Tervemenoa Tallinnaan!

Runsaan neljänkymmenen vuoden ikään ennättänyt selkosuomi tekee alan ansioituneen pioneerin ja tunnetuimman kirjoittajan Pertti Rajalan myötä pienen aluevaltauksen tunkeutumalla Viron matkaopasmarkkinoille. Heti kärkeen voi tarkentaa, että nyt ilmestynyt matkaopas ei silti ole ensimmäinen Viroa käsittelevä selkokirja, vaan aikaisemmin on ilmestynyt – ainakin – Mae Linnun, Pertti Rajalan ja Hannu Virtasen kaksikielinen, historiaan keskittyvä Viron taival : Eesti tee (BTJ Kirjastopalvelu 1996).

Selkokielen iän suomessa voi ilmoittaa päivälleen, sillä kokouksessaan 25. syyskuuta 1978 suomen kielen lautakunta suositti ilmausta selkokirjallisuus ruotsin ilmauksen lättläst litteratur vastineeksi. Se ei eräistä yhteisistä piirteistä huolimatta ole sama asia kuin selkeä yleiskieli, vaan selkokieltä toimitetaan tiettyjen  periaatteiden (kuten lauserakenteen yksinkertaistus tai pitkien sanojen välttäminen) varassa sekä mukauttamalla tekstejä, myös kaunokirjallisuutta, helpommin luettavaan muotoon. Myös vaikkapa riittävän väljä taitto vaikuttaa tulokseen.

Jo Kielikellon varhaisessa artikkelissaan (3/1990) Pertti Rajala määritteli selkokielen kohderyhmäksi eri vammaisryhmien ohella lukemis- ja kirjoittamishäiriöiset, vanhukset sekä suomen kieltä eri syistä opettelevat. Asian voi ilmaista niinkin, että selkosuomelle luovat tarvetta synnynnäiset (neurobiologiset) syyt, elinaikana esimerkiksi muistisairauden vuoksi heikentynyt kielitaito tai se, ettei puhujan äidinkieli ole suomi tai ruotsi. Juuri eri maahanmuuttajaryhmien osuus on sitten selkokielen alun lisääntynyt melkoisesti.

Jo ennen mainitun artikkelin ilmestymistä selkosuomelle oli havaittu selvä tarve, ja Suomeen saatiin ensimmäiset selkokirjat 1980-luvun mittaan. Rajalan varhaisesta arviosta selkosuomea kenties tarvitsevien määrä on kasvanut kovasti: nykyään maan vieraskielisten asukkaiden, erityistukea kaipaavien koululaisten, lukutaidoltaan heikon työikäisen väestön ja selkokielestä ehkä hyötyvien iäkkäiden määrä yltää tuoreessa arviossa jopa miljoonaan, siis viidesosaan väestöstä! Luvussa lienee ilmaa mukana, mutta selkosuomen tarpeen ja asenteiden muutoksen se paljastaa.

Koska selkosuomi pelaa aina typistetyllä tekstimäärällä, niin myös Tallinnan perusasioiden esittely on pitänyt ratkaista sen pohjalta. Tervemenoa Tallinnaan onnistuu hommassa hyvin luomalla kaksi kävelyretkeä alakaupunkiin, yhden Toompean seuduille sekä nostamalla ydinkeskustan ulkopuolisista turistimagneeteista esille mm. Telliskiven ja Lentosataman, lännessä Rocca al Maren ja eläintarhan sekä idässä kymmenkunta kohdetta, joukossa Kumu, Pirita, Metsäkalmisto ja Teletorni. Tiedot ovat varsin hyvin ajan tasalla myös esimerkiksi keskustan Vabamu-museon ja Maarjamäen Kommunismin uhrien muistomerkin osalta; tulevaisuususkoisesti teksti kuljettaa tosin mukanaan tietoa myös katamaraanien saapumispaikasta.

Mitään isoja yllätyksiä kirja ei tarjoa, jos on käynyt Tallinnassa muutaman kerran – ja hyvä niin, sillä tieten tiivistä ja erityisryhmille suunnattua tekstiä ei ole myöskään syytä suotta lisätä keksimällä ”omia” yllätysnäkökulmia tuttuihin seutuihin.

Matkaopas saa risuja huolettomasta suhtautumisesta niin viron kuin suomenkin oikeinkirjoitukseen. Juuri selkosuomikirjalta odottaisi yhtenäisiä muotoja, kun lukija joutuu nyt usein arpomaan virheellisen ja oikean muodon välillä (po. käik, Lühike jalg, Balthasar, Ülemistejärvi jm.) Sekä tekijältä että kustantajalta puuttuu tietoa viron oikeinkirjoituksen nyansseista. Vailla viron taitoakin kokenut toimittaja olisi osannut korjata suomen turhat painovirheet ja yhtenäistää ikiaikainen käännöskukkanen ”ulkoilmamuseo” ulkomuseoksi. Rusalkan patsaan nimestä on kyllä saatu karsittua se ylimääräinen s-kirjain, mikä oikein onkin, mutta tämä tarkkuus ei valitettavasti yllä kirjaan kaikkialle.

Rajala tai selkosuomi tuntuu lisäksi kohtaavan yksinkertaistuksen pulmat luetellessaan kirjan loppupuolella vaikkapa hotelleja, ravintola- ja baarikatuja tai ostoskeskuksia. Vannoutuneita olutsiltalaisia tuskin esimerkiksi riemastuttavat tekijän havainnot kahdesta (!) virolaisesta panimosta, tosin pienpanimot mainitaan erikseen. Luetteloivaa, nettiosoitteita vilisevää niukkaa infoa tuntuu perustelevan lähinnä se, että löytyy niitä triploja sun muita Tallinnastakin. Paljon ei olisi menetetty, jos osa tästä tietopuolesta olisi lempattu yli laidan.

Todettakoon silti, että matkaoppaan tärkeintä sisältöä ovat reilun 60 sivun jakso mainituista kävelyretkistä sekä nähtävyyksistä, samoin kuin näppärät pikaluvut Viron perustiedoista sekä Viron ja Tallinnan historiasta. Kirja päättyy tuttuun tarinaan Ülemisten vanhasta ukosta, jonka kysymykseen siitä, onko Tallinna jo valmis, tulisi vastata perinteisen kielteisesti. Ellei sitten myönteinen vastaus lopulta parantaisi kaupunkikuvaa sekin, aloittihan Nooan arkkikin tarinan mukaan kokonaan uuden aikakauden.

Hannu Oittinen, viro.nyt 2-2020

https://verkkopuoti.svyl.fi/tuote/partti-rajala-te…as-selkosuomeksi/