjallisuusjulkaisut, joiden kautta teokset nousevat laajemmin esille kuin Suomessa.

Virolaisen kirjallisuuden lukijat – keitä he ovat?

Kalle Niinikankaan mukaan virolaisella kirjallisuudella on aivan omat lukijansa, Viron-ystävät, jotka näkyvät erityisen hyvin silloin, kun kirjallisuustilaisuutta on järjestämässä jokin suomalainen Viro-organisaatio. Muuten virolaista kirjallisuutta lukevat ehkä ne muutoinkin laajasti kirjallisuudesta kiinnostuneet, jotka osaavat etsiä kiinnostavaa luettavaa pienemmiltäkin kustantamoilta.

Tommi Parkko toteaa, että Kustannusliike Parkon Viro-kirjoissa näkyy, että eri kirjailijan tuotantoa lukevat erilaiset lukijat.

”Kaplinskin ostajakunta on aika erilainen kuin Elo Viidingin ostajakunta. Ikä ja sukupuoli näkyvät heti. Viidingin kirjassa on selkeitä feministisiä painotuksia, mikä puhuttelee selvästi naislukijaa”, Tommi sanoo.

Hänenkin mukaansa Viro on aivan erityistapaus siinä, että sillä on Suomessa sellaisia virolaisesta kulttuurista kiinnostuneiden organisaatioita, joissa juuri kirjallisuus on vahvasti esillä. Sekin tuo virolaisen kirjallisuuden lukijoita.

Virolainen kirjallisuus ei puhuttele vain suomalaisia lukijoita, vaan myös suomalaisia kirjailijoita. Tommi Parkko sanookin, että on kuullut, kuinka virolainen runous on antanut jopa sen lopullisen sysäyksen alkaa itsekin runoilijaksi.

Virolaista kirjallisuutta näkyvämmäksi

Kuinka sitten saisi virolaista kirjallisuutta yhä laajemman lukijakunnan tietoisuuteen? Vaikka kustantamoilla on tässä suuri rooli, niin Kalle Niinikangas nostaa esille myös kirjakaupat. Suomessa on pienen kustantamon hyvin vaikeaa, ellei mahdotonta, saada teoksiaan suuriin kirjakauppoihin, kun taas Virossa kaupat ottavat kaikki tarjotut kirjat tiskeillensä.

Suomessa pienen kustantamon onkin tärkeää osallistua messuille ja muihin myyntitapahtumiin. Tommi Parkko toteaa, että messuilla tulee henkilökohtainen suhde lukijoihin, kun tutustuu ihmisiin. Siinä muodostuukin asiakassuhteita ja tuttavuuksia aivan eri tavalla.

Suurien kustantamoiden toiminta perustuu tuottaviin, suurilla volyymeillä myytäviin kirjoihin. Se tarkoittaa usein suuria kielialueita. Virolaisen kirjallisuuden on vaikea haastaa vaikkapa englanninkielistä kirjallisuutta, mutta onneksi julkaisuaukkoa paikkaavat pienemmät kustantamot.

Loppuun sitten se meitä virolaisen kirjallisuuden lukijoita erityisesti kiinnostava kysymys: mitä Viro-kirjoja Kustannusliike Parkolta ja Enostone Kustannukselta on lähitulevaisuudessa ilmestymässä?

Tommi Parkko aloittaa:

”Katja Meriluoto on suomentamassa Kristiina Ehiniä. Se on ollut jo pidemmän ajan hanke useamman tekijän toimesta. Olemme myös miettineet, että Juhan Viidingiltä olisi aika saada uutta suomennosta, mutta hänen tuotannossaan riimit ovat kyllä hiukan ongelma. Nämä kaksi ovat nyt meidän Viro-suunnitelmiamme.”

Enostone Kustannukselta ei ole ilmestymässä virolaista runoutta, mutta paljon muuta kylläkin:

”Tänä vuonna tulee Kätlin Kaldmaan Lydia, kaunis kuvakirja, joka kertoo Lydia Koidulasta. Sitä kääntää Outi Hytönen. Jouko Vanhanen kääntää parhaillaan Karl Ristikiven Rooma päevikiä eli Rooman päiväkirjaa, se ilmestyy varmasti syksyllä. Hannu Oittisella on työn alla Tauno Vahterin humoristinen teos, joka kertoo kaverista, joka yrittää palata Neuvostoliitosta, mutta päätyy aina Neuvostoliittoon. Ja muitakin suunnitelmia on, niistä kuulette sitten aikanaan!” kertoo Kalle.

Kuuntele koko Kalle Niinikankaan ja Tommi Parkon haastattelu osoitteessa soundcloud.com/svyl-svyl.

Enostone Kustannus

Mudlumin kirja Tätini Ellen
Mudlumin Tätini Ellen (suom. Heidi Iivari) oli yksi Enostonen viime vuoden Viro-kirjoista. Kuva: Heikki Nenonen
  • vuonna 1999 perustettu yleiskustantamo
  • vuodesta 2018 johdossa yrittäjäpariskunta Kalle (kustantaja) ja Satu-Maaria (some-sisällöt) Niinikangas
  • viime vuosien julkaistuja Viro-kirjailijoita:

Asko Künnap

Heidi Iivari

Indrek Koff ja Ulla Saar

Karl Ristikivi

Mudlum

Paavo Matsin

Tiit Aleksejev

Ville Hytönen

Kustannusliike Parkko

Elo Viidingin kirja Tuhannelle äänelle
Kustannusliike Parkko keskittyy käännösrunouteen. Elo Viiding oli kustantamon vuoden 2023 Viro-nimi. Kuva: Heikki Nenonen
  • vuonna 2018 perustettu käännösrunouteen keskittyvä kustantamo
  • johdossa runoilija, tietokirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko
  • viime vuosien julkaistuja virolaisia kirjailijoita:

Elo Viiding

Jaan Kaplinski

Tõnu Õnnepalu

Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.

Julkaistu tehnyt

Runokirjat -15% kahden viikon ajan SVYL-Verkkopuodissa

Virolainen runoilija Elo Viiding kiertää Suomea kahden viikon ajan, minkä johdosta SVYL-Verkkopuoti myy runokirjat 15% alennuksella 12.–25.2.2024!

Kurkkaa täältä, sattuuko Elo Viidingin kiertue tulemaan omalle paikkakunnallesi: verkkopuoti.svyl.fi/runoilija-elo-viidingin-kirjailijakiertue-tuhannelle-aanelle/

Julkaistu tehnyt

Runoilija Elo Viidingin kirjailijakiertue: Tuhannelle äänelle

Tallinnalainen Elo Viiding (s. 1974) on virolaisen nykyrunouden tärkeimpiä tekijöitä. Kulttuurisukuun kuuluva Viiding julkaisi esikoiskokoelmansa jo 16-vuotiaana. Kolmessa ensimmäisessä teoksessaan hän käytti pseudonyymiä Elo Vee, mutta luopui tästä myöhemmin.

Tähän mennessä Viidingiltä on ilmestynyt kolmetoista runokokoelmaa, joista viimeisin on vuonna 2021 ilmestynyt Assisi luulet. Viiding on terävä yhteiskunnallinen ajattelija, joka ei päästä lukijaansa vähällä. Ironisen otteen lisäksi hänen runoissaan on riemastuttavaa kepeyttä ja leikillisyyttä, johon feministisen ja yhteiskunnallisen kritiikin pureva kärki on usein puettu.

Elo Viidingin varhaisemmasta runotuotannosta on ilmestynyt suomeksi valikoima Paljastuksia (Kustannusliike Nihil Interit 2000, suom. Katja Meriluoto). Syksyllä 2023 ilmestynyt Tuhannelle äänelle (Kustannusliike Parkko, suom. Katja Meriluoto) esittelee Viidingin tähänastista tuotantoa laajasti ja on kiinnostava katsaus siihen, miten tekijän runous on kolmen vuosikymmenen kuluessa kehittynyt.

Elo Viiding esiintyy seuraavilla paikkakunnilla:

15.2. klo 18 Vaasan pääkirjasto (Kirjastonkatu 13)

16.2. klo 18 Turun pääkirjasto (Linnankatu 2)

17.2. klo 11.15 Elävän Kirjallisuuden Festivaali, Työväenmuseo Werstas (Väinö Linnan aukio 8, Tampere)

19.2. klo 17 Savonlinnan pääkirjasto Joeli (Asemantie 5)

20.2. klo 16 Mikkelin pääkirjaston Kulttuurikahvila (Raatihuoneenkatu 6)

21.2. klo 18 Akaan pääkirjasto (Köyvärintie 1)

22.2. klo 18 Töölön kirjasto (Topeliuksenkatu 6, Helsinki)

23.2. klo 16.30 Keravan kaupunginkirjaston Pentinkulma-sali (Paasikivenkatu 12)

Elo Viidingiä haastattelee runoilija, kustantaja Tommi Parkko.

Yhteistyössä Akaan seudun Suomi–Viro-seura, Elävän Kirjallisuuden Festivaali, Keravan Viro-seura, Kustannusliike Parkko, Mikkeli Eesti Keskus, Savonlinnan Viro-yhdistys, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Vaasa–Pärnu-seura, Virolaisen kulttuurin ystävät Virkku sekä paikalliset kirjastot.

Julkaistu tehnyt

Viro Turun Kirjamessuilla 2023

Kuvassa on Tarton raatihuone.

SVYL-Verkkopuoti matkustaa perjantaina 29.9. Turkuun, jossa on Kirjamessuilla 29.9.–1.10.2023 jälleen laaja kattaus virolaista kirjallisuutta!

SVYL-Verkkopuoti löytyy Viro-osastolta A/42, jossa ovat myös Tuglas-seura, Suomen Viro-yhdistysten liitto, Viron kustantamoiden liitto, Viron Helsingin suurlähetystö, Tartto 2024, Turun Tuglas-seura ja Varsinais-Suomen Viro-keskus.

Messuista johtuen SVYL-Verkkopuodin toimituksissa on viivästyksiä loppuviikosta eikä kirjoja toimiteta 29.9.–2.10. Pahoittelemme viivettä ja kiitämme kärsivällisyydestä!

Messujen Viro-ohjelma löytyy täältä, ja se striimataan täällä.

Julkaistu tehnyt

Kured kotkat kajakad

Kuvassa on runoilija Reijo Roos.

Suomalais-virolainen Reijo Roos kirjoittaa runoja, on yhdistysaktiivi ja haaveilee Suomi-keskuksesta Tallinnaan.

Kirsi Bongwirnso

Tänä keväänä syttyi uusi tähti runotaivaalle, kun suomalais-virolaiselta Reijo Roosilta ilmestyi vironkielinen esikoisrunokokoelma Kured kotkad kajakad (Näo Kirik). viro.nyt haastatteli Roosia runoista ja niiden kirjoittamisesta sekä hänen aktiivisesta otteestaan virolaisella kirjallisuuskentällä.

Kuinka kauan olet kirjoittanut runoja ja mistä kaikki alkoi?

”Olen kirjoittanut runoja vuoden 2019 lopulta lähtien eli vasta pari vuotta. Vuoden 2020 keväällä, kun korona ja etäopetus alkoi, aloin kirjoittaa tosi paljon, parikin runoa päivässä, kun aikaa oli yhtäkkiä niin paljon. Siinä mielessä ensimmäinen koronavuosi oli minulle yksi parhaimmista vuosista. Kirjoittaminen alkoi eron takia, sillä huomasin, että kirjoittaminen on minulle tosi hyvä ilmaisuväline.”

Mistä aiheesi kumpuavat?

”Kaikkein eniten olen kai kirjoittanut rakkaudesta, vaikka viime aikoina olenkin kirjoittanut enemmän hetkirunoutta ja kokeillut uusia tyylejä, esimerkiksi kännirunoilua. Pitää kuvitella, että on humalassa, ja miten sitten kirjottaisi. Kokeiluista olen saanut tosi hyviäkin tekstejä. Niiden lisäksi olen kirjoittanut myös aika paljon vironvenäläisistä ja heidän kulttuuristaan, koska olin pari viikkoa vaihto-oppilaana Narvassa venäjänkielisessä koulussa.”

Mistä tuore kokoelma Kured kotkad kajakad kertoo? Ja kuinka se syntyi?

”Kured kotkad kajakad kertoo juuri niistä uljaista ja hiipuvista rakkauksista, joista olen viime vuosina paljon kirjoittanut. Kirjassa on myös yksi Viro- ja yksi Suomi-teemainen luku, jossa kerron kaksikielisyydestäni ja -maalaisuudestani. Minulla oli kirjan idea jo pitkään, jo silloin, kun olin vasta kirjoittamassa ensimmäisiä runojani. Kunnon kokoelman koostaminen vie kuitenkin aikaa ja alussa kirjoittamistaito edistyi niin huimaa vauhtia, että kaikki kirjoitettu muuttui huonoksi nopeasti.”

Onko Virossa tavallista, että nuori alkaa kirjoittaa runoja?

”Se on aika tavallista. Syy siihen voi olla mikä vaan, mutta epäilen, että asia voi olla siinä, että nuorilla ajatukset eivät ole vielä kehittyneet niin syvällisiksi, että pystyisi kirjoittamaan sivukaupalla. Itsekin olen alkanut kirjoittaa aina pidempiä ja pidempiä tekstejä.

Tästä ilmiöstä minulla on jopa tuore kokemus: me nimittäin koostamme Viron kirjailijaliiton nuortenosaston kanssa omaa almanakkaa, jonka nimi on Grafomaania, ja siihen tulee 30 nuoren kirjailijan tuotantoa. Keräsimme tekstejä somen avulla ja yllätyimme siitä, että suurin osa saaduista teksteistä on runoja, vaikka rajoitteita genrelle ei ollut.”

Luetko itse paljon runoja? Kuka tai ketkä ovat esikuviasi runoudessa?

”Enpä oikeastaan mitenkään hirveän paljon lue runoutta. Olen kuullut, että muusikoilla on jaksoja, jolloin he eivät kuuntele yhtään musiikkia. Ja samalla tavoin myös toisilla taiteilijoilla. Minullakin taitaa olla se jakso nyt. Mieleeni ovat kuitenkin jääneet ja minuun vaikuttaneet esimerkiksi Jaan Kaplinski, Lawrence Ferlinghetti, William Carlos William, Jürgen Rooste (joka on myös kirjani toimittaja!), Tõnis Vilu ja Sveta Grigorjeva.”

Olet ollut perustamassa Viron kirjailijaliiton nuortenosastoa, kerro siitä vähän! Mitä teette? Pitääkö olla kirjailija, että voi olla jäsen?

”Viime vuosina olen tajunnut, ettei nuorilla kirjallisuuden harrastajilla ole Virossa (tai ainakaan Tallinnassa) konkreettista paikkaa, jossa kokoontua ja tutustua. Niinpä perustin kirjailijaliiton puheenjohtajan Tiit Aleksejevin avulla kirjailijaliitolle nuoriso-osaston. Meidän tavoitteenamme on tarjota 15-30-vuotiaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita kirjoittamisesta ja lukemisesta, paikka, jossa olla yhdessä, tutustua toisiinsa ja kirjoittaa.

Kun kirjailijaliitto järjestää Kirjailijen talossa ”kirjallisia keskiviikkoja”, niin me pidämme ”nuorten torstaita”. Niitä olemme puolessa vuodessa järjestäneet yli 30. Olimme myös ehdokkaana Tallinnan vuoden 2021 parhaaksi nuoriso-organisaatioksi!

Nuortenosastoon ja nuorten torstaihin voivat tulla ketkä tahansa nuoret, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta. Mitään muita odotuksia meillä ei ole, sillä nuorilla harrastajilla ei usein vielä ole omaa tuotantoa.”

Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on kirjoittamisen ja opiskelujen suhteen?

”Aion tänä vuonna lukion lopettamisen jälkeen pitää välivuoden ja mennä ehkä Helsinkiin asumaan. Tai seikkailemaan maailmalle. Tai johtamaan nuortenosastoa vielä vuodeksi. Kaikki on tällä hetkellä vielä auki. Välivuoden jälkeen haluaisin mennä ulkomaille opiskelemaan antropologiaa tai jotain muuta kiinnostavaa.

Sydäntäni lähellä on myös yksi projekti, jonka toteuttamisesta olen paljon haaveillut: haluaisin perustaa Tallinnan keskustaan tai sataman läheisyyteen Suomi-keskuksen (Soome Maja). Jotain sellaista Helsingin Viro-keskuksen ja Oodi-kirjaston tapaista.”

Reijo Roosin kirjaa Kured kotkad kajakad voi ostaa täältä.

Julkaistu tehnyt

Epätavallinen runoilijaklassikko Jaan Kaplinski

Kuvassa on kirjailija Jaan Kaplinski.

Jaan Kaplinski esiintyi vuonna 2010 Anikin Runofestivaalilla Tampereella. Kuva: Simo Ollila

Jaan Kaplinskin 80. syntymäpäivää vietettiin tammikuussa pandemiaolosuhteissa, mutta silti suuresti ja juhlallisesti. Kaplinski on klassikko, jonka yllätyksellinenkin tuotanto on ollut jatkuvassa muutoksessa.

Mart Velsker

Jaan Kaplinski (22.1.1941–8.8.2021) oli tunnetuin virolainen nykykirjailija Viron ulkopuolella. Hänen tekstejään on käännetty monille kielille, niitä on luettu ja arvostettu, näin myös Suomessa. Siitä voidaan keskustella, oliko Kaplinski tunnetuin kirjailija myös Virossa, mutta tunnetuimpien joukossa hän kyllä oli. Rooli klassikkona on Kaplinskin kohdalla epätavallinen, sillä häntä on usein pidetty jonkinlaisena vaihtoehtokirjailijana, mikä voisi tarkoittaa juuri päinvastaista kuin klassikko. Kaplinski on klassikko, joka ei arvokkaassa asemassaan pysynyt jähmettyneenä paikallaan, joka oli valmis tekemään koko ajan asioita toisin, ja joka vielä vanhemmalla iällä pystyi yllättämään lukijansa. Tämä ei tarkoita välttämättä kirjallisia kokeiluja, vaikka on niitäkin joskus tullut vastaan. Yksi suurista yllätyksistä oli esimerkiksi se, että kymmenkunta vuotta sitten Kaplinski alkoi kirjoittaa runoja venäjäksi ja kykeni herättämään niillä myös viime aikoina huomiota venäjänkielisen lukijakunnan joukossa. Selityksen tuolle kielenvaihdolle voi löytää, kun tietää, että hän on aiemminkin kirjoittanut eri kielillä (esimerkiksi suomeksi, võruksi ja englanniksi), ja että hän ajautui nuoruudessaan runouden pariin juuri venäjän kielen kautta.

Runouden keskeinen asema

Eniten Kaplinskin tuotannossa on kuitenkin vironkielisiä tekstejä – runoutta, proosaa, esseitä, hiukan myös näytelmiä. Mikä siis olisi erityisen tärkeää? Vaikea kysymys, sillä tärkeää on itse asiassa kaikki, mutta jos jotain pitäisi korostaa, olisi se runous. Ei vain siksi, että runoja on eniten, vaan myös siksi, että runoudessa ilmenevät poeettiset tunnukset näyttävät olevan juuri Kaplinskille ominaisia.

Jos aletaan etsiä, mitä Kaplinskin poeettiset tunnukset tarkemmin ovat, niin saattaa huomata, että niiden löytäminen on vaikeaa. Kaplinski kun on kirjoittanut yli 60 vuoden aikana hyvin erilaisia runoja: on lyhytsanaista lyriikkaa ja kerronnallista, pidempää runoutta, on voimakkaan rytmistä, klassista tyyliä, ja on myös proosaa muistuttavaa vapaamittaista runoa, on lempeitä luontorunoja, mutta myös teräviä, poliittisia kannanottoja. Kaplinskin runous on todella monipuolista, mutta siihen syventyessä alkaa kuitenkin tuntua, että hänen tuotannossaan on vuosikymmenten ajan ollut jokin ydin, joka ei muutu. Tuo ydin voisi olla myös jotain yleisinhimillistä, muuttumatonta, ja joka kykenee luomaan sillan kirjailijan ja lukijoiden välille. Tätä pohtiessa tulee tahtomattakin mieleen Jaan Kaplinskin ensimmäisen suomenkielisen runokokoelman nimi Sama meri kaikissa meissä (Otava 1984). Kirjan käänsi Anja Salokannel, joka on jatkanut Kaplinskin tuotannon suomentamista myös tällä vuosituhannella. Nimi tuli tuolloin Kaplinskin samannimisestä runosta. Syntyy halua sanoa, että jokaisessa ihmisessä on meri, ja kiitos tuon meren, me kaikki myös kohtaamme. Tällainen ajatuskulku on mahdollinen, mutta jää silti epäselväksi, sillä ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, mitä merellä tarkoitetaan.

Yksiselitteistä vastausta ei olekaan, mutta lähemmäksi mahdollisia vastauksia voi päästä, kun pohtii Kaplinskin runouden tärkeimpiä puolia, joita on eri aikoina korostettu. Luulen, että noissa korostetuissa puolissa on ollut neljä erityisen tärkeää: vaihtoehtoisuus, luonnonläheisyys, arkipäiväisyys ja mystisyys.

Neljä keskeistä pääpiirrettä

Jaan Kaplinski alkoi saada suurempaa huomiota toisesta vironkielisestä runokokoelmastaan Tolmust ja värvidest (Perioodika 1967) lähtien. Jotkut tuon kirjan tekstit (esim. Vercingetorix ütles) toivat Kaplinskissa esille kansallisen toisinajattelijan, joka osasi näyttää neuvostovastaisuutensa myös ”rivien välissä” luomalla yhteyksiä historian ja nykyajan välille. Tämä oli yksipuolinen tulkinta, jonka Kaplinski itse on myöhemmin kiistänyt, mutta jos asiaa katsotaan laajemmassa kontekstissa, niin jotain oleellista kaplinskimaisuutta tuossa kuitenkin piilee. Sitä on olla pienten ja suojattomien puolella suuria ja mahtavia järjestelmiä vastaan. Järjestelmät muuttuvat ajassa, mutta ne periaatteelliset valinnat, joita yksittäinen ihminen joutuu suhteessa järjestelmiin ja hallitsijoihin tekemään, ovat samanlaisia. Kaplinskin asema on tässä todella vaihtoehtoinen ja Neuvosto-Viron kontekstissa myös toisinajattelijan, hän on jossain mielessä aina ja ikuisesti toisinajattelija. Totta – hänen mieltämisensä pelkästään kansalliseksi ajattelijaksi olisi liikaa, mutta kun jokin kansa joutuu paineen alle tai muuten yhteiskunnassa marginaaliseen asemaan, niin on ymmärrettävästi mahdollista myös Kaplinskin pitää sen puolia, joka on hankalaan tilanteeseen joutunut.

Poliittisen vaihtoehtoisuuden rinnalla on toisena tunnuspiirteenä korostettu Kaplinskin luonnonläheisyyttä ja puhuttu myös hänen runoudessaan vallitsevasta ekologisesta ajattelutavasta. Tämä tulkinta näyttää olevan tahtomattaankin totta – Kaplinski on kirjoittanut luonnosta monin tavoin erityisen paljon ja kaikkina aikoina. Juuri Kaplinskin runoudessa yhdistyvät luontokeskeisyyden eri merkitykset: toisaalta runoudessa näyttäytyy kirjoittajan henkilökohtainen luontokokemus, toisaalta näkyy halu filosofoida luontoon liittyviä ongelmia, halu löytää (tai palauttaa) ihmisen ja luonnon suhteeseen tasapaino. Näihin taipumuksiin liittyy myös Kaplinskin sympatia suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin holistista filosofiaa kohtaan, mutta myös tietty kiinnostus Pentti Linkolan luontokeskeiseen radikalismiin.

Kaplinskin runouden arkisuudesta alettiin puhua erityisesti runokokoelman Õhtu toob tagasi kõik (Eesti Raamat 1985) kohdalla. Siinä on monia tekstejä, jotka kuvaavat yksinkertaisesti jokapäiväistä elämää, eikä missään näytäkään – ainakaan ensi silmäyksellä – olevan mitään muuta tärkeämpää päämäärää. Totta kyllä, että salattuja tarkoitusperiä voi kuitenkin pohtia ja olettaa, että tässä kuvattu arkinen elämä on osa jotain suurempaa kuviota, miksipä ei luonnollistakin olemista, jossa jokin on aina ja ikuisesti se ”sama” ”meissä kaikissa”. Itse asiassa Kaplinski on kirjoittanut arkista runoutta aikaisemminkin, mutta 1980-luvulla hän saavutti kuvailevilla pyrkimyksillään tietyn äärimmäisyyden, joka tuntui tuon ajan Virossa tuoreelta ja josta tuli omanlaisensa johdanto kumoukselliselle kirjallisuusjaksolle, joka alkoi Virossa 1980-luvun jälkipuoliskolla.

Runouden mystistä puolta on tuonut esille muun muassa Kaplinski itse. Runous ei ole siis vain jokapäiväisten poliittisten, luonnon tai arkielämän kokemusten peilaamisen väline, ei myöskään vain filosofisten pohdintojen väline, vaan runoudesta löytyy myös tietty uskonnollinen kerrostuma, pyrkimys jotain kohti, jota materiaalinen maailma arkipäiväisyydessään ei näytä. Tuota uskonnollisuutta ei Kaplinskin kohdalla pidä liian tarkasti mihinkään kiinnittää, hän on ollut kiinnostunut monista eri uskonnoista. Samoin hänen etsintänsä tuntuvat tapahtuneen henkilökohtaisen kokemuksen pohjalta – tuonpuoleisen kosketus ei näytä olevan jotenkin opittua, vaan nuo kosketukset näyttävät ohjaavan kirjoittajaa kaikesta riippumatta.

Hasso Krull on runsaan runokokoelman Kirjutatud (Varrak 2000) jälkisanoissa todennut Kaplinskin tuotannosta: ”Yksi toistuvia aiheita, joka seuraa kaikessa hänen kirjoittamassaan runoista esseisiin ja matkakertomuksista romaaneihin, on ajatus alkuperäisestä puhtaudesta.”

Tuntuu, että etsinnät hengellisissä ja jumalaisissa maastoissa, arkielämässä ja luonnossa ovat jossain mielessä olleet koko ajan tie tuohon alkuperäiseen puhtauteen. Nimitetäänkö tuota puhtautta jumalaksi, luonnolliseksi tasapainoksi, sanattomaksi kokemukseksi vai ihmisenä olemisen perusperiaatteeksi – se riippuu tekstistä ja myös lukijasta. Lopuksi voisi tuoda esille senkin, että tuossa kuvitellussa kaikkien asioiden alussa alkavat Kaplinskilla myös ihmisten henkilökohtaiset rajaviivat ja nimet hajota, hänen runoutensa on jollakin tavalla vapautumista ”minuudesta” ja ”minuuden” materiaalisesta kuoresta. Se on pyrkimys, joka ei voi koskaan lopullisesti onnistua, mutta jota kohti on mahdollista liikkua.

Ilta tuo takaisin kaiken

Suomessa ilmestyy tänä syksynä laaja Jaan Kaplinskin runokirja Ilta tuo takaisin kaiken (Kustannusliike Parkko), jonka kääntäjät ovat Anja Salokannel ja Pauli Tapio. On syytä iloita, että virolaisen kirjallisuuden esikuva elää muun muassa runokirjoissa, hänen tärkeimmän kirjallisen panoksensa läsnäolo suomalaisessa kulttuurissa jatkuu. Jos haluaa löytää taustamateriaalia Kaplinskin kirjassa oleville runoille, niin siitä löytää varmasti sekä viroksi että suomeksi. Esimerkiksi suomenkielisestä materiaalista voisi suositella Juhani Salokanteleen ja Jaan Kaplinskin keskustelua, joka ilmestyi Tuglas-seuran Lahden takaa -videosarjassa, joka on katsottavissa YouTubessa. Videolla Kaplinski kertoo muun muassa siitä, millainen merkitys suomalaisella runoudella oli hänen kirjailijaksi kasvamiseensa.

Kuten voi arvata, on pian ilmestyvän kirjan nimi otettu vuonna 1985 ilmestyneen vironkielisen kirjan nimestä. On syytä uskoa, että uusi kirja ei avaa ainoastaan Kaplinskin tuotannon arkista puolta, joka oli vironkielisessä kokoelmassa erityisesti esillä, vaan aivan niitä kaikkia puolia, joita tässä jo käsiteltiin. Ja vieläkin enemmän – kirja valottaa myös niitä puolia, joista ei ollut puhetta, ja jotka lukija saa itse löytää.

Suru-uutinen Jaan Kaplinskin kuolemasta saapui tätä artikkelia toimitettaessa, eikä Kaplinski siis ehtinyt nähdä tuoretta suomennoskokoelmaa. Tuota tärkeää ihmistä ei enää ole, mutta kirjailijaklassikko Jaan Kaplinski on meillä edelleen. Tunnemme suurta surua ja haluamme ilmaista osanottomme Kaplinskin omaisille.

Artikkelin kirjoittaja on virolaisen kirjallisuuden apulaisprofessori Tarton yliopistossa.

Runokokoelman Ilta tuo takaisin kaiken voi tilata tästä.