Viro-instituutti julkaisi tänä syksynä jo kuudennen Nippernaati-antologian. Teemana on luonto ja eläimet, ja antologiassa on tällä kertaa myös pari pientä uudistusta.
Anniina Ljokkoi
Suomalaisessa kirjallisuudessa puhutaan kaihoisasti Impivaaran metsistä, haetaan suojaa puiden siimeksestä ja kiivetään korkealle vaaralle katsomaan kokonaiskuvaa. Virolaisessa kirjallisuudessa vapauden avaruus siintää suomaisemassa. Pinnan alle painuneet pitkospuut suojelevat salaista reittiä suosaarelle tai parhaille marjapaikoille, ja onnen täyttymys on uiminen suolammessa.
Näihin luontokuviin ja tunnelmiin virolaisen kirjallisuuden suomentajat ovat paneutuneet uusimman Nippernaati-antologian äärellä. Kyseessä on jo kuudes Viro-instituutin julkaisema virolaisen nykykirjallisuuden suomenkielinen antologia.
Viidennessä Nippernaatissa esiteltiin myös latvialaista ja liettualaista kirjallisuutta. Uusimmassa, kuudennessa kokoelmassa on vanhaan tapaan kymmenen virolaista kirjailijaa suomentajineen. Tekstilajeista mukana on niin runoa, lyhytproosaa kuin romaanikatkelmiakin.
Virolaiset havainnoivat luontoa
Kuudennen Nippernaatin teemaksi valikoitui luonto, sillä virolaisten luontosuhde on ollut viime aikoina pinnalla suomalaisessakin mediassa. Suomalaisilla ja virolaisilla on luontosuhteissaan paljon yhteistä, mutta kirjallisuutta lukiessa nousee esiin myös kiinnostavia eroja.
Suomentajille yksi ero konkretisoitui sanojen mets ja raba käännöksissä. Suomalaiselle metsä on yleissana, joka pitää sisällään hyvinkin monimuotoista luontomaastoa ja toimintaa metsäretkistä aina luonnon antimien hyödyntämiseen. Virolaiset puolestaan käyttävät sanaa raba eli suo hyvin laajasti eri ilmauksissa luonnosta puhuessaan. Toisaalta virolaiset ovat myös hyvin tietoisia eri maastotyypeistä, ja niin eläin- kuin kasvilajien laaja tuntemus välittyy nuortenkin kirjailijoiden teksteistä.
Kuudenteen Nippernaatiin suomennetut tekstit ilmentävät kaikki tavalla tai toisella virolaisten luontosuhdetta. Kansallisromantiikan ja jokapäiväisen luonnossa selviämisen ajoilta on tultu tälle vuosituhannelle, jolla luontoa havainnoidaan usein sopivan matkan päästä kaupunkilaisen silmin.
Nykykirjailijoille luonto ja ympäristö eivät myöskään ole enää vain paikallisia, välittömän havainnon kohteita, vaan globaaleja ilmiöitä ja todella monimutkaisia järjestelmiä. Nykyihmisen jalanjälki ulottuu aina Bangladeshiin ja Kongoon saakka, kuten Maarja Pärtna kirjoittaa runossaan.
Villissä luonnossa on maagisia elementtejä
Yksi virolaisten luontosuhteen vaikuttavimpia kuvaajia on kirjailija Valdur Mikita, jonka teoksissa korostuu erityisesti metsien ja villin luonnon merkitys. Virolaisen maalaismaiseman on puolestaan ikuistanut romaaneihinsa vanha klassikko A. H. Tammsaare. Mikitan ja Tammsaaren tekstejä on suomennettu jo kokonaisina teoksina.
Nippernaatiin valittiin katkelma Andrus Kasemaan romaanista Leskede kadunud maailm (Leskien kadonnut maailma). Teoksessa muistellaan ja hyvästellään vanhaa kyläyhteisöä haikein mielin ja samalla humoristisesti. Katkelma sisältää muun muassa lukemattoman määrän menneiden vuosikymmenten esineistöä aina maanviljelysvälineistä mummojen alusvaatteisiin. Virolaisessa nykykirjallisuudessa maalaismaisemia kuvataankin enimmäkseen jo taakse jääneenä elämänä.
Vanhan ja uuden maailman rajalla toimivat myös Aliis Aalmannin runot, jotka ammentavat virolaisesta kansanperinteestä. Aalmann on nuori runoilija ja menestynyt loitsumaisilla runoillaan virolaisissa lavarunokilpailuissa. Nippernaatiin suomennettiin valikoima hänen runojaan kokoelmasta Verihaljas (Verenvihanta).
Toinen Nippernaatiin suomennettu, vasta vähän tuotantoa julkaissut nuori kirjailija on Berit Petolai. Häneltä on ilmestynyt runokokoelmakin, mutta Nippernaatiin häneltä valittiin novelli Noitakarhun paluu. Siinä luontoon yhdistyy mystisiä, maagisia elementtejä. Petolai asuu Peipsijärven lähettyvillä pienessä hajakylässä ja ammentaa teksteihinsä tunnelmia ympäröivistä metsistä.
Ekokriisi hiipii virolaiskirjallisuuteen
Luonnosta puhuessa ei voi nykyisin sivuuttaa luontokatoa ja ilmastonmuutosta, jotka näkyvät jo lähiympäristössämme. Virossa ei toistaiseksi ole kovin montaa ekokriisistä kirjoittavaa kirjailijaa. Teema on kuitenkin viime vuosina alkanut pilkahdella nuorten kirjailijoiden teksteistä esimerkiksi Värske Rõhk -kirjallisuuslehdessä.
Määrätietoisimmin ilmastonmuutokseen on tarttunut runoilija Maarja Pärtna, jonka uudesta kokoelmasta Elav linn (Elävä kaupunki) on suomennettu Nippernaatiin valikoima runoja. Pärtnan mukaan kaunokirjallisuus voi antaa sanoja ilmaston lämpenemisen kaltaisille valtaville prosesseille, joita ei niiden abstraktin luonteen vuoksi ole helppo käsittää konkreettisesti. Pärtna pyrkii teksteissään yhdistämään globaalin ilmiön lähiympäristössä näkyviin muutoksiin, kuten leutoon talveen ja lisääntyneisiin rankkasateisiin.
Pärtnan lisäksi ympäristö- ja ilmastokriisiä käsittelevät teoksissaan Epp Annus ja Hasso Krull. Heidän teksteistään löytyy myös viittauksia siihen, millaisia kulutusvalintoja ilmastohuoli saa ihmiset tekemään omassa elämässään. Annusin romaanikatkelma Hei, Aleksander sijoittuu tulevaisuuteen, ja siinä yhteiskunta on joutunut sopeutumaan ympäristökriisin muuttamiin uusiin olosuhteisiin. Jan Kausin tieteisfiktiivisessä novellissa Narttu ollaan jo täystuhon jälkeisessä ajassa.
Eläinkuvauksen klassikot
Nippernaati-antologia ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2015. Sanna Immasen luoman julkaisun tavoitteena on tarjota suomalaisille uutta, aiemmin suomentamatonta virolaista kaunokirjallisuutta. Antologian ansiosta suomalaisille onkin esitelty jo kymmeniä uusia kirjailijoita. Uusimpaan, kuudenteen Nippernaatiin on nyt valittu mukaan myös pari vanhempaa klassikkoa.
Elävä klassikko, Fred Jüssi, on suosittu luontokuvaaja ja virolaisen luontosuhteen tulkki. Hänen neuvostoaikana kirjoittamansa luontoa havainnoivat tekstit ovat yhä hämmästyttävän ajankohtaisia.
Toisen klassikon, Nikolai Baturinin, romaani Karu süda (Karhun sydän) vuodelta 1989 on ollut mieleenjäävä lukukokemus monelle viroa taitavalle suomalaisellekin. Teoksen suomentaminen oli useamman kääntäjän toive, ja siitä julkaistaan nyt katkelma tiettävästi ensimmäistä kertaa suomeksi. Romaani on maaginen selviytymiskertomus ja kuvaa niitä lukemattomia taitoja, joita henkiinjääminen erämaassa vaatii. Lisäksi teoksen eläinkuvaus on ihan omaa luokkaansa.
Suhde luontoon jäisi ontoksi ilman eläimiä. Ihmisen silminä ja korvina ovat kirjallisuudessa usein kissat ja koirat, nuo uskolliset kumppanimme. Muutamien Nippernaatin tekstien kautta piirtyvät esiin myös eläinsuhteemme ongelmakohdat: ihminen kohtelee eläimiä julmasti ja tappaa. Fred Jüssi käsitteli tätä kipeää ristiriitaa jo 1970-luvulla kirjoittamassaan tekstissä Tällainen kuolema. Hasso Krullin, Maarja Pärtnan ja Epp Annusin teksteissä ristiriitaan etsitään ratkaisua muun muassa kasvissyönnistä.
Klassikoiden julkaisun lisäksi Nippernaatissa on tällä kertaa toinenkin pieni uudistus: siinä julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa varta vasten kyseistä antologiaa varten kirjoitettu essee. Semiootikko ja ekokriitikko Kadri Tüür tarkastelee esseessään virolaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja taustoittaa aihetta luontokirjallisuuden historialla.
Virolaisen kirjallisuuden antologia
Päätoimittaja Anniina Ljokkoi
Viro-instituutti 2022
- Epp Annus: Hei, Aleksander, romaanikatkelma, suom. Maija Rantanen
- Aliis Aalmann: Verenvihanta, runoja, suom. Katja Meriluoto
- Hasso Krull: Nykyajan askeesi, proosarunoja, suom. Heidi Iivari
- Maarja Pärtna: Elävä kaupunki, proosarunoja, suom. Anniina Ljokkoi
- Jan Kaus: Narttu, novelli, suom. Liis Rohila
- Andrus Kasemaa: Leskien kadonnut maailma, romaanikatkelma, suom. Kaisu Lahikainen
- Fred Jüssi: Ohikiitävä aika, lyhytproosaa, suom. Outi Hytönen
- Nikolai Baturin: Karhun sydän, romaanikatkelma, suom. Arja Korhonen
- Berit Petolai: Noitakarhun paluu, novelli, suom. Susanna Poikela
- Kadri Tüür: Virolainen kirjallisuus ekokriittisestä näkökulmasta, essee, suom. Anniina Ljokkoi
Artikkeli on ilmestynyt viro.nyt-lehden numerossa 3-2022.
