Kuvaus
Kivisildnik (oik. Sven Sildnik, s. 1964) ei ole enää sama provokaattori kuin ennen. Vielä 1990-luvulla hän aiheutti runoillaan kirjallisia skandaaleja, eikä oikeusjutuiltakaan oltu välttyä. Siinä missä useimmat virolaiset aikalaisrunoilijat kirjoittivat elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja itsensä etsimisestä, niin päivänpolttaviin kysymyksiin tarttuvasta Kivisildnikistä tuli pikavauhtia ”kirjallinen lainsuojaton”, kuten Virolaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus (Eesti Kirjanduse Teabekeskus) häntä osuvasti kuvailee.
Kivisildnik haukkui runoissaan ihmisiä heidän oikeilla nimillään. Hän ei kuitenkaan ollut pelkkä loanheittäjä, vaan myös virolaisen runokielen rohkea uudistaja. Opiskellessaan Tartossa 1980-luvulla hän alkoi kehitellä lyriikkaa, jossa käsiteltiin todellisia tapahtumia ja kokeiltiin muodolla.
Hiljattaisessa tuotannossaan Kivisildnik on pyrkinyt yhdistämään provokaation ja huumorin. Kahdessa viimeksi suomennetussa teoksessaan Lainaa kirvestä (2011) ja Liiviläiset ja saurukset (2012) Kivisildnik pohtii virolaisuuden nopeaa tuhoa. Hän tekee sen omalla tutun suorasukaisella tyylillään. Ensimmäisessä kokoelmassa hän kirjoittaa: ”me vihaamme viron kansaa / viron kieltä ja kulttuuria / ja siksi valitsemme yksissä tuumin rahan / pahuuden akselin ja reformipuolueen”. Ja toisessa: ”pienten mutta kelvollisten / ja samalla täysin rinnoin / sukupuuttoon kuolevain kansain / pitäisi välttää turhaa työtä”.
Ero entiseen on siinä, ettei Kivisildnik enää aiheuta teksteillään entisenlaista kohua. Virossa lisääntynyt hyvinvointi on vähentänyt kiinnostusta hänen yhteiskunnallisiin epäkohtiin paneutuvia runojaan kohtaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Kivisildnikillä olisi enää sanottavaa. Kivisildnik pyrkii määrätietoisesti varoittamaan vaaroista, joita amerikkalaisen kapitalismin valinneet virolaiset kohtaavat.
Esa Mäkijärvi
viro.nyt 2/2012
