Hannu Oittinen
Misku Välimäki:
Viimeinen metsäveli
Docendo 2023, 205 s.
Tiedottajana ja kustannustoimittajana työskennellyt Misku Välimäki sukeltaa suppeahkossa esikoisromaanissaan Viron neuvostohistoriaan ja päätyy kirjan kuvitteellisessa loppuratkaisussa kommentoimaan suomettumista vähän kuin mutkan kautta.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Viroon neuvostoaikana 1979 ja Helsinkiin samana vuonna. Todettakoon heti kärkeen, että kirjan nimen vihje historiassa oikeasti tunnetusta viimeisestä metsäveljestä, vuonna 1978 hukkuneesta tai hukutetusta August Sabbesta, ei ole teoksen aihe, vaan kyseessä on fiktiivinen ja varsin suorasukainen tarina, joka asettuu lähinnä poikakirjan raameihin.
Kirjailija käyttää toki tarinansa siteenä metsäveljien elämäntyyliä ja heille tapahtuneita seikkoja.
Viron historiansa lukeneet juonikuvio panee silti melkoisten uskottavuusongelmien eteen. Päähenkilöteini Andrein äiti toimii maaseudulla opettajana vailla puoluepapereita, samalla hän on kahden metsäveljen eli miehensä ja veljensä varustaja ja poikansa yksinhuoltaja. Jollain ihme konstilla metsäveliveljespari on onnistunut pysyttelemään hengissä kylien liepeillä parinkymmenen vuoden ajan, jo 1950-luvulta lähtien. Alkutilanne suorastaan lupaa ongelmia jatkossa, ja niitähän kertyy kosolti.
Alkupuolen dramaattisen huipennuksen jälkeen Andrei päätyy oudosti ja rättiväsyneenä Tallinnaan, jossa monien vaiheiden jälkeen, kuinka ollakaan, järjestyy kyyti Suomeen. Eri maiden rajavartijat eivät tietenkään huomaa mitään kuin vasta jälkeenpäin. Fiktiota toki tämäkin: se mikä ei ollut mahdollista vuonna 1979 todellisuudessa, on mahdollista teinisatujen maailmassa.
Tiukasti historiasta ponnistava lukija löytää muitakin kömmähdyksiä. Vaikea esimerkiksi uskoa, että metsäveljet olisivat vuonna 1979 varanneet retkelle mukaan ”saksalaisia” savukkeita, tuskin edes itäsaksalaisia. Tällaisiin yksityiskohtiin takertuminen ei silti tee kirjalle täyttä oikeutta, sillä vaikka juonessa huristellaan mutkia suoriksi, lukijalle tuodaan sentään näkyviin metsäveljien sinnikkyys ja päämäärä. Perustuihan heidän toimintansa lopulta Viron itsenäisyyden menetykseen 1944 ja pyrkimyksiin sen palauttamiseksi.
Sieltä täältä kuulemieni kommenttien perusteella etelänaapurin neuvostomiehitys ja sen lieveilmiöt eivät ole nykysuomalaisille enää lainkaan itsestään selviä asioita. Hyvä, jos Misku Välimäen teos auttaa muistuttamaan mieleen edes sen, ettei kukaan kaipaa tuota kautta takaisin.
Kirjan draamallinen jännite saa melodraaman ja vahvan huumorin sävyä, kun kirjassa nimeltä mainitut Supon päällikkö Seppo Tiitinen ja presidentti Urho Kekkonen ratkaisevat virolaisen teinipojan kohtaloa. Arvostelun kärki kohdistuu samalla lahden tälle rannalle aikaan, jonka demokraattisuudesta suomalaisten ei edelleenkään kannata pitää liikaa meteliä.
Artikkeli ilmestyi viro.nyt-lehden numerossa 1-2024.
