Jukka Kostiainen:
Surujalavan kuolema. Mystillinen kertomus Pärnusta
Tallinna-kustannus 2017, 216 s.
Pseudonyymi J. Tapio julkaisi vuonna 2012 omakustanteena kirjan Suljetut vaunut sen verran menestyksekkäästi, että Tatu Vaaskivestä innoituksensa saanut kulttuurihistoriallinen kuvitelma käännettiin jopa viroksi. Sama tekijä on nyt julkaissut omalla nimellään Pärnuun sijoittuvan ”mystillisen kertomuksen” Surujalavan kuolema.
Suljetut vaunut lainasi alaotsikkonsa ”Kadonnutta aikaa etsimässä” itse Marcel Proustilta. Uusi teos tyytyy sikäli vähempään, että otsikon tarkenne vihjaa vain kielen tiettyyn vanhanaikaisuuteen paljastamatta muita tasoja. Ja niitähän tekijällä riittää: tekstiä ryydittävät vironkielisten ilmausten, tokaisujen ja lainausten ohella heitot indoeurooppalaisiin valtakieliin, suomen puhekieleen ja someen. Sanaleikit ja jopa anagrammit otetaan käyttöön: merkillistä kuolemaa tutkivan pärnulaiskomisarion nimen kirjaimet asettuvat uuteen kolkkoon järjestykseen: A. Mustik – timukas (pyöveli). Paljastettakoon sentään, että se ei tee hänestä murhaajaa.
Kielelliseen runsauteen rinnastuu romaanin lajin määrittämisen vaikeus. Mainittu komisario tuo kertomukseen dekkarin piirteitä mutta ohuesti. Pärnun historiasta nostetaan juoneen tapahtumia kuin somisteeksi, monenlaista kulttuurista pyörittelyä edustaa vaikka viite Vennaskond-bändin kappaleeseen. Ja kirjan perusteella pystyisi varmaan suunnistamaan Pärnun ravintoloiden, patsaiden ja museoiden viidakossa, mutta ei teos matkaopas ole, ei matkakirjakaan.
Selvemmin kysymys on rakkaudesta, kauhusta ja unenomaisuudesta, myös ajan ja mielen tasojen sekoittamisesta. Pärnuun lähtöä selitetään päähenkilön, Eerikäisen Lassin, hiukan uuvuttavassa taustoituksessa, joka liittyy dokumenttifilmeihin, potkuihin ja kariutuneeseen parisuhteeseen. Näitä rönsyjä olisi voinut vähentää ja ilmaisua tiivistää. Vaikkapa laivamatkan kuvaus someviesteineen vaikuttaa uuspinnalliselta.
Suomesta Pärnun pariksi nousee Helsingin Arabianranta, meren rannalla sekin, ja kuinka ollakaan, päähenkilö mainitaan myös Arabian Lassina. Eivätkä kirjalliset viitteet – tai näennäisviitteet – suinkaan rajoitu tähän, vaan päinvastoin. Esimerkkinä vaikka juonessa keskeinen ”lähinnä-kirjailija” Enno, jonka nimeä Lassi luulee etunimeksi. Kulttuurinsa jaksaneet korjaavat: Ernst Enno, runoilija Läänemaalta. Se taas, miten Enno, tai Anja Kaurasen Arabian Lauri, Surujalavaan liittyy, jääkin sitten pähkäiltäväksi tai sumutukseksi. Eipä päästetä lukijaa helpolla.
Mainitulta Vennaskonnalta romaaniin lainataan ihan liitteeksi asti Allan Vainolan säveltämä ja Tõnu Trubetskyn sanoittama kappale Insener Garini hüberboloid, samoin tuodaan esiin sen tausta: alkuperäinen neuvostoscifiteos on Aleksei Tolstoin käsialaa. Lopun maukas selitys liittää tekstin Surujalavan kuoleman unenomaiseen ja kauhugallerian hahmojen säkenöittämään tunnelmaan, jonka täydellistää orastava rakkaus. Vaikka tarkkuutta eräissä kielenkin pikkuseikoissa voisi lisätä, niin kirja koukuttaa lopulta mukaansa ja yllättää arvoituksellisuudessaan.
Entä surujalava? Pärnussa se on, ainakin Kostiaisen mukaan, erikoinen muistomerkki Suomessa teloitetulle Viron pelastuskomitean jäsenelle Jüri Vilmsille. Kirjassa surupuun synkkyyttä lientää toivotus: Homme Pariisis, huomenna Pariisissa.
– Hannu Oittinen, viro.nyt 4-2017
Jukka Kostiainen: Surujalavan kuolema. Mystillinen kertomus Pärnusta
