Rein Raud:
Täydellisen lauseen kuolema
Like 2016, 220 s.
suom. Hannu Oittinen
Rein Raudin toinen suomeksi julkaistu romaani Täydellisen lauseen kuolema muistuttaa rakenteeltaan ensimmäistä, Rekonstruktio-romaania. Tarina hahmottuu pääasiassa kahdesta näkökulmasta, vaikka näkökulmia on toki muitakin. Mukana on myös minäkertoja, jonka tehtävä on sitoa tarina siihen, minkä lukijan oletetaan tietävän tapahtuneen tarinassa kerrotun ohella ja jälkeen tai minkä hän ehkä pystyy hahmottamaan tarinaa lukiessaan. Lainkaan kaikkitietävä ulkopuolinen kertoja ei ole, vaan pikemmin hiukan haparoiva arvelija.
Kirja alkaa alkuluvulla, jossa minäkertoja paljastaa, että tarina poikkeaa historian totuudesta, ja että yhtymäkohdat todellisuuteen ovat täysin mielivaltaisia. Niin saattaakin olla – tai sitten ei. Tällainen jännite historiallisen totuuden ja tarinan välillä hallitsee romaania. Ihan niin kuin pitääkin.
Tarina sijoittuu Viron tasavallan palauttamisen aikaan eli vuoteen 1991. Ensimmäisestä näkökulmasta näkyy nuorisojoukko, joka toimii neuvostovaltaa vastaan. Toinen näkökulma valottaa turvallisuuspalvelun pyrkimyksiä varjella valtaa, johon se vielä uskoo, vaikka usko horjuu, ja yksi ja toinen virkamies tähyilee mahdollisuuksia, joita ehkä on avautumassa.
Tarina on oikeastaan aika tavanomainen, mutta se ei merkitse lainkaan sitä, että se olisi huono. Kertomisen tapa tekee siitä jopa kiehtovan, ehkä on kuitenkin liikaa sanottu, että jännittävän. Jännitystä toki on, ja lukija saa, kuten hyvän romaanin kyseessä ollen pitää, huolestua siitä, kuinka eri henkilöiden lopulta käy.
Kuvauksen kohteena ovat monet vallan vaihtumiseen liittyvät ilmiöt. Väkivaltaan perustuva järjestelmä sortuu, käy läpi kuolinkouristuksen ja antautuu näennäisesti, mutta ei kuitenkaan häviä, vaan muuttaa muotoaan. Uutta yhteiskuntajärjestystä luodaan tietämättä tarkasti mihin pyritään, ja kummassakin leirissä on omasta edustaan huolestuneita, jotka ovat valmiit sen takia pettämään toverinsa. Turvallisuuspalvelun miesten kyseessä ollen toverit ovat tietysti vain virallisesti sitä. Tosiasiassa kukaan ei luota kehenkään. Selväksi käy myös, että jokaisessa järjestelmässä piilee tarve konspiratiiviseen toimintaan puhtaan tuntuisesta alusta alkaen.
Mukana on tietysti myös rakkaustarina, tai parikin. Toinen on lähes kolmiodraama ja toinen kertomus hyväksikäytöstä. Siinä käytetään asetelmaa, jossa parin muodostavat vanhempi nainen ja nuorempi mies. Voisi kuvitella, että tämä kuvio ontuu kuluneisuuttaan, mutta niin ei käy. Tilanteen pelastaa tässäkin mestarillisesti käytetty kaksoisvalotus: molempien horjuva suhtautuminen osaansa ja toisen suhtautumisen aavistelu tuovat kuvaan inhimillisyyttä.
Täydellisen lauseen kuolema toimii kelpo romaanin tavoin myös silloin, jos lukija ei tunne tapahtumia, joista kirja kertoo. Tietysti välittyvä kuva on rikkaampi, jos tapahtumat tuntee.
Harri Raitis, viro.nyt 2-2016
https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/rein-raud-taydellisen-lauseen-kuolema/
