”Vaikeistakin asioista kerrottaessa aistii eräänlaisen sarkastisen kieli poskessa -asenteen, mikä tekee tästä Viron historian kirjasta aivan erityisen virolaisen.” -Kulle Raig
Kulle Raig
On vuosi 1835. Hamburg, Liverpool, London? Tai Blücher, Wellington, Napoleon? Ei kun Franklin… Washington? Jefferson! Tämä! Ei olla ulkomailla, vaan Virossa, jossa kartanonherra – epäilemättä hymynkare suupielessään – antaa alustalaisilleen sukunimiä. Tapoja tällainen hienostelu ei muuta, vaan ”illan päätteeksi Jüri Blücher ryntäsi Mihkel Napoleonin kimppuun ja murskasi tältä poskipään”.
Näin alkaa Tauno Vahterin Virossa palkintoja voittanut ja nyt suomennettu romaani. Seuraavaksi ollaan jo vuodessa 1921, jolloin konstaapeli kärrää Haapsalun Avipaluun lähetyksen Tukholmasta: laivaan piiloutunut 8-vuotias Madis Jefferson, kirjan päähenkilö, palautetaan kotiin. Ruumasta on tarttunut mukaan myös uusi lelu: pikkuinen kompassi.
Eikö olekin lupaava alku veijari- ja jännitysromaanille? Toki, mutta tarinan edetessä huolettomaan tunnelmaan lisääntyy jatkuvasti uusia synkkiä juonia ja sävyjä. Kun alussa tulee mieleen August Gailitin Toomas Nipernaadi, niin loppua kohti alkavat kummitella Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä ja Sofi Oksasen Puhdistus.
Monella aikatasolla liikkuva kirja koostuu päähenkilön 11 pakoretkestä. Kaukokaipuu ei ole hellittänyt: Madis Jefferson seilaa kaikki maailman meret, kiertää kaikki mantereet, oppii englannin ja ranskan. Kanssakulkijoiksi lyöttäytyy mitä erilaisimpia tyyppejä, joista koostuva galleria on hyvin mielenkiintoinen. Muukalaislegioonan kirjastosta löytyy myös virolainen, ja Madis huomaa saman, minkä Hemingway aikanaan: virolaisia on joka paikassa, ja kaikki he kirjoittavat jotakin. Madiskin kirjoittaa. Taloudesta ja avaruudesta, vaan ketään ei kiinnosta. Kirjassa hänen tekstinsä esitetään kursiivissa, eikä heti ymmärrä, mikä niissä on huuhaata, mikä vakavasti otettavaa.
Meneillään on 1930-luku. Madista ajaa edelleen kummallinen sisäinen pakko lähteä. Pois. Jonnekin. Belize Cityn pölyiset kadut, Long Beach, New York, Marseille, Antwerpenin satamavankila… ”Tulin Belgiaan, kaikki hyvin, ilmojakin pitelee”, kirjoittaa Madis äidille.
Sitten vuosikymmen vaihtuu, ja Madis on yhtäkkiä keskellä järisyttäviä historiallisia tapahtumia ja inhimillistä kärsimystä, josta hänen osakseen tulevat mm. vakoilusyytökset, kidutus ja pitkä tuomio. Elämä heittelee: jossain vaiheessa kotopuolessa pistäytyessään hän joutuu hetkeksi tarttumaan myös kommunistisen paikallisvallan kahvaan.
Tutuksi tulevat Tšeljabinsk, Arkangeli, Tadžikistan… kauttaaltaan lohduttomia paikkoja. Vankileirien saaristossa ja Moskovan Serbskin instituutin suljetulla osastolla, myöhemmin myös Tarton psykiatrisessa sairaalassa, Madis saa kokea, kuinka kalliiksi tulee pitäytyminen siinä, minkä katsoo oikeaksi. Tuntuu uskomattomalta, että vaikka Madis onkin vähän väliä eri nimillä etsintäkuulutettu, poliisin ja turvallisuuspalvelun jahtaama, hän usein onnistuu pääsemään pälkähästä joko jallittamalla KGB:tä tai puhumaan vainoojansa ympäri. Hänellä kun on melkoiset puhelahjat.
Onko Madis päämäärätietoinen vai pakkomielteen vaivaama? Eletään vuotta 1949. Pähkinäpuun taipuisista vitsoista kyhäämällään veneellä hän yrittää taas kerran yli Itämeren Tukholmaan, mutta joutuukin Porkkalaan ja saman tien KGB:n kuulusteluun. ”Miten ihmeessä vuosikausia Siperiassa istunut Madis Jefferson olisi voinut tietää, että jatkosodan rauhanteossa Suomen oli pitänyt vuokrata Porkkalanniemi Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi?” ihmettelemme kirjailijan tavoin. Tästäkin kokemuksesta hän selviää jokseenkin ehjin nahoin, mikä tuntuu uskomattomalta.
Jossain kohtaa kertomusta herääkin kysymys, missä kulkee normaaliuden raja? Tähän on vaikea vastata yksiselitteisesti. Ainahan voi sattua ja tapahtua. Madis on käsistään kätevä, kekseliäs ja luova. Hän on johdonmukainen kirjoitustyössään ja sinnikäs tarjotessaan tekstejään julkaistavaksi. Vaikka puolet niistä olisivatkin huuhaata, on pakko kysyä – niin kuin onkin tehty – kuinka moni meistä pystyisi kirjoittamaan 500 sivua ohjeita siitä, miten siirtyä suunnitelmataloudesta markkinatalouteen? Ja sen pitää tapahtua jo tänään, Madis julistaa.
Sitten ollaankin syksyssä 1990. Madis Jefferson on keplotellut itsensä taas New Yorkiin. Edellisestä kerrasta on ehtinyt kulua 50 vuotta. Kaupunki on muuttunut, eikä majapaikkaa hevin löydy. Kun se lopulta onnistuu, hän ottaa esiin pienen muistikirjansa ja kirjoittaa: ”Ensimmäinen yö 34. kadun kirkossa. Huomenna vien käsikirjoituksen New York Timesiin.”
Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä perustuu Viron ja USA:n arkistoista löytyneeseen materiaaliin eli tositapahtumiin, joiden keskiössä on ollut virolainen Johannes Lapmann. Sokkeloiselta vaikuttavan palapelin palaset loksahtavat lopulta luontevasti paikoilleen. Yhtä luonteva ja täsmällinen on dialogi. Tarinan neutraali kerrontatapa viehättää: pohjalla olevaa tragiikkaa ja absurdiutta ei paisutella tarpeettomasti. Vaikeistakin asioista kerrottaessa aistii eräänlaisen sarkastisen kieli poskessa -asenteen, mikä tekee tästä Viron historian kirjasta aivan erityisen virolaisen.
Tästä voit ostaa Madis Jeffersonin 11 pakoretkeä hintaan 25 € + postimaksu
